R

jokin keskipäiväyö

piha jolta frakki pyrähtää rännille

jokin kuistille vuotava näkyleipä



poikani on lentäjänhatun runoilija

sanat alkavat muistuttaa toisiaan

letter litter better bitter

better glittering means littering means fine  kuin harakat



kuva sauluksesta

jonka silmät herra on sokaissut

Junamatkan kuvaus

Istun paikallisjunassa ja luen Hyryn "Junamatkan kuvausta" vuodelta 1962. Patatylsähän se on, mutta osaan arvostaa novellin kerronnallisia ansioita. Joitakin niistä Hyry on kultivoinut myöhemmässä tuotannossaan: pintaa rikkovat upotukset, muutama eroottisen estynyt, erityisen huomiota herättävä yksityiskohta sekä Hyryn kehittelemä kerrontamuoto. Etenkin tuo viimeinen on merkittävä, ehkä myös keskeytyvä huomio jostakin tärkeästä mutta nopeasti torjutusta, pinnanalaisesta. Hyryn kehittelemällä kerrontamuodolla tarkoitan eritoten ensimmäisen ja kolmannen persoonan kerronnan sekoittamista sekä siihen väliin nivoutuvaa paluuta ajassa; tämä tapahtuu joko muiston tai muiston ja kuvittelun sekaisen tilan puhkaistessa havaintoa -- tosin "Junamatkassa" menneestä ajasta aukeaa lähinnä realistisia kuvia armeija-ajasta ja puunteosta. Ehkä mainitsen myös mimiikan; päähenkilön tasapainoilun eleettömyyden ja elehtimisen välillä (tämä on osa novellille keskeistä temaattista kudosta).

Mutta nyt Hyryn keksintöön, joka on ekstradiegeettisen eli tarinan ulkopuolelta kertovan kertojan ja intradiegeettisen, tarinaan osallistuvan, rajallisemman kertojan diskurssin vapaa limittäminen. Kyse ei ole oikeastaan vapaaseen epäsuoraan kerrontaan liittyvästä fokalisaatiosta, vaan kahden näkökulman nopeasta yhteen tuomisesta, lähes elokuvamaisesta leikkaamisesta. Hyryn tuotantoa läpäisevän kerrontaratkaisun lähtö on mielenkiintoinen, sillä koko idea tuntuu tulevan englanninkielisestä sitaatista:

      I, even I, am he who knoweth the roads
      Trough the sky, and the wind thereof is my body...

Tässä novellin toisen luvun alkuun sijoitetussa runokatkelmassa, jonka päähenkilö löytää ajan tappamiseksi lukemastaan teoksesta, upotus kohtaa kerrontatavan. Sitaatti on Ezra Poundin runosta "De Ægypto", Egyptistä: "Minä, myös minä, olen hän, joka tunsi tiet läpi taivaan ja siispä tuuli on ruumiini."

Luullakseni tämä on ensimmäinen Hyryn novelli, jossa minä ja hän saavat vuorotella laajamittaisesti kerronnassa, ja sama ratkaisu ulottuu yhä monimuotoisempana Aittaan ja Uuniin saakka. Kolmaspersoonainen kerronta toimii tapahtumien kuvauksessa, yleisraameissa, ensimmäisen persoonan kerronta on läsnä, kun ajattelu ja havainnot tarkentuvat päähenkilön kannalta keskeisiksi, mutta tämä on vain yleisperiaate. Tästä kerronnan vaihtelusta seuraa virtaus ruumiissa, ja päähenkilön ruumis osuu tuulen tavoin havaitsemiinsa tiloihin, kiertää niiden pintoja mutta ei pääse niiden läpi. Minän ja hänen tuominen yhteen soi Hyryn novellissa samanlaisena refrenginä, toistona ja kerronnan rytmittäjänä kuin säepari Poundin runossa.

Otan esimerkin kahdesta eroottisesta vihjeestä, jotka paljastavat houkuttelevan pinnan tai esteen, mutta joihin kerronta pysähtyy: "Hän näki, mitä edessä oli ja tunsi mitä ympärillä tapahtui. Nainen istui edessä; läpikuultava pusero ja vihreä hame." Ja: "Tällä kohtaa seinän takana on joku. -- Jos tuossa seinässä olisi reikä. Kun tämä on näin keskellä, siinä saattaa olla naisia. Naisia näyttää olevan usein toisessa päässä. Nainen nukkuu vain. Tai on hereillä ja makaa. Eihän siinä mitään ole, vaikka tuossa olisi reikäkin, mutta mikähän siinä on. Hyvä vain, hän ajatteli, että on jokin kiinnostava asia." Ehkä tämä resonoi osin Poundin runon avaamassa tilassa, kuuluvathan sen toinen ja kolmas parisäe näin: "I have beheld the Lady of Life, / I, even I, who fly with the swallows. // Green and gray is her raiment, / Trailing along the wind."


