Hiekka-arvoitus

Kinasteltuamme pitkään siitä, kumpi saisi kunnian käydä hakemassa rakentamisessa tarvittavat välineet, päätimme mennä yhdessä. Matkalla rautakauppaan menetin autoni hallinnan ja ajauduimme risteyksestä hiekkatielle, joka vei louhokselle. Tie pehmeni pehmenemistään, kääntelin rattia ja yritin päästä levikkeelle, josta voisimme palata takaisin. Auto hädintuskin liikkui upottavassa hiekassa, ja nousin katsomaan tien reunoja. Olimme laajan mutta  vajoavan suppilon pohjalla. Ylhäällä törmällä seisoi viittoja, joista saatoin lukea, että matkaa lähimpään kaupunkiin oli liki sata kilometriä. Tien suunnassa maa mureni hienojakoisia maa-aineksia sekoittavaksi koskeksi. Koko alue vaikutti puuterimaiselta. Siinä kohtaa mistä olimme tulleet nousi nyt kymmenen metriä korkea repaleinen seinä. Oikealla näkyi kaivoskuilun levyin peitetty aukko. Seinämävallien lävitse tihkui kosteus. Ainoaksi valinnaksemme jäi, lähteäkö juoksuhiekan keltaista uomaa kohti kaupunkia vai kiivetä ylös siitä mistä olimme onnettomuudeksemme louhokseen tulleet.