Mitta

Kuka pelastaa
seuraavan Kreikan -- Kiina
vaiko Japani?

Haiku päivässä
pitää lääkärin poissa.
Ja kun jakaa veks vanhat

velat, ei mikään
muukaan voi estää ilon
pisarointia.

Kollaasihaiku "Karu juttu"

Mitä mies huutaa
lauetessaan? "Työsuhde
kaverin kanssa."

Haikuaivoitus

Tahdoin sanoa
jotakin kauniimmin kuin
agraari karja.

"Urpilaisella
täytyy olla isohko,
Jyrkillä nöpö..."

Ei kansa juhli
aivokurkiaisella.
Ei juhli pomot.

Tehdään uukkari

Lumeen halvaannuttamat
madot ysköksiin
ikävystyneinä syö.

Miksi et jätä
viimeistä sanaa pois tai
anna sen olla
ek / fb / sd / yo tai muuta?

Se mitä 10 minuuttia sitten oli päässäni

Terotin iltapuhteiksi Husqvarnan ketjun ja maksoin rästissä makaavat laskut. Lumentulosta huolimatta aion mennä viikonlopuksi pakkaseen ja metsään. Kerään tontin oikealle sivustalle ja rantaan kaatamani puut ja koneiden jälkeiset latvukset ennen kuin talvi tulee lopullisesti. Tie kantaa, kun yöllä on ollut kylmää, ja tahdon nähdä, miten vihreä pukeutuu kristalliin. Jotenkin tuollaista viikonloppua oikein odottaa, kun on ensin lukenut ja lukenut ja kommentoinut ja selittänyt teeman ja motiivin käsitteitä ja flarfia ja hakukonerunoutta ja saanut hankalan kysymyksen siitä, miten niin temaattinen kritiikki Bachelardin tapaan on olennaisesti psykoanalyysin idean vastaista, varsinkin Jungin edustaman psykoanalyysin; en muista tuollaista väittäneeni, koska minulla ei ole asiaan mitään kantaa, mutta ehkä kyse on vain siitä, että kirjoitin asiasta vuosia sitten.

Ennen lähtöä aion kuitenkin kysyä vaimolta, mitä hän sanoo klitorisorgasmin ja emätinorgasmin suhteesta, se kun kai on saman perhosen siivet ja runko, olen aina pitänyt perhosista ja siitä miten ne lähtevät lentoon ja siitä että perhonen ratsastaa, ja myös lumi ja jää ovat mieleeni, ja tuo kysymys on jostakin syystä jäänyt sikseen. Ehkä siinä on jotakin samaa kuin tässä, että en olisi millään malttanut jättää hehkuvaa nuotiota itsekseen märkään maahan, vaikka oli jo aivan pimeää ja tiesin, että minun pitää ajaa 300 kilometriä sumussa kotiin.

Ajatuksentynkä

Jos käännän Kataisen ideologian suomeksi, kuuluu sen ydin kutakuinkin näin:

Ihmisyys on luokkaus rahaa (taloutta, tuottavuutta) kohtaan, rahan kannalta teet aina väärin. Ponnistele kuitenkin ollaksesi rahan arvoinen.

Olisi mielenkiintoista miettiä maaperää, josta tämä materialisoitu transsendenssi nousee (tai ehkä riittää kun toteaa, että kokoomuslainen maailmankuva on ihan vitun tökerö, siinä ei ole mitään glooriaa tai kriittisyyttä, josta esim. vasemmistoa voi kiittää, ainakin lähtökohtaisesti). Uskonnon alueella perisyntiin ja syyllisyyteen Jumalan edessä on lääkkeitä, armo ja ihmisyyden lahjat tärkeimpinä, mutta tästä järjestelmästä, jossa kuitenkin on jumala, puuttuvat kaikki vastaavat mekanismit. Se sanoo vain eteenpäin, enemmän, ja kaikki puhe on tyhjän päällä, se myös tyhjentää elämän, ei jätä jälkeäkään osallisuudesta, ei edes simuloidessaan uusia hyveitä.

Elää pidempään tuottaakseen jotakin ja siten ollakseen jotakin (tai elää siinä sivussa ihan hyvää elämää niin ettei loppua edes oikeastaan ole)? On sääli, että ihmiset kadottavat itsensä tällaisessa puheessa.

Äidit töihin

Pääministeri Katainen esitti, että äitien pitäisi tehdä enemmän työtä kotien ulkopuolella, että nyt tarvitaan kaikki käsiparit pitämään Suomea pystyssä. Parempi olisi, jos Kataisen kaltaiset poliitikot, jotka ovat tuskin päivääkään tehneet rehellistä työtä, jatkaisivat vain yöllisiä kokouksiaan ja hymyilisivät mielipuolisesti ja pokkaisivat kunniamainintoja vertaisiltaan.

Provosoinkohan hiukan? Tuskin sen enempää kuin nämä ihmiset, jotka ovat kovasti huolissaan paremminvointiyhteiskunnasta -- minkä nyt taloudesta huolehtimiselta ja toistensa liehittelyltä ehtivät.

Raha ensin

Raha ensin, sitten ihminen --
ei ole toista järjestystä, toista lakia.

Kun raha antaa anteeksi,
se ei armahda köyhää.

Köyhä saa vain armon muruja,
rikotun armon.

Raha antaa kullekin ansionsa mukaan.

Raha ei ole ottanut Jumalan paikkaa,
se on ottanut Jumalan puuttumisen palkan.

Raha ei ole ottanut ihmisen paikkaa,
se on korvannut ihmisen palkan.

Mitä teemme me pysyvät,
joilla ei ole enää vaihdon välinettä,

vaan uusi jumala, joka sanoo:
Mennään pidemmälle, pidemmälle...

Yön jambit

On yöllä tuhat juhlasilmää
ja yksi musta silmä

on yöllä kaikki aika
ja aina uusi muisti

on yöllä taas se hetki kun
ja yöllä suden hetki

on yöllä toinen luonto
ja valo mahdoton

on yöllä kuolettavan tylsää

ja hengenvaarallista 

on valvomista öisin
ja valvomista päivin niin ylenkaupattu

on ero öin ja ero päivin

vain samaa märkää lunta

ja joku jumalista
on pihan tallannut

Aalto ja saari

Jotkut saaret
vain katoavat.


Ehkä ne merkittiin
väärään karttaan,

ehkä meri
osoitti ne oleviksi.

Jokainen ihminen
on syvänveden aalto.

Sivistynyttä käytöstä

Tuli somali-isä
kesken kouluntyön
ilmoittamaan taas, oli
puitu juttua:

-- Ei saavu lapset
kuusijuhlaan, on
joulupukki uskonne
ydinhahmo, se
maailmankuvani syö.

-- Ei kai nyt niin, en...
-- On teillä Rovaniemi,
pukin kontti ja
rouva sen, te uskotte.

-- Sanoitpa hyvin,
hyvinkin, pois jääkööt siis.
On perusteita
kuultu huonompiakin.

-- Ja  lapsillenne
pannaan pyörimään
Timon ja Pumba. Sitä
Allahkin kai tahtoisi.

5+7+5+7+5

Jonain aamuna
istun alas ja suljen
äänien kirjan
kuin sfinksit astuisivat
läpi aaltojen.

Voin tunnustaa: on
yhä turhauttavampaa
aloittaa runo
ilman pohjakarttojen
määräysvaltaa.

Kielioppia

Vielä muutama ulkopaikallissija
munat gorillalla  peukalo Liisalla

Huomioita Aleksis Kiven Kanervalasta kokoelmana*

Taustaa

Kivi julkaisi 15 runoa sisältävän runokokoelmansa Kanervala 1866 ja antoi sen alaotsikoksi runoelmia; sama lajimääritys oli toisella aikansa keskeisellä suomalaisella runoteoksella eli vuotta aikaisemmin julkaistulla Julius Krohnin eli Suonion lyyrisellä kokoelmalla, jossa Runoelmia pääsi teoksen nimeksi. Runoelma on runomuotoinen eeppisen kirjallisuuden laji, joka ei ole tyyliltään ja aihepiiriltään yhtä tarkkaan rajattu kuin esimerkiksi eepos. Historiallisesti katsoen runoelma oli merkittävässä asemassa antiikissa (Homeroksen Ilias), keskiajalla (Rolandin laulu) ja uuden ajan alussa (John Miltonin Kadotettu paratiisi); 1800-luvun myötä romaani vei vähitellen runoelman ja ylipäänsä eeppisen runouden asemaa kertovan kirjallisuuden valtamuotona; romanttiset pyrkimykset yhdistää eri lajit saivat tosin aikaan uusia muotoja, jotka saattoivat esiintyä mitä erilaisimpien lajinimikkeiden, myös runoelmien, alla. Suomalaisen 1800-luvun kirjallisuuden edustavimpia runoelmia ovat J. L. Runebergin Hirvenhiihtäjät (1832), Hanna (1836) ja Jouluilta (1841) eli Runebergin nk. suomalainen sarja. Vaikka sanan ”runoelma” käyttö oli tuskin erityisen vakiintunutta aikansa suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa, näyttää Kivi viittaavan sanalla runojensa kertovaan luonteeseen. Tosin edellä mainittujen yhtenäisten ja moniosaisuudessaankin organisoitujen runoelmien mittoihin Kiven runot eivät yllä tai tuskin edes kurota.

Esimerkiksi Runebergin runoelmiin verrattuna Kiven runot ovat lähinnä pitkiä kertovia runoja, joita mahtuu lyyriseen kokoelmaan useampia. Toisaalta runoelmat eivät muodosta edes sellaista selkeän sarjamaista rakennetta, joka oli tyypillinen ajan eurooppalaisille runoilijoille. Kiven antama lajimääritys näyttää sallivan hyvin erilaisia kerronnallisia elementtejä sisältäviä runotekstejä, niin pitkiä, jo tapahtuneista asioista kertovia eeppisiä runoja kuin lyyrisiäkin runoja, joissa kerronnallisuus on sivuroolissa. Lyhyimmillään kyse on 30-säkeisistä lyyrisistä, apostrofeja hyödyntävistä runoista ”Ikävyys” ja ”Metsämiehen laulu”, pisimmillään yli 200-säkeisestä kertovasta runosta ”Mies” – ”Eksynyt impi” yltää miltei samoihin mittoihin. Kiven ”runoelma”-käsitteen merkitys voitaisiinkin yhtä lailla kytkeä tapaan, jolla Kivi kirjoittaa: monet Kanervalan teksteistä ovat eeppisen runon ja lyriikan rajamaastossa muodostuvia lajihybridejä. 

Kanervalan runoissa on piirteitä draamallisista monologeista, balladeista, pidemmistä runoelmista ja muista romantiikan ajan muotoutuvassa olevista runomuodoista. Myös perinteisemmät idyllit, pastoraalit ja oodit ovat mukana, vähintäänkin moodeina. Ylipäänsä lyyrisen ja kertovan suhde on yksi mielenkiintoinen alue Kiven teoksen kokonaisuutta tulkittaessa, samoin yksittäisten runojen rakenteelliset kytkökset draamaan. 

Kiven kokoelman alussa on lyhyt johdantokappale, jossa hän tekee runokielensä ominaislaatua koskevia huomautuksia etenkin päätelyhennysten käytöstä. Selventäessään kielenkäyttöään Kivi paljastaa merkittävän motivaation: hän on muovaamassa uusia, vaihtelevaisempia mittoja etsivää runokieltä, jonka pohjana on Etelä-Suomessa puhuttu kieli. Kiven ajatuksissa puhuttua kieltä mukaileva kirjallinen muoto nähdään mahdollisuutena; hän tahtoo tuoda lyhenteellisen, kirjakielessä oudon mutta ihmisten välisessä suullisessa kommunikaatiossa luontevasti käytettävän kielen osaksi omaa lyyristä muotoaan. Hän jopa uskoo, että ”suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva”.

Kiven esiin nostama seikka on osa sitä murrosta, jota romanttinen runouskäsitys ylipäänsä Euroopassa korostaa: kirjailija ei seuraa orjallisesti kieli- tai runousopillisia sääntöjä vaan saa oppinsa suoraan luonnosta (tai kansan puheesta) ja seuraa tarpeen mukaan yhtä lailla niitä kuin säännöiksi vakiintuneita kielenkäytön muotoja. Tällainen omien, paikallisten lakien seuraaminen ja paikallisten muotojen luominen näkyy myös Kanervalan kokonaishahmossa. Myös ajalle keskeiseen kysymykseen luonnosta palaamme pian uudelleen. 

Teoskokonaisuus: kehykset, hahmot, motiivit

Itse tutkin Kanervