Junamatkan kuvaus

Istun paikallisjunassa ja luen Hyryn "Junamatkan kuvausta" vuodelta 1962. Patatylsähän se on, mutta osaan arvostaa novellin kerronnallisia ansioita. Joitakin niistä Hyry on kultivoinut myöhemmässä tuotannossaan: pintaa rikkovat upotukset, muutama eroottisen estynyt, erityisen huomiota herättävä yksityiskohta sekä Hyryn kehittelemä kerrontamuoto. Etenkin tuo viimeinen on merkittävä, ehkä myös keskeytyvä huomio jostakin tärkeästä mutta nopeasti torjutusta, pinnanalaisesta. Hyryn kehittelemällä kerrontamuodolla tarkoitan eritoten ensimmäisen ja kolmannen persoonan kerronnan sekoittamista sekä siihen väliin nivoutuvaa paluuta ajassa; tämä tapahtuu joko muiston tai muiston ja kuvittelun sekaisen tilan puhkaistessa havaintoa -- tosin "Junamatkassa" menneestä ajasta aukeaa lähinnä realistisia kuvia armeija-ajasta ja puunteosta. Ehkä mainitsen myös mimiikan; päähenkilön tasapainoilun eleettömyyden ja elehtimisen välillä (tämä on osa novellille keskeistä temaattista kudosta).

Mutta nyt Hyryn keksintöön, joka on ekstradiegeettisen eli tarinan ulkopuolelta kertovan kertojan ja intradiegeettisen, tarinaan osallistuvan, rajallisemman kertojan diskurssin vapaa limittäminen. Kyse ei ole oikeastaan vapaaseen epäsuoraan kerrontaan liittyvästä fokalisaatiosta, vaan kahden näkökulman nopeasta yhteen tuomisesta, lähes elokuvamaisesta leikkaamisesta. Hyryn tuotantoa läpäisevän kerrontaratkaisun lähtö on mielenkiintoinen, sillä koko idea tuntuu tulevan englanninkielisestä sitaatista:

      I, even I, am he who knoweth the roads
      Trough the sky, and the wind thereof is my body...

Tässä novellin toisen luvun alkuun sijoitetussa runokatkelmassa, jonka päähenkilö löytää ajan tappamiseksi lukemastaan teoksesta, upotus kohtaa kerrontatavan. Sitaatti on Ezra Poundin runosta "De Ægypto", Egyptistä: "Minä, myös minä, olen hän, joka tunsi tiet läpi taivaan ja siispä tuuli on ruumiini."

Luullakseni tämä on ensimmäinen Hyryn novelli, jossa minä ja hän saavat vuorotella laajamittaisesti kerronnassa, ja sama ratkaisu ulottuu yhä monimuotoisempana Aittaan ja Uuniin saakka. Kolmaspersoonainen kerronta toimii tapahtumien kuvauksessa, yleisraameissa, ensimmäisen persoonan kerronta on läsnä, kun ajattelu ja havainnot tarkentuvat päähenkilön kannalta keskeisiksi, mutta tämä on vain yleisperiaate. Tästä kerronnan vaihtelusta seuraa virtaus ruumiissa, ja päähenkilön ruumis osuu tuulen tavoin havaitsemiinsa tiloihin, kiertää niiden pintoja mutta ei pääse niiden läpi. Minän ja hänen tuominen yhteen soi Hyryn novellissa samanlaisena refrenginä, toistona ja kerronnan rytmittäjänä kuin säepari Poundin runossa.

Otan esimerkin kahdesta eroottisesta vihjeestä, jotka paljastavat houkuttelevan pinnan tai esteen, mutta joihin kerronta pysähtyy: "Hän näki, mitä edessä oli ja tunsi mitä ympärillä tapahtui. Nainen istui edessä; läpikuultava pusero ja vihreä hame." Ja: "Tällä kohtaa seinän takana on joku. -- Jos tuossa seinässä olisi reikä. Kun tämä on näin keskellä, siinä saattaa olla naisia. Naisia näyttää olevan usein toisessa päässä. Nainen nukkuu vain. Tai on hereillä ja makaa. Eihän siinä mitään ole, vaikka tuossa olisi reikäkin, mutta mikähän siinä on. Hyvä vain, hän ajatteli, että on jokin kiinnostava asia." Ehkä tämä resonoi osin Poundin runon avaamassa tilassa, kuuluvathan sen toinen ja kolmas parisäe näin: "I have beheld the Lady of Life, / I, even I, who fly with the swallows. // Green and gray is her raiment, / Trailing along the wind."


Yksi mielenkiintoinen sitaattinen upotus, tällä kertaa lainaus teatteriarvostelusta, löytyy sanomalehdestä, jota päähenkilö lukee: "Mutta vielä kun se nähdään teatterissa, mitä on oikeastaan baletin tarkoitettu tekevän? Kun katsoin ensimmäistä niistä uusista baleteista, jotka oli tehty erikoisesti Edinburghia varten, tuskin tunteen ailahdusta liikkui kylmässä sydämessäni. Rakkauden ympyrä, jonka muodosti skandinaavinen joukkue, oli itse typeryys." Mimiikka-motiivi kytkeytyy varmasti jotenkin tähän, mutta miten, jää nähtäväksi.


Jokseenkin tämän verran ehtii lukea matkalla Puistolasta Rautatieasemalle, takaisin tullessa on katsottava tarkemmin, mimiikkaa ja erityisen kaunista lopetusta: "Hän palasi kujaa pitkin maantielle." Mies joka lukee junassa Poundia on kiinnostava hahmo.

(Olen ajatellut kehitellä tämän pohjalta novellin "Junamatkan kuvaus", tämä nykyinen on vain merkintä tai muistiinpano, ei novelli.) Loppuun koko Poundin runo, joka jää kaikumaan novellin taustalle:

    I, even I, am he who knoweth the roads
    Through the sky, and the wind thereof is my body.
  
    I have beheld the Lady of Life,
    I, even I, who fly with the swallows.

    Green and gray is her raiment,
    Trailing along the wind.

    I, even I, am he who knoweth the roads
    Through the sky, and the wind thereof is my body.

    Manus animam pinxit,
    My pen is in my hand

    To write the acceptable word. . . .
    My mouth to chant the pure singing!

   Who hath the mouth to receive it,
    The song of the Lotus of Kumi?

    I, even I, am he who knoweth the roads
    Through the sky, and the wind thereof is my body.

    I am flame that riseth in the sun,
    I, even I, who fly with the swallows.

    The moon is upon my forehead,
    The winds are under my lips.

    The moon is a great pearl in the waters of sapphire,
    Cool to my fingers the flowing waters.

    I, even I, am he who knoweth the roads
   Through the sky, and the wind thereof is my body.