Yksi mielenkiintoinen sitaattinen upotus, tällä kertaa lainaus teatteriarvostelusta, löytyy sanomalehdestä, jota päähenkilö lukee: "Mutta vielä kun se nähdään teatterissa, mitä on oikeastaan baletin tarkoitettu tekevän? Kun katsoin ensimmäistä niistä uusista baleteista, jotka oli tehty erikoisesti Edinburghia varten, tuskin tunteen ailahdusta liikkui kylmässä sydämessäni. Rakkauden ympyrä, jonka muodosti skandinaavinen joukkue, oli itse typeryys." Mimiikka-motiivi kytkeytyy varmasti jotenkin tähän, mutta miten, jää nähtäväksi.


Jokseenkin tämän verran ehtii lukea matkalla Puistolasta Rautatieasemalle, takaisin tullessa on katsottava tarkemmin, mimiikkaa ja erityisen kaunista lopetusta: "Hän palasi kujaa pitkin maantielle." Mies joka lukee junassa Poundia on kiinnostava hahmo.

(Olen ajatellut kehitellä tämän pohjalta novellin "Junamatkan kuvaus", tämä nykyinen on vain merkintä tai muistiinpano, ei novelli.) Loppuun koko Poundin runo, joka jää kaikumaan novellin taustalle:

    I, even I, am he who knoweth the roads
    Through the sky, and the wind thereof is my body.
  
    I have beheld the Lady of Life,
    I, even I, who fly with the swallows.

    Green and gray is her raiment,
    Trailing along the wind.

    I, even I, am he who knoweth the roads
    Through the sky, and the wind thereof is my body.

    Manus animam pinxit,
    My pen is in my hand

    To write the acceptable word. . . .
    My mouth to chant the pure singing!

   Who hath the mouth to receive it,
    The song of the Lotus of Kumi?

    I, even I, am he who knoweth the roads
    Through the sky, and the wind thereof is my body.

    I am flame that riseth in the sun,
    I, even I, who fly with the swallows.

    The moon is upon my forehead,
    The winds are under my lips.

    The moon is a great pearl in the waters of sapphire,
    Cool to my fingers the flowing waters.

    I, even I, am he who knoweth the roads
   Through the sky, and the wind thereof is my body.

Puunkaatoa II (jatkuu edellisestä)

ja aina kun ihminen kuolee, lähtö on lopullinen mutta puut lähtevät vielä lopullisemmin, jää pelkkä kanto, josta ei nouse laulu, sienet tai savu ehkä myöhemmin; kuka nyt on kuollut, minä joka odotan kuin tunnustuksettomien hauta-alue kirkon lunastaman maan laitamalla ylösnousemusta ja irrallisten osieni ennallistamista, jäätynyt kansi, vyötiäinen joka kantaa panssarinsa poimuissa leprabasilleja; näille seuduille kuoli serkkuni, viisitoistavuotiaana, umpihumalassa jäätyi hankeen, ja vuotta myöhemmin hänen isänsä, paksusuolensyöpä, mutta minun kuolemani, päivä päivältä etenee, olen jättänyt taakseni ja vierelleni monta osaa, en tarkalleen tiedä mihin ja mitä ja kuka olen, kenestä puhun, kun sanon kirkkoherralle uskovani mutta siten ettei minua koskaan kastettu niillä hetkillä, kun olin vielä tiedoton tehdäkseni mitään asian puolesta tai sitä vastaan;

tavallaan on sääli että tämä tiheikkö harvenee ja paljastaa veden, joka kimaltaa kuin korut syvässä astiassa, näkymä on kaunis, sitä en kiistä ja palokärki joka lennähtää mäntyyn tietää sen yhtä varmasti, sen lentotila, tähystäjänvaisto saa uusia reittejä ja suuntia, miten toukkien sitten käy, ja kun ajattelen sitä, mikä minä olin nuorena, esimerkiksi seksuaalisuuteni ja se mitä se nyt on, jokin heikko lanka kulkee jatkuvasti läpi sen mitä olen tehnyt ja halunnut, se piirtyy kuin katkoviiva, joskus tunnen sen hipaisevan kylkeäni ja sipaisevan pakaroita, joita vasten kivekseni lyövät, kun hän sanoo, että tästäkin ne hivelevät ihanasti, kun vittu on näin kiihottunut ja silloin tiedän, että Jumala on tarkoittanut minun nussivan näin, esimerkiksi näin, en tiedä mitä hän tarkoitti Riku Korhosen suhteen, mutta minä en puhu hänestä kun puhun nuoruudestani, ja tulenpa suuhun tai rinnoille, Jumala on siinäkin;

joku ehkä pitää näitä mielikuvia häiritsevinä, mutta ne toistuvat säännönmukaisesti ja kertovat siten jotain tarpeellisuudestaan, jokin linja joka leikkaa olemistani ja pitää elossa tämän ruumiin kuin ajatus hyvyydestä, siinäkin missä pelko iskee, siinäkin voi hyvä olla, kuten vanhat virret, jotka näyttävät rinnan onnen ja vaivan, että nämä viivat, jotka toisinaan katkeavat, suuntaavat yhtä lailla molempiin eikä kukaan pysty tutkimaan sitä pohjaa, mitä kutsutaan rakkaudeksi;

olen kävellyt takaisin kääntöpaikalle ja tien jääkansi on pysynyt, varvukossa ja sammalilla lumi on hajallaan, musta, kuparinen metsä, jonka reunaan ehjä valkea pysähtyy; kun seison tässä, minun ei ole ollenkaan vaikea tuntea, että elämä ei ole omissa käsissäni eikä kuolema, sillä mitä olen tehnyt kuollakseni, olen vain pyrkinyt jatkamaan päivä toisensa perään ja nyt huomaan, että kuolema, ei elämä, on korjannut sen minkä olen siirtänyt pois, ehkä se on siirtänyt kaiken odottamaan, tai jos unohdus on nimi kuolemalle, jos rutiini on sitä samaa, tai tavallaanhan tämä on ylittämätön kiasma siinä missä jään aloilleni;

pihlajan salavihkaa harmaat oksat, sen tiilirypäletertut kuin graafinen vedos, jos puheluihin olisi yhtä helppoa jättää vastaamatta kuin elämä tapahtuu, miten helppoa kaikki olisikaan, lapset syntyvät, kasvavat ja tartuin pyöristyvään vatsaan ja kaulalta nousi ihon tuoksu, kutsu pikemminkin, ja olin vienyt sormeni valmiiksi liukkaaseen vittuun ja hieroin hellästi; ei ole vaikeaa huomata, miten ruumiillinen työ luo ruumiillisia mielikuvia, siitähän tyttökalenterit nyrkkipajojen rasvaisissa taukohuoneissa kertovat; hetkeksi kaikki liike pysähtyy, taivas on kirkkailla hattaroilla, en ajattele elämää kuin omien askelteni verran, en yhdenkään lukemani kirjan, aivan kuin hetki kun lapsi rauhallisesti ja hiljaa hengittää ja on täysin tietämätön huoneesta ympärillään, sillä se antaa hänen nukkua ja hän tuntee olevansa oikeassa paikassa, huone on hänen paikkansa olemassaolossa;

jokin samanlainen keveys, ne asiat jotka edessäni ovat, ovat juuri siinä ja minä tartun ja tartuin ja hetkeä on mahdoton ennustaa ja vaalia, hetket tulevat ja upottavat viivansa minuun, meihin, äkkiä ne kurovat aikaa ympäriltä, olen varma, että jos vielä joskus kaivaisin esiin vanhat jäljet huomaisin samat ajatukset, vai olisiko niin, mihin paikkani on varattu;

jos minä nyt otan kirveen ja hakkaan kankaalle jätetystä juurrakosta kiehisiä, alempana on varmasti tervaa ja kappaleiden sisässä ja jossakin minulla on kuivat tikut, teen tulet tähän somerikkoon, annan tulen kertoa, kirves on toisaalla; vedän käyntiin sahan ja koetan sitä tiheäsyiseen juureen, leikkaan palasia, jotka sitten kokoan ja uhraan mukaani ottamalle kynttilälle, jotta alkulämpö riittää varmasti; kekoan lastuja ja kuivempia oksia ja pian rakennelmani antaa merkin, savua, hitaasti löytyy reitti vaikka kaikki on kosteaa, tuli lähtee alta ja leviää sivuille ja kapeaa vuonoa ylös ja otan esiin veitsen ja repusta pienet eväät, ne riittävät varmasti.

Kuinka monta ajatusta ihminen voi uhrata ja kuinka monta periaatetta, sormet eivät riitä mutta ne eivät myöskään yletä kaivamaan esiin sitä joka työskentelee kaiken opportunismin ja jäljittelyn alla; niin, ihminen voisi halutessaan repiä sydämensä irti mutta aivokudoksen kanssa on toisin; joskus, kuten tässä, lähden kehittelemään ajatusta, kunnes huomaan, että umpikuja, niin kuin liian kevyestä puusta kyhätty tuli ja joudun nopeasti keräämään lisää tarpeita ja kohentamaan, hehkuva hiilipatja ja puiden elämä ja jalostetun öljyn elämä, kaikki tämä orgaaninen johon vesi ei kuulu, kuutio koivua ehkä yhdeksän litraa polttoöljyä, jotkut suhtautuvat asiaan kuin asiaan kuin halkosavottaan, olin sanoa elämään, mutta minä sytytän pienen tulen, vähäinenkin ääni on kylliksi, ja se miten hetken voi lämmitellä ja syödä ruokansa;

voin myöntää että puiden elämän rinnalla on häpeällistä jouduttaa metsän kuolemaa, sen materialisoitumista ihmistä varten, ajatuskin puukauppaketjun tarvitsemista prosenteista halventaa elävien kasvien arvon; miksei ryteikkö olisi voinut suojata täällä maata rannan terassimaisesti laskevalle kaistaleelle saakka ja oliko näkymän oltava kuin linnavuoren tähystäjälle valmistettu; siinä missä autan sienten elämää ja valon kulkua, vien mahdollisuuden eläinten kätkeytymiseltä, teeriltä ja hirviltä, nyt tämä maa on ihmiselle, koulittu vapaapuiston muotoon, maan kivet kyllä näkyvät ja järvi ja päivä osuu runkoihin ja harvemmat saavat kasvaa, mutta miten käy kätkeytymisen; eikö ole juuri ihmisen tarve näkyä, ehkä itsensä avaraan kätkien mutta silti näkyä ja sanoa "tämä on minun", saada ympärilleen ilmaa, jossa vartioida; oletko koskaan nähnyt metsässä sataa metriä eteenpäin, ja minun kankaani on niin valoisa, että siihen voisi kirjoittaa;

olen kyllä ajatellut sellaisen metsän merkitystä ja mitä käyttöä sille on -- metsä jota ei harvenneta ei tarvitse tällaista kysymystä, sillä se on, itsessään, mutta mitään olemisen totuutta sen hajanaisista riveistä ei löydy eikä ole muuta totuutta kuin ihmisen kuuluminen johonkin paikkaan ja ihmisen valta siinä;

jopa paikka tahdottaisiin kieltää; kuinka monta keinoa löytyykään halveksua paikkaa ja juuria, missä ei ole paikkaa ja kuulumista, ovat palvelut, on paljon yleishyödyllistä toimintaa, on kolmas sektori takuumiehenä ja eettisyys, hyvin äkkiä sekin löytyy, kun paikka on kadonnut ja sille nauretaan; metsässä kulkiessaan voi ymmärtää tällaisia asioita kuin näkisi mehiläishaukan syöksyvän latvusten tasalla ja iskevän kiinni, ja kuitenkaan mikään luonto ei anna näitä ajatuksia, joiden kuvittelen vastaavan minulle, vaan se että olen irti sieltä, hetken, ja olen täällä ja tahdon ymmärtää, miten merkityksekäs on paikka ja kotiseutu, nythän on niin että kotiseutu olisi jatkuvasti museoitava ja tulisi löytää jatkuvasti uusia henkilöitä päivittämään tietokantaa, ettei mikään olisi kokonaan pois niin kuin tämä elämä, joka jää kappale kappaleelta, tarkoitan, että pelkkä pieni jälki, ehkä onnistun sen verran.

Puunkaatoa

Jokin ohittaa minua ja ohittaa yhä ajassa, josta en saa otetta, yritän katsoa lauseen mallia mutten löydä mitään juuri tähän; useat huonekaluilta vaikuttavat kappaleet jotka sopivat toimistoon tai kaupunkikäyttöön eivät asetu tänne missä vielä ei ole rakennettu seiniä ja kattoa, viileä korkea huone, jonka hypoteettisessa nurkassa sirkkelin heleä reuna erottaa minut ja maailman tai pikemminkin sitoo viuhuvaan rajaansa; rannassa miehet kaatavat kuusta, vankkarakenteisin nostaa melkein kahteen metriin katkotun tukin ja heittää sen maahan kauempana, savupatsas aurinkoisella taivaalla, ruoho ja kallio jotka ovat saaneet jäästä glasyyrin; aina kaksi tai useampia tiloja joissa elän, risteys, ei taloa tai juonta, vaan kohtaaminen, periaatteellinen virta, joka osuu yhteen paikalle ajautuneen romun tai luonnonmuotojen kanssa;

pidän kiinni näistä hetkistä marraskuun portailla, pumppaan polttoainetta rakkoon, kylmä kone, vedän ryypyn kokonaan auki ja käynnistysvivun ylös, työnnän eteen takapotkusuojan, tartun naruun ja repäisen niin että verisuonet pullistuvat kädessä ja liike on olassa saakka, kaupunkilaiselle joka on tottunut käynnistysnappiin tai virta-avaimen kevyeen nikkaukseen ranteella tai ruohonleikkurin kertakiskaisuun nämä oikuttelevat polttomoottorit, ikuisia riesoja, vaativat ensin köhähtäen puhaltavan moottorin kuuntelemista ja sitten ryypyn hellittämistä, kolmannella tai neljännellä vedolla kone lähtee käyntiin, painan ketjujarrun pois ja ketju pyörii ja annan nopeasti kaasua ja liike tasaantuu ja kone pysyy tukahtumatta tyhjäkäynnillä, vihdoinkin tasaista, ehkä uusi seos jonka mittasin tarkkaan; koetan terää solakkaan kaatomännyn tyveen, juuri sellaista lastua jota hyvien hampaiden tuleekin jättää;

otan varovasti oksat ja edessä kasvavan sitkeän katajanvarren, menen latvaan asti ja nostan sitten pöllit kahden männyn väliin rimoille ja aisaan niihin kuivumisen alut ja kesällä tai heti lumien lähdettyä hakkaan niistä saunaan puita, näin menen jäisessä maassa ensin tätä vasenta puolta ja etsin kaiken irtotavaran mitä koneiden jäljiltä on jäänyt, tämä on toinen kosketukseni metsään, jota uskallan kutsua omakseni, kirkas huone joka hahmottuu jo ja kerää itseensä monta tilaa ja ajattelen, että kuolema on helpompi hyväksyä, kun painaa terän viisikymmentä vuotta kohti taivasta nousseen koivun tuohteen ja alkaa loveta; vielä kaatoura ja nosto raudalla ja puu on valmis potkaisemaan viimeisen kerran: juuresta nousee hurja voima, minä väistän sitä joka kerta;

Joskus yöllä kun tuli vielä palaa

olen syntynyt maassa jonka nimen toiset lausuvat hysteria,

toiset historia, mutta kummallekaan minulla ei ole ilmettä.

Hetki metsässä

Se joka syö tätä leipää elää ikuisesti, mutta tämä metsätie, tien pohja, on musta, himmeä, keltainen kaatuvista oksista ja minä sulan, pienet ritisevät pelot tekevät tilaa ja juuri tähän rakoseen pakenen, ajattelen taivasta tai ilon hetkeä johon joskus ylsin, olen nähnyt kuinka epäilyksen reuna raottuu ja sitä on suurin osa; minä seison keskellä maailmaa ja odotan omaa konkurssiani, olisiko se ensimmäinen vai viimeinen, valotetut männyt, negatiivit, kuljen tässä niiden läpi, tukit ovat lävistäneet minut, jättäneet kylkiini, vatsaani, käsivarsiini mustelammikot;

polttopiste, palopesäke, kuumuus noin kolmesataa astetta, sellainen tähän täytyy saada, kiertävä savulastu, harvoin tulemme tietoiseksi siitä miten vähästä kaikki on kiinni maankamaran alla vellovassa todellisuudessa, sula ja puolisula kiviaines, ehkä kiinteä magneettinen ydin, ehkä putoaminen 39 kilometristä, äänivallin rikkominen, mutta minulle riittää pelkkä vetovoima, tieto siitä että putoan, häviävän mikroskooppiset mittasuhteet, vain savun haju kuin keltainen verhon riekale hiljaisuudesta, ja Buchenwald olisi voinut olla tämän tien päässä, neljä kuukautta ennen kuolemaa joulutervehdyksenä runo ”Von guten Mächten treu und still umgeben”;

moottoritien reunoilla vihreää jäätävää tihkua, silloilla sateenvarjokolonnat, juuri tällaisia hajanaisia muistiinpanoja runoilijan oletetaan tekevän, mutta hän on matkalla kuoleman maahan, jota kiertää rautaverkko, hän etsii keskuspistettä, jossa maisema syttyy ja valaistuu kuin kirkkaaseen veteen putoava katiska, pienimmätkin yksityiskohdat tulessa;

kun lukki juoksee saaliinsa kiinni, hämähäkki odottaa verkon tarttumista ja sitten sylki, sulat sisäelimet kitiiniastiassa; on asioita, joita en koskaan tule sanomaan, joille en anna ääntä tai muotoa, jotka itken hiljaa siellä missä kukaan ei näe, enkä anna itkulleni mitään selitystä;

lehtiä, kivimurskaa, puu joka on kaadettu betonikolossia vasten, lähes huomaamaton rataa seuraava metsäpolku ja ihminen joka etsii havaintoa melusaasteesta, valosaasteesta, ihminen joka kysyy itseltään nähdessään selvännäkijän mainoksen;

älä pety -- jos tahdot, kaikki selittyy aivorunkoa puristavalla kasvaimella;

ja on totta että osa ihmisestä on poistettava jotta näyt lakkaisivat, myös osa ihmiskuntaa, luultavasti tarvitaan sukupolvien mittainen amputointiketju, mutta tästähän meillä on monia rohkaisevia esimerkkejä…

Kirje vanhalta ystävältä

Kumara nainen kadun päässä, siinä mitä muistan hänellä ei ole kasvoja, ei ääntä, liikkuu horjahdellen, nopeasti.

-- Pois ikkunasta, äiti sanoo, heti valot pois! Mennään olohuoneeseen, ihan hiljaa.

Koti on kolmannessa kerroksessa, lukkojen takana, mutta äiti pelkää.

Pian nainen on oven takana ja huutaa luukusta:

-- Päästäkää sisälle! Minä tiedän, että te olette siellä!

Luukku menee kiinni, ja askelet siirtyvät rappuihin. Äiti itkee.

Joku hakkaa peltiä keittiössä. Nainen on kiivennyt palotikkaita ja kirkuu:

-- Päästäkää sisään tai minä hyppään tästä! Ymmärrättekö, minä en pääse omiin ylioppilasjuhliini vaan omiin hautajaisiini!

Kolme viikkoa aiemmin hän on hoitanut meitä kokonaisen illan ja ottanut unilääkettä. Hän on selittänyt kuinka kadehtii meitä ja jäänyt sitten makuulleen lattialle, ja ehkä jo matkalla sairaalasta kirjoittanut hourien sen mitä nyt luen junassa, kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin.

Anteeksi kun painokkaasti (2 kertaa) valehtelin käyttäväni huumeita, vuosia sitten. Puhelin tuli mykäksi, kun vastasit ja sitten soitit, sen takia katkaisin, en keljuillakseni. Anteeksi kun aikoinani käyttäydyin huonosti, teitä lapsia kohtaan. En tarkoittanut pahaa, monesti se oli vain huomion hakemista. Anteeksi kun kävin niin usein ja kaikki mikä on anteeksipyydettävää, esim. väärässä olemiseni ja yritykseni hypätä. Kerroin lääkäristä, vika oli kokonaan minun. Saatoin puhua muutoinkin väärin kuvauksen osalta. Tämä on vuosia sitten tapahtunut, yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ei siinä mitään vikaa, puhuin muutoinkin väärin lääkäristä. Ent. Salla Jääskeläinen, nyk. Päivä.

Ps. Sanoin, että minulla on sydämelle vaarallisia lääkkeitä. Eivät ne välttämättä ole vaarallisia, ainakaan mun annoksella, unelle ehkä. Olen vain hoitoselostuksesta saanut omat käsitykseni ja mahdollisesti ymmärtänyt lääkärin puheen väärin. Puhelimessa. Oma vikani se on, että määrättiin lääkkeitä. Saatoin puhua sairaanhoitajastakin väärin. Zeldox on siis lääkärin vaatima (ehdottama, ehdottomasti hänen). Unilääke on sen sijaan sellainen, jota mielestäni tarvitsen ja olen aina tarvinnut. Levozin tällä hetkellä, sekin lääkärin kautta. Vielä yhdestä lääkäristä aikoinaan puhuin vaillinaisesti. Omaa vikaa sekin oli.

Jos teillä (lapsilla) on jotakin vaatimuksia, jotain minua vastaan, niin annan osoitteeni sen varalta. Päivä Jääskeläinen, Kevättie 2 B 15, 0150 Vantaa. Ilmoittakaa rohkeasti.

Omantunnon vuoksi vielä oikaisen yhden asian. Taisi syntyä teillä käsitys, että olisin kirjoittanut laudaturin. Ei se ollut muuta kuin aineesta. Kirjoitin myös improbaturin, hylätyn, englannista, ja yleisarvosana oli ainoastaan B. Ymmärrättekö, että minä olin jo silloin hylätty, vanhempani jäivät asumaan korpeen ja minä uhkailin teitä, koska kadehdin sitä, miten äitinne piti teistä huolta! Laudatur korvasi improbaturin ja siksi pääsin ylioppilaaksi.

En tiedä, antoiko äitinne lahjan väärän käsityksen takia, jos luuli yleisarvosanaksi laudaturia tai jos luuli minua paremmaksi, jos ei tiennyt hylätystä kielinumerosta. Toivottavasti kerrotte asian hänelle ja se ei pilaa hänen iloaan. Jos hän tahtoo hyvityksen, kertokaa. (Olen lähettänyt samansuuntaisen kirjeen myös hänelle.) Lähetin rakkaudenlahjaa teille 50 e, se on pieni vastine perheenne vieraanvaraisuudesta. Ruotsista kirjoitin magnan. Yleisarvosana oli noin 6, reaalista approbaturin, n. 5. Jos tahdotte rahahyvityksen niin kertokaa jos tämä antamani summa ei riitä. Minulla ei ole enää sitä korua, en voi palauttaa, se tummui ajan kanssa.

En tiedä pääsinkö ylioppilaaksi oikeutetusti, vai johtuiko se siitä, ettei kaikkea tiedetty koulussa. Olin ollut epärehellinenkin jonkin verran, useana vuotena. En tiedä teinkö puheissani virheen, salasinko jotain äidiltänne jos en esim. halunnut iloa pilata. Vai houkutteliko tarjous. En ole varma, oliko mistään varsinaisesta palkkiosta puhe. Tahallani en usko puijanneeni. Saatoin salata muut arvosanat tai kouluaikaisen epärehellisyyden. Onneksi en kuitenkaan pyytänyt lahjaa. Muistaakseni minulla oli jo vastaanottaessa huono omatunto, myöhemmin taisin ihan iloiten pitää sitä.

Ps. En ollut kahvien ja pullien tarpeessa, sehän on kai sanottava. En tullut sen takia, muistaakseni. Te piditte kovasti pullasta, kastoitte sitä kahviinkin. Olen kiitollinen kuitenkin, huonolla omallatunnolla. Johtuuko sekin väärästä käsityksestä siitä, millainen vakavaraisuus meillä (perheelläni) oli? Tässäkään tuskin aktiivisesti puijasin, olin kaiketi vain niin pelkuri tai heikko ja ymmärtämätön kun en tuonut mitään. Oli hyvät pullat.

Tarkasti ottaen ylioppilaaksi pääsyyn ei vääryydellä voinut vaikuttaa muu kuin käsityö ja kotitalous keskik. aikaan, niissä olisi kuulunut 4. Kotitaloudessa en osannut mitään, ja opettaja ei huomannut sitä, kun olin laiskana (sitä ei huomannut myöskään äitinne, joka otti minua hoitamaan teitä, epähuomiossa arvatenkin). Ei meillä kokeita muistaakseni ollut. Ja käsityötä en osannut lainkaan, sikäli kuin muistan. Sukat, jotka toin teille, eivät olleet minun tekemiäni. Annoin siskoni neuloa kotona niin kuin olisin itse tehnyt. Minulla oli kai siinä vaiheessa siskoja kotona, maaseudulla. Tosin myös musiikissa olin lukiossa epärehellinen ja olisi voinut olla 4, mutta oli 10, kun lunttasin tai otin vastaan toisen arkin. Laulaa en osannut yhtään, huijasin siinäkin. Voi olla tosin niinkin että kun ei ollut kyse lukuaineista, niin olisin nelosillakin päässyt armosta luokaltani ja ylioppilaaksi. Huono omatuntoni (kaikki) on nyt helpottanut teihin liittyen.

Biologiastakin olisi koulussa kuulunut 4, mutta opettaja armahti. Olin vähälahjainen, mutta en niin vähälahjainen, että olisin ollut typerä. Olin silloin rehellinen kylläkin. Keskikoulu meni aika hyvin, muilta osin kuin kerroin, että sain liian hyviä arvioita, lukio meni muistaakseni huonommin, en ole varma kaikesta. Ehkä kaksi ylioppilaskirjoitusta meni hyvin, kaksi huonosti.

Olen saattanut puhua väärin eräästä ihmisestä äidillenne. Mihinkään aikaisempiin puheisiini ei pidä luottaa.

Minä en syytä teitä mistään, mutta älkää ihmetelkö jos tulen käymään. En ole koskaan pitänyt siitä, että minulle virnuillaan, ja varsinkaan en pidä siitä, että pikkupojat tekevät niin ja yrittävät määrätä lääkkeitä ihmiselle, jolle niistä ei ole minkäänlaista apua.

Tilanne päällä

Kokoomuspoliitikko von Luthernatz raotti ylimielisesti huuliaan
ja vilkaisi sivulleen ennen kuin sanoi:

-- Mennäänkö eteenpäin vai jäädäänkö tähän...

Elämä on kertomus

-- Eräässä mielessä me kaikki olemme romaanikirjailijoita, hän sanoi jälleen aivan vakavalla äänellä. Niin kiusallinen kuin tilanne olikin, en voinut olla lisäämättä: -- Paitsi ettemme osaa kirjoittaa kunnollista romaania, tuskin edes novellia.

Hiekka-arvoitus

Kinasteltuamme pitkään siitä, kumpi saisi kunnian käydä hakemassa rakentamisessa tarvittavat välineet, päätimme mennä yhdessä. Matkalla rautakauppaan menetin autoni hallinnan ja ajauduimme risteyksestä hiekkatielle, joka vei louhokselle. Tie pehmeni pehmenemistään, kääntelin rattia ja yritin päästä levikkeelle, josta voisimme palata takaisin. Auto hädintuskin liikkui upottavassa hiekassa, ja nousin katsomaan tien reunoja. Olimme laajan mutta  vajoavan suppilon pohjalla. Ylhäällä törmällä seisoi viittoja, joista saatoin lukea, että matkaa lähimpään kaupunkiin oli liki sata kilometriä. Tien suunnassa maa mureni hienojakoisia maa-aineksia sekoittavaksi koskeksi. Koko alue vaikutti puuterimaiselta. Siinä kohtaa mistä olimme tulleet nousi nyt kymmenen metriä korkea repaleinen seinä. Oikealla näkyi kaivoskuilun levyin peitetty aukko. Seinämävallien lävitse tihkui kosteus. Ainoaksi valinnaksemme jäi, lähteäkö juoksuhiekan keltaista uomaa kohti kaupunkia vai kiivetä ylös siitä mistä olimme onnettomuudeksemme louhokseen tulleet.

Kysymys

Mikä tekee tietoisuudesta niin ylivoimaisen? Miten tietoisuus jostakin tuottaa ylivoimansa? Miten tietoisuus  siitä että jotakin on ja jotakin ei ole on ylivoimaa? Miten tietoisuuden tulisi olla näissä olemisissa, suhteutumisena vai sekoittumisena?

Eivätkö tietoisuus ja ylivoima ole vain jonkin tekemisen määreitä? Mitä tuollainen tekeminen on? Onko sillä sijaa ajattelussa? Tarvitseeko runous sitä? Mitä voisimme jättää huomiotta?

Yöllä olin leikannut penikseni irti mutta se oli säilyttänyt vanhat taikavoimansa; piteni ja lyheni entiseen tapaan erinäisten ärsykkeiden vaikutuksesta. Vaimoni oli tyytyväinen. Ainoaksi huolekseni jäi liitoskohta.

Kukaan ei ole valmis

Päivä viilenee iltaan, viilenee altaan, yöksi, on jo yö.

Se, mikä ei salli sanoja, liikkuu portailla ja kertoo, että on reuna,

että on käsi ja käden kuva, on sydän.

Sanat siirtyvät parveen, mutta tämä ei ole yö.

On huone, jossa ihmiset istuvat, jossa he sijaavat vuoteensa

ja nukahtavat.

Jossakin on käsi, joka käskee: Kirjoita.

Mutta sanat särkevät simpukan.

Ja viesti, on kuin se olisi jo tullut perille,

nimi kaivertuu paperiin ja ampuu sanat ilmaan.

Eikä kukaan ole valmis. Kukaan ei ennätä sanoa:

Älä mene, olisit siinä vielä.

No gimmicks

Antaa poikien
twiittailla. Vitut siitä.

Neuvovat miestä,

joka sorvaa säkeistön

vaikka Mariah

Careyn kamelinsorkkaan.

Junaruno 8.10.12

Sarvimiinoja
rannan pajujen alla.
Pintaan kohonnut
sukeltajan maski ja
riekale kättä.

Taas mielikuva
aamun lehdestä: tuhat
korppia & haaska,
jolla talous vihdoin
voidaan vakauttaa.

Juna jumittuu
ruskeaan haavaan; sillan
mureneva ien.
Valtava lieteallas.
On onnen aika,

unikonkukka /
Lady Gagan lyhyt "Da".

Me olemme tämä keskustelu

-- Aina kun joku lausuu sanan siihen tarvitaan väli, jossa minä en ole sinä.
-- Aina kun osoitat sanasi minulle, ehkä minulle, minä otan ne vastaan...
-- Hiljaisuuden jälkeen.
-- Niin, kun keskustelemme, emme puhu yhtä aikaa,
emme huuda toistemme päälle ja silloinkin kun teemme niin, on jokin väli...
-- Jossa sanat jatkuvat, kulkevat...
-- Vaikkei sinua olisi, osaisin kuvitella hiljaisuuden ja tauon ja vaikken osaisikaan, se olisi siinä.
-- Minä hyväksyn tauon, se on aina läsnä kun minä odotan tai vastaan.
-- Oletko se aina sinä, jolle minä puhun, mitä tuossa välissä on tai mitä se on?
-- Mitä tarkoitat?
-- Minä ajattelen, että tauko jokaisen lauseen jälkeen on se kolmas, joka tuo meidät yhteen, keskusteluun.
-- Se tekee meistä keskustelun.
-- Se vaihtaa meitä jatkuvasti.

syksyistä luontoproosaa*

jossakin on lampi, mustat puut  ja veteen putoavat kämmenet; minun kyrpäni kädessäsi, sivelet sillä itseäsi, painat sen sisään, vedät huulille ja sisään taas, puristat, runkkaat klitoristasi, pehmeiden, terävien vetojen rytmi; jossakin jalat uppoavat kunttaan, survot housut alas varvikkoon nilkkoja myöten, sitten läpi kylmän veden somerikkoiseen hiekkaan, kiilaat huulesi kokonaan kiinni, keinut ja pyörität, sujautat sisään, vedät ulos ja kiihdytät tahtia, kasvosi kääntyvät nyrkkiin ja minun kasvoni, tämä tekee niin hyvää, ja iniset ja vingut ja laukkaat kunnes annan sperman tulla huutosi keskelle etkä lopeta ennen kuin harittavat jalkasi kramppaavat ja pyllähdät istuallesi veteen, missä minä jo kyljelläni nauran vaatteet läpimärkinä keskellä ääriviivaa, jonka repeämistä valuu lempeää maitoa



*vain hiukan tuunattua suomalaista klapiproosaa klassisin aihein, tästä se lähtee

Aistimus

neulaava, kaikuluotaimen piirturijäljen kaltainen kipu

jota voimistaa kärjen vuotava nupumainen pää

Suunnitelma

Äiti ja isä eivät olleet naimisissa. Kaksi asiaa tuntui pahalta kun aloitin: hiljaisuus ja huuto. Mutta kun kaikenmoiset määräykset sitovat aviomiestä. En tiennyt mitä tekisin. En tiennyt miten jatkaa elämää. Sanoin vaimolle, että olen vakuuttanut henkeni 150 000 eurosta ja hän on edunsaaja. Mikään ei muuttunut. Ajattelin kestää vuoden, sen se veisi. Minä en olisi silloin edes neljääkymmentä, hän saisi omansa pois. Mutta jos en jaksa vuotta, en ota siitä paineita. Minä herään kerta toisensa jälkeen kylmään hikeen ja tajuan, etten usko tuonpuoleiseen tämänpuoleisesta puhumattakaan.

Iloinen virheluenta

Konteksteja Grossberg puolestaan luonnehtii "rakeisteistuneeksi kentäksi, käytäntöjen konnanhelmaksi" (mts., 258).