Puunkaatoa II (jatkuu edellisestä)

ja aina kun ihminen kuolee, lähtö on lopullinen mutta puut lähtevät vielä lopullisemmin, jää pelkkä kanto, josta ei nouse laulu, sienet tai savu ehkä myöhemmin; kuka nyt on kuollut, minä joka odotan kuin tunnustuksettomien hauta-alue kirkon lunastaman maan laitamalla ylösnousemusta ja irrallisten osieni ennallistamista, jäätynyt kansi, vyötiäinen joka kantaa panssarinsa poimuissa leprabasilleja; näille seuduille kuoli serkkuni, viisitoistavuotiaana, umpihumalassa jäätyi hankeen, ja vuotta myöhemmin hänen isänsä, paksusuolensyöpä, mutta minun kuolemani, päivä päivältä etenee, olen jättänyt taakseni ja vierelleni monta osaa, en tarkalleen tiedä mihin ja mitä ja kuka olen, kenestä puhun, kun sanon kirkkoherralle uskovani mutta siten ettei minua koskaan kastettu niillä hetkillä, kun olin vielä tiedoton tehdäkseni mitään asian puolesta tai sitä vastaan;

tavallaan on sääli että tämä tiheikkö harvenee ja paljastaa veden, joka kimaltaa kuin korut syvässä astiassa, näkymä on kaunis, sitä en kiistä ja palokärki joka lennähtää mäntyyn tietää sen yhtä varmasti, sen lentotila, tähystäjänvaisto saa uusia reittejä ja suuntia, miten toukkien sitten käy, ja kun ajattelen sitä, mikä minä olin nuorena, esimerkiksi seksuaalisuuteni ja se mitä se nyt on, jokin heikko lanka kulkee jatkuvasti läpi sen mitä olen tehnyt ja halunnut, se piirtyy kuin katkoviiva, joskus tunnen sen hipaisevan kylkeäni ja sipaisevan pakaroita, joita vasten kivekseni lyövät, kun hän sanoo, että tästäkin ne hivelevät ihanasti, kun vittu on näin kiihottunut ja silloin tiedän, että Jumala on tarkoittanut minun nussivan näin, esimerkiksi näin, en tiedä mitä hän tarkoitti Riku Korhosen suhteen, mutta minä en puhu hänestä kun puhun nuoruudestani, ja tulenpa suuhun tai rinnoille, Jumala on siinäkin;

joku ehkä pitää näitä mielikuvia häiritsevinä, mutta ne toistuvat säännönmukaisesti ja kertovat siten jotain tarpeellisuudestaan, jokin linja joka leikkaa olemistani ja pitää elossa tämän ruumiin kuin ajatus hyvyydestä, siinäkin missä pelko iskee, siinäkin voi hyvä olla, kuten vanhat virret, jotka näyttävät rinnan onnen ja vaivan, että nämä viivat, jotka toisinaan katkeavat, suuntaavat yhtä lailla molempiin eikä kukaan pysty tutkimaan sitä pohjaa, mitä kutsutaan rakkaudeksi;

olen kävellyt takaisin kääntöpaikalle ja tien jääkansi on pysynyt, varvukossa ja sammalilla lumi on hajallaan, musta, kuparinen metsä, jonka reunaan ehjä valkea pysähtyy; kun seison tässä, minun ei ole ollenkaan vaikea tuntea, että elämä ei ole omissa käsissäni eikä kuolema, sillä mitä olen tehnyt kuollakseni, olen vain pyrkinyt jatkamaan päivä toisensa perään ja nyt huomaan, että kuolema, ei elämä, on korjannut sen minkä olen siirtänyt pois, ehkä se on siirtänyt kaiken odottamaan, tai jos unohdus on nimi kuolemalle, jos rutiini on sitä samaa, tai tavallaanhan tämä on ylittämätön kiasma siinä missä jään aloilleni;

pihlajan salavihkaa harmaat oksat, sen tiilirypäletertut kuin graafinen vedos, jos puheluihin olisi yhtä helppoa jättää vastaamatta kuin elämä tapahtuu, miten helppoa kaikki olisikaan, lapset syntyvät, kasvavat ja tartuin pyöristyvään vatsaan ja kaulalta nousi ihon tuoksu, kutsu pikemminkin, ja olin vienyt sormeni valmiiksi liukkaaseen vittuun ja hieroin hellästi; ei ole vaikeaa huomata, miten ruumiillinen työ luo ruumiillisia mielikuvia, siitähän tyttökalenterit nyrkkipajojen rasvaisissa taukohuoneissa kertovat; hetkeksi kaikki liike pysähtyy, taivas on kirkkailla hattaroilla, en ajattele elämää kuin omien askelteni verran, en yhdenkään lukemani kirjan, aivan kuin hetki kun lapsi rauhallisesti ja hiljaa hengittää ja on täysin tietämätön huoneesta ympärillään, sillä se antaa hänen nukkua ja hän tuntee olevansa oikeassa paikassa, huone on hänen paikkansa olemassaolossa;

jokin samanlainen keveys, ne asiat jotka edessäni ovat, ovat juuri siinä ja minä tartun ja tartuin ja hetkeä on mahdoton ennustaa ja vaalia, hetket tulevat ja upottavat viivansa minuun, meihin, äkkiä ne kurovat aikaa ympäriltä, olen varma, että jos vielä joskus kaivaisin esiin vanhat jäljet huomaisin samat ajatukset, vai olisiko niin, mihin paikkani on varattu;

jos minä nyt otan kirveen ja hakkaan kankaalle jätetystä juurrakosta kiehisiä, alempana on varmasti tervaa ja kappaleiden sisässä ja jossakin minulla on kuivat tikut, teen tulet tähän somerikkoon, annan tulen kertoa, kirves on toisaalla; vedän käyntiin sahan ja koetan sitä tiheäsyiseen juureen, leikkaan palasia, jotka sitten kokoan ja uhraan mukaani ottamalle kynttilälle, jotta alkulämpö riittää varmasti; kekoan lastuja ja kuivempia oksia ja pian rakennelmani antaa merkin, savua, hitaasti löytyy reitti vaikka kaikki on kosteaa, tuli lähtee alta ja leviää sivuille ja kapeaa vuonoa ylös ja otan esiin veitsen ja repusta pienet eväät, ne riittävät varmasti.

Kuinka monta ajatusta ihminen voi uhrata ja kuinka monta periaatetta, sormet eivät riitä mutta ne eivät myöskään yletä kaivamaan esiin sitä joka työskentelee kaiken opportunismin ja jäljittelyn alla; niin, ihminen voisi halutessaan repiä sydämensä irti mutta aivokudoksen kanssa on toisin; joskus, kuten tässä, lähden kehittelemään ajatusta, kunnes huomaan, että umpikuja, niin kuin liian kevyestä puusta kyhätty tuli ja joudun nopeasti keräämään lisää tarpeita ja kohentamaan, hehkuva hiilipatja ja puiden elämä ja jalostetun öljyn elämä, kaikki tämä orgaaninen johon vesi ei kuulu, kuutio koivua ehkä yhdeksän litraa polttoöljyä, jotkut suhtautuvat asiaan kuin asiaan kuin halkosavottaan, olin sanoa elämään, mutta minä sytytän pienen tulen, vähäinenkin ääni on kylliksi, ja se miten hetken voi lämmitellä ja syödä ruokansa;

voin myöntää että puiden elämän rinnalla on häpeällistä jouduttaa metsän kuolemaa, sen materialisoitumista ihmistä varten, ajatuskin puukauppaketjun tarvitsemista prosenteista halventaa elävien kasvien arvon; miksei ryteikkö olisi voinut suojata täällä maata rannan terassimaisesti laskevalle kaistaleelle saakka ja oliko näkymän oltava kuin linnavuoren tähystäjälle valmistettu; siinä missä autan sienten elämää ja valon kulkua, vien mahdollisuuden eläinten kätkeytymiseltä, teeriltä ja hirviltä, nyt tämä maa on ihmiselle, koulittu vapaapuiston muotoon, maan kivet kyllä näkyvät ja järvi ja päivä osuu runkoihin ja harvemmat saavat kasvaa, mutta miten käy kätkeytymisen; eikö ole juuri ihmisen tarve näkyä, ehkä itsensä avaraan kätkien mutta silti näkyä ja sanoa "tämä on minun", saada ympärilleen ilmaa, jossa vartioida; oletko koskaan nähnyt metsässä sataa metriä eteenpäin, ja minun kankaani on niin valoisa, että siihen voisi kirjoittaa;

olen kyllä ajatellut sellaisen metsän merkitystä ja mitä käyttöä sille on -- metsä jota ei harvenneta ei tarvitse tällaista kysymystä, sillä se on, itsessään, mutta mitään olemisen totuutta sen hajanaisista riveistä ei löydy eikä ole muuta totuutta kuin ihmisen kuuluminen johonkin paikkaan ja ihmisen valta siinä;

jopa paikka tahdottaisiin kieltää; kuinka monta keinoa löytyykään halveksua paikkaa ja juuria, missä ei ole paikkaa ja kuulumista, ovat palvelut, on paljon yleishyödyllistä toimintaa, on kolmas sektori takuumiehenä ja eettisyys, hyvin äkkiä sekin löytyy, kun paikka on kadonnut ja sille nauretaan; metsässä kulkiessaan voi ymmärtää tällaisia asioita kuin näkisi mehiläishaukan syöksyvän latvusten tasalla ja iskevän kiinni, ja kuitenkaan mikään luonto ei anna näitä ajatuksia, joiden kuvittelen vastaavan minulle, vaan se että olen irti sieltä, hetken, ja olen täällä ja tahdon ymmärtää, miten merkityksekäs on paikka ja kotiseutu, nythän on niin että kotiseutu olisi jatkuvasti museoitava ja tulisi löytää jatkuvasti uusia henkilöitä päivittämään tietokantaa, ettei mikään olisi kokonaan pois niin kuin tämä elämä, joka jää kappale kappaleelta, tarkoitan, että pelkkä pieni jälki, ehkä onnistun sen verran.