Limbus

Hoikkakaulainen tinamalja tai maljaksi valettua terästä, hopeinen verenpisara kuin irralleen revitty kirsikan oksa. Valkea seinä, heijastuksen litteä aalto. Koneella kaluttu lehmänlonkka, rotaation suunta hävinnyt, jostakin tuotu: kukka on valunut luulle verenriekaleet, mutta painovoima ei päde.

Hän antaa katseen leijailla tummiin vaatteisiin, punaisiin hiuksiin. Rajattuja silmiä ja suita, parfyymeja, kunnes kaikki pysähtyy kahteen vihreään silmuun: hän on samassa tilassa kymmenen kaltaisensa kanssa.

Sohvalla vihreää muovikangasta, isä nostaa videokameran ja kuvaa: tänäkin iltana nippusiteet nilkkoihin ja ranteisiin, keltainen lammikko leviää, kun tyttö laskee alleen ja painaa silmänsä kiinni.

Kädet ja jalat nykivät, hän ynisee pressua vasten. Nainen ottaa lakanan ja sieppaa jalat. Tyttö kääntyy vastaan, nostaa päätään, hikinen iho liukuu hetken sormissa. Läimäytys, isku jonnekin äänen suuntaan. Sopurrusta, tukehtunutta itkua, joku sanan kaltainen, jonka naisen käskytys ja kämmen nielevät. Nyt hän saa painettua kunnolla vatsasta.

Hän naurahtaa kuivasti, kun tytöstä näkyy enää päälaki. Käärö tärisee, ja nainen menee hakemaan kahvia ja vaihtaa kanavan uutisiin. Isä tukee tyttärensä tyynyillä selkäasentoon. Hän sulkee kameran, ottaa pöydältä tupakat ja tuuppaa parvekkeen oven auki.

Istun keittiön pöydän ääressä. Tytär syö nektariinia, jonka juuri paloittelin hänelle.

Ensimmäisen kuoleman jälkeen ei ole toista. Ei ole kuin lasi vettä ja lattialle murentunut keksi.