Runoutta käännekohdissa. Pentti Saarikosken runojen poliittisuudesta

Esitelmä Helsingin yliopistolla järjestetyssä Pentti Saarikoski –iltapäivässä 20.9.2012. (Tekstinä tämä on tietenkin ihan raakile, mutta aion kehitellä juttua pitävämmäksi.)

Jännitän esitykseni Pentti Saarikosken runojen poliittisuudesta kahden sitaatin varaan ja pohdiskelen hetken kahta käännekohtaa Saarikosken tuotannossa. Kumpikin sitaatti liittyy poliittiseen sitoumukseen ja runon tapaan muotoilla väitteitä maailmasta. Sitaatit vievät miltei jokaiselle kuulijalle tuttuihin ympäristöihin Saarikosken runoudessa, niihin kohtiin jotka usein mainitaan hänen runoutensa käännekohtina. Ensin siteeraan katkelman Saarikosken 60-luvun suurteoksesta Mitä tapahtuu todella? (1962):

”minä haluan / lakata olemasta / ja minä haluan / elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä"

Toinen sitaatti on Saarikosken Tiarnia-sarjaksi kutsutusta, kolmen teoksen muodostamasta kokonaisuudesta, sen ensimmäisestä osasta Tanssilattia vuorella (1977). Näin sitaatti kuuluu:

”meidän, kommunistien / on rakennettava luostari / näiden ajatusten ikoneille”

Rakennan sitaateille nopeasti ympäristöt, ja jälkimmäisen sitaatin ympäristön kuvattuani pohdin tarkemmin Saarikosken Tiarnian tapaa kommunikoida. Liikun siis runoilijan tuotannossa noin 20 vuoden jänteellä. Samalla nostan esiin Saarikoskea sellaisena poliittisena runoilijana kuin itse häntä arvostan. Tuon näkyviin piirteitä, jotka näen Saarikosken runoudessa yhä ajankohtaisina ja arvokkaina.

Runouden poliittisuuteen liitetään helposti ajatukset henkilökohtaisesta kannanotosta ja kriittisestä suhtautumisesta yhteiskunnan tapahtumiin. Toisaalta politiikka on yhteisten asioiden hoitoa ja yhteisyyden ja yhteisen kokemuksen ehtoihin puuttumista tai niihin myöntymistä, kuten Mitä tapahtuu todella -kokoelmassa, josta äsken siteerasin katkelman. Teoksen puhujahan ilmaisee halunsa elää kommunistina ja osana kommunistista maailmaa, jopa rakentaa sitä.

Saarikosken 1960-luvun runoissa näkyvät kaikkia edellä mainitut poliittisuuden aspektit, mutta ennen kaikkea niissä muodostuu tarina ryhmäytymisestä ja kommunistiksi tulemisesta. Edellä siteeraamani Mitä tapahtuu todella? -kokoelman ehkä tunnetuimmassa katkelmassa teoksen puhuja annihiloi itsensä ja liittyy uuteen yhteisöön eli idealisoituun maailmankansalaisuuteen, jonka unelmoidaan toimivan yhteen ainoaan eläimeen vertautuvana organismina. Tällaiset tunnustukset tuovat hyvin esiin sen, kuinka armottomasti aikaan sidottua tunnustuksellinen poliittinen runous on. Hieman armeliaammassa valossa Mitä tapahtuu todella? –kokoelman julistus näyttäytyy, kun sitä katsotaan sosiaalisen roolin ja identiteetin hakemisena. (Voisin kuvitella, että suunnilleen yhtä koomisena näyttäytyisi vuosien päästä se, että olisin itse ryhtynyt runoilijana suu vaahdossa kirjoittamaan jotakin vastaavaa kokoomuksen tai vihreiden joukoissa yhdessä asiastaan innostuneiden taiteilijoiden, iskelmänikkareiden ja kulttuuriväen joukossa viime keväänä – ymmärrettävä sosiaalinen ilmiö toki).

Tästä puhujan demonstraatiosta, kommunistiseen maailmaan syntymästä, päästäänkin mielenkiintoisempaan seikkaan, jolla on myös yleisempiä kirjallisia ulottuvuuksia.  Saarikosken 60-luvun teoksia on luettu yleensä yhteiskunnallistuvan runouden malliesimerkkeinä. Saarikoski oli yksi keskeisimmistä kirjallisista vaikuttajista, jotka muuttivat hiotun, oman autonomisen maailmansa luovan modernistisen runon yhteiskunnalliseksi toiminnaksi. Saarikoski  latasi uuteen, epärunollisia ja löydettyjä kielielementtejä yhdistävään kirjoitukseensa ajatuksen materiaalin tasavertaisuudesta ja dialektisuudesta.

Itse näen toki Mitä tapahtuu todella? -kokoelman kollaasin, epäpuhtaan runouden ja osallistuvan taiteen merkkiteoksena. Toisaalta se on määrätietoisen retorisesti sommiteltu kokonaisuus, jossa kuvat kasvavasta Helsingistä, Euroopan poliittisesta tilanteesta ja kylmästä sodasta, havainnoista ja puheenaiheista lukitaan kommunistisen aatemaailman horisonttiin. Tästä ei synny niinkään vapaan materiaalisuuden vaikutelmaa kuin vaikutelma harkitusta identifioitumisesta aatteeseen, johon tahdotaan uskoa. Monessa suhteessa Mitä tapahtuu todella? on yhden, melko staattisen runoilijahahmon matkaa kohti yhteiskunnallista utopiaa.

Oikeastaan Saarikoski ei hävitä itseään vaan pikemminkin luo itsensä (tai korrektimmin runon puhujan) kommunistin julkiseen roolin, vieläpä ylevöitettyyn rooliin.  Saarikoskelle on luonteenomaista kuvata kommunismin ja sen ihanteiden syntyä voimakkaan uskonnollisella retoriikalla. Saarikoski siteeraa esimerkiksi Lutherin taisteluvirttä ja Mooseksen sanoja tähdentäessään aatteensa ylivertaisuutta. Seuraava sitaatti on Mitä tapahtuu todella? -teoksen lopusta:

ne jotka näkevät lähelle ja kauas

kiiruhtavat rohkeasti levollisesti

niinkuin heidän päivänsä niin on heidän voimansakin

Runon lopetus hyödyntää Mooseksen israelilaisille antamaa siunausta, jota mm. virsirunous varioi runsaasti: ”Rautaa ja vaskea olkoot sinun salpasi; ja niinkuin sinun päiväsi, niin olkoon sinun voimasikin” (5. Moos. 33: 25). Puhuja antaa viimeisen säkeen uskonnollisella viittauksella kaikupohjaa poliittisen toiminnan arvioinnille, josta runo on muodostunut. Kirjallinen lainaus korostaa dialektista materialismia edustavan puhujan lähes profeetallista roolia paremman tulevaisuuden ehtojen näkemisessä.

Kirjallista kehitystä ajatellen Mitä tapahtuu todella? on paradigmaattinen teos runouden politisoimisessa ja runon avaamisessa arkiselle, epäpuhtaalle ainekselle, jopa siinä määrin että Saarikosken teos sekä avaa että sulkee tietyn teosmallin muodostaen itse ikään kuin sen edustavimman esimerkin. Hieman karrikoiden voidaan sanoa, että Saarikosken myöhemmät teokset 1960-luvulta lähinnä toistavat vuonna 1962 julkaistun dialektisen kollaasin mallia. Tämän runollisen paradigman muutokseen vastaavat vasta Tiarnia-sarjan teokset, jos ajatellaan runoilijan omaa tuotantoa.

Mitä tapahtuu todella? - teoksen ja Tiarnian välillä onkin runsaasti sanastollista, temaattista ja säeteknistä vertautuvuutta, kuten  esimerkiksi H. K. Riikonen ja Janna Kantola ovat osoittaneet. Samoin puhujatyyppi on tietyistä merkittävistä rekisterinvaihdoksista huolimatta samankaltainen. Jo Mitä tapahtuu todella –kokoelmaa voidaan pitää autofiktiivisenä tai vähintään omaelämäkerrallisena siinä mielessä, että se rakentaa kuvaa puhujasta, joka on hyvin lähellä Pentti Saarikoskena tuntemaamme julkista kirjailijapersoonaa tai -roolia. Sama henkilökohtaistamisen poetiikka hallitsee Tiarniaa. Tiarnia-sarjaksi kutsutaan siis Saarikosken Ruotsin kauden trilogiaa, joka on saanut nimensa Saarikosken asuinpaikan Tjörnin latinankielisen nimen eli Thiarnian mukaan.

Siitä huolimatta, että Mitä tapahtuu todella? avaa kirjoitusteknisesti ajantasaisen yhteiskunnallisen teostyypin, joka elää Saarikosken myöhäistuotannossakin, sen ilmeinen poliittinen ulottuvuus eli tunnustuksellinen tai manifestoitava kommunismi on juuri se elementti, joka tulee myöhemmin ongelmalliseksi. Laajemmassa mielessä on kyse maailmankatsomuksellinen kielen ongelmallistumisesta. Tiarniassa ei ole enää kyse maailmankatsomuksen ajasta vaan siitä, että ”maailman katsomuksesta on päästävä irti / että voisi nähdä maailman”, kuten Hämärän tanssit –teoksessa todetaan. Tiarnia näyttää monissa ironisissa katkelmissaan, miten maailmankuvan kieli muuttuu byrokratian kieleksi. Valtiot, hallitukset ja ministeriöt näyttäytyvät naurettavina laitoksina, ”hyvää tarkoittavat järjestelmät” alistavina, ”filosofiat ja politiikat katkeavat kuin kuivat oksat”, siteeratakseni  Hämärän tansseja. Tästä kaikesta seuraa etäisyydenotto ja haluttomuus keskustella vakavasti aikalaisten kanssa: ”vasemmisto puhuu kähisevällä / oikeisto röhkivällä äänellä / että tutkijat ovat todenneet” (Tanssiinkutsu). Poliittisten toimijoiden todellisuus on tavoitteiltaan niin etäällä arjesta ja ajattelusta, että runouden ja ideologioiden väliin repeää kuilu.

Tämä maailmankatsomuksellinen käänne on mielestäni 60-lukulaiseen politisoituvaan runouteen verrattavissa oleva käännekohta. Saarikoski muuttuu osallistujasta itse kommunismin idean pohtijaksi tilanteessa, jossa ei enää usko kommunistiseen maailmaan sellaisena kuin se näyttäytyy (taistolaisuus, sosialistinen Neuvostoliitto). Yhteiskunnallisen avautumisen ja kiinnittymisen sijaan tulee reflektoitu, etäisyyden päästä katsottu ja leikitelty idea historianfilosofisine kehittelyineen. Tiarnia olikin avaamassa uutta aikaa Suomen kirjallisuus- ja kulttuuripiireissä, joita oli hallinnut fanaattinen vasemmistolaisuus; juuri Saarikoski oli se runoilija, joka otti etäisyyttä ja kirjoitti vapaasti, pilaili toistuvasti pyhillä nimillä: ”Marxin virhe on Lenin / niin kuin Stalin on Leninin virhe / mutta Stalin ei tehnyt virheitä.” (Tanssilattia vuorella)

Kun Mitä tapahtuu todella? -kokoelma yhdisti kommunismin ylistämiseen uskonnon ja politiikan kielen, nyt samalla, joskin ironisesti jatketulla yhdistelmällä pilkataan Stalinia, ”joka murskasi gruusialaisen ruhonsa alle / tulevaisuuden jonka uskoin nähneeni /Opetuslapset varastivat hänen ruumiinsa haudasta vartijoiden nukkuessa / minä veistin puusta puhuvia nukkeja / hänen surijoilleen / ja jos joku halusi nussia elävän eläimen kanssa / järjestin senkin”. 60-luvun runojen ja Tiarnian väliset runsaat kirjoitustekniset ja sanastotasoiset yhtäläisyydet vahvistavat toistuvasti vaikutelmaa siitä, että Saarikoski asettaa vaakaan omat 60-luvun tärkeät teoksensa kirjoittaessaan Tiarniaa.

Jännitteistä huolimatta näyttäytyy lainaamani katkelma ”Meidän, kommunistien on rakennettava luostari näiden ajatusten ikoneille” yhä pätevänä mottona koko Tiarnia-sarjalle. Mielestäni Tiarniaa olisikin tutkittava aiempaa huolellisemmin juuri sarjana, josta voidaan hahmottaa seuraavanlainen rakenne:

1     Tanssilattia vuorella luo paikan (johon kuuluu Tjörnin saari, mutta myös runon alttari ja jatulintarha tai ajattelun labyrintti) ja sarjan historiallisia henkilökuvia ja hahmoja.

2     Tanssiinkutsu esittää nimensä mukaisesti kutsun eri aikojen ajattelijoille, runoilijoille ja yhteiskunnallisille vaikuttajille näiden omaa kielenkäyttötapaa jäljitellen.

3     Hämärän tanssit asettaa rakennetut paikat ja kutsut liikkeeseen, tanssin kaltaiseen virtaukseen (tässä muistuma Herakleitoksen eli Hämärän ajatuksesta "Kaikki virtaa").

Olennaista on, että Tiarnian muodostama maailma on prosessi vailla selkeää loppua, se ei jäsenny dialektisen materialismin mukaan, vaan runoilija asettelee rinnakkain erilaisia kielellisiä malleja ja etsii näin keskustelun mahdollisuutta, yhteisön mahdollisuutta ja luo samalla mahdottoman yhteisön, yhteisön jota ei ilman muuta ole: ”Eivät ne olleet mitään eläviä ihmisiä / kauan sitten kuolleita joiden kanssa minä puhelin / eikä kuolema erottanut heitä minusta / elämä erotti minut heistä”, kuten Hämärän tansseissa kirjoitetaan.

Kun Mitä tapahtuu todella? kurottaa tulevaan, ennustaa luonnonvoiman kaltaista muutosta: ”tuuli ennustaa ihmiskunnalle kevättä”, ”syyskuun jälkeen tulee toukokuu toisen kerran tänä vuonna”, ei Tiarnian puhujalle ei ole yhteisöä johon tunnustautua. Yhteisö syntyy puhujan itsensä kutsumana – tässä ja nyt, ja tuo yhteisö luo nykyhetken menneestä käsin. ”Meillä oli utopia, nyt olemme topos”. Se mitä kommunismista jää on ajattelijoiden kommuuni, ei museo vaan luostari, tila, jossa ikonit, pyhät kuvat ja esikuvat, saavat tulla esiin. 

Tässä näkyy kovin radikaali muutos suhteessa yhteisöllisyyteen ja ajallisuuteen. Saarikosken viimeisten vuosien runoudessa kommunismi onkin keskustelua toisaalta historian hahmojen kanssa, toisaalta arkipäiväisten hahmojen kanssa; tämä voisi olla ”kommunismia tähtien mittakaavassa”, ajatus jonka Saarikoski eräässä TV-haastattelussaan esittää.

Aivan lopuksi nostan esiin katkelman Tiarnia-sarjan päätännästä, joka yhdistää dramaattisesti henkilökohtaisen, myyttisen ja poliittisen merkityskentät. Hämärän tanssit päättyy jännitteiseen kohtaukseen, jossa runon puhuja nousee vuorelle teoksessa esiintyneen mystisen tytön kanssa. Tyttö on keskustellut läpi teoksen puhujan kanssa ja sanonut olevansa valo joka ”johdatan sinut pimeään”. Nyt puhuja aikoo tappaa tytön, johdattajansa:

Hän päättää tappaa tytön sillä hän pelkää kuolemaa

                                       hän panee tälle ulkovaatteet

                             ottaa puukon taskuunsa

       he lähtevät vuorelle

               karhunvatukat huurteessa ja tyttö sanoo

                                                      että olet jättänyt poimimatta

he nousevat vuorelle, Minotauros nukkuu, tyttö sanoo

                                    hän ottaa tätä kädestä

                                                      he kävelevät alas Teorian tietä

                           tulevat roskapöntön luokse

                                               ja näkevät jälleen tähdet, taivaan kappaleet

Runon puhujan kanssa keskustelevassa tytössä on nähty oikeutetusti Danten Jumalaisen näytelmän Beatrice, Valoksi nimetty ideaali nainen, joka johdattaa runoilijaa läpi taivaan ja näyttää tälle tähdet. Tosin tämä pohjateksti ei auta tulkintaa loppuun saakka. Hämärän tanssien yllättävään ja absurdiinkin lopetukseen yhdistyy kaksi muutakin tekstiä, nimittäin Abrahamin ja Iisakin tarina sekä tarina Minotauroksesta – molemmat viittaavat myyttiseen, sinänsä järjettömään uhriin.

Saarikoski tunsi hyvin Abrahamin ja Isakin tarinan, isän ja pojan tarinan. Isän ja pojan väkivaltainen suhde sekä abstraktimpi ja ideologisempi isänmurha ovat Tiarniassa, etenkin sen ensimmäisessä osassa toistuvia teemoja, jotka saavat niin biografisia kuin myyttisiä ja poliittisia juonteita. Saarikoski tunsi myös Søren Kierkegaardin tulkinnan Abrahamista, uskon, absurdin ja resignaation ritarista, joka sai Jumalalta tehtäväksi nousta Morian vuorelle, rakentaa alttari ja uhrata omakätisesti  ainoa poikansa osoittaakseen uskollisuutta. Abrahamin ja Isakin tarina, samoin kuin tarina Minotauroksesta, täydentävät mielenkiintoisesti Hämärän tanssien poliittista pohjavirtaa.

Jumala koetteli Abrahamin uskoa ja vaati epäinhimillistä uhria. Saarikosken runossa on rinnasteinen tilanne: kuolemanpelko aiheuttaa puhujan halun uhrata tyttö. He nousevat puukko mukanaan vuorelle. Kuva uhrista täsmentyy myytillä labyrintissaan asuvasta Minotauroksesta, jolle uhrattiin ateenalaisia nuorukaisia. Yhtä kaikki runon puhuja on eettisen ratkaisun edessä:  Tyttö, joka edustaa runoelmassa Beatricen tai Ariadnen kaltaista sankarin johdattajaa, on vaarassa tulla uhratuksi hirviömäisen järjestelmän alttarilla kuolemanpelon vuoksi.

Tiarnian fragmentaarinen ja intertekstuaalisesti erittäin haastava lopetus vaatisi huolellisen analyysin, mutta oikaisen hieman ja totean, että labyrintti, joka on Tiarniassa toisaalta runouden, toisaalta ideologian ja rakennetun maailmankuvan petollisuuden symboli, muuttuu tytön sanojen myötä vaarattomaksi. Abrahamin ja Iisakin tarinan ratkaisuksi on vaadittu enkelin väliintulo ja sijaisuhri, Minotauroksen tarinassa hirviön kuolema. Tiarniassa tyttö herättää puhujan todellisuuteen: hän huomauttaa arkisesti poimimatta jääneistä karhunvatukoista mutta näkee myös myytin ja kirjallisen allegorian todellisuuteen eli siihen, että Minotauros nukkuu. Tytön sanojen vaikutuksesta uhrin sijaan tulee yhteinen paluu havaintojen ja ajateltavissa olevaan asioiden maailmaan. Teorian tie, jota pitkin vuorelta palataan, ei vie pakottavaan ideologiseen paradigmaan, vaan maailman katseluun ja näkemiseen.

Tiarnia-sarja päättyy siis siihen, ettei uhria tarvita, sillä ”Minotauros nukkuu”. Lopetus resonoi voimakkaasti Tanssilattia vuorella kokoelman ajatuksen kanssa: ”vasta kun minotauros on tuhottu / ja labyrintti muuttunut tanssiksi / on politeia ja politiikka taas mahdollista” Tiarniassa ei sanota, että Minotauros  eli ihmistä otteessaan pitävän tai ihmisen tuhoavan järjestelmän vaatimus olisi ratkaistu lopullisesti. Uhrista kieltäytyminen ja maailmaan havahtuminen herättävät kuitenkin politeian mahdollisuuden, ”tähtien näkemisen mahdollisuuden”, joka resonoi Saarikosken tekstissä uuden kommunismin ideaan (pitäen sisällään maallistettuina mutta yhä utopistisina mahdollisuuksina jumalallisen lupauksen jälkeläisistä ja dantelaisen vision).

                                                                    *

Tiarnian runot eivät ole politeian mahdollisuuden heräämisestä huolimatta poliittisten tulevaisuuden kaavailujen läpitunkemia. Niitä leimaavat ”ajatus ja muisti”, kuten runoilija itse kirjoittaa. Runous on tulkitun historian ja historiallisen keskustelun aluetta, johon kuuluvat Tiarnian tapauksessa Homeros ja Hesiodos, kreikkalaiset epigrammit ja myytit, Catullus ja Dante, Kierkegaard ja Kafka, Pound ja Wittgenstein ja monet muut sekä arkiset, koomisetkin kohtaamiset.

Mielestäni Saarikoski kirjoittaa Tiarniassa kokemusta olemisesta, joka tulee hyvin lähelle omaa aikaamme;  elämme poliittisen ja taloudellisen kielen hallitsemassa maailmassa, jossa utooppinen tai paikallinen yhteisö on usein ainoa toivoa herättävä vaihtoehto. Runoilijan toivoksi jäävät paradoksaaliset puhetilanteet, arkiset ja heikot yhteisöt ja historia – on helppo allekirjoittaa juuri tämänkaltaisen heikon kommunismin idean oikeiston ja vasemmiston ja virkamiesten röhkiessä ja kähistessä ihmisestä ja vastuusta taskulaskin ja optimointikaaviot järjen ja sydämen paikalla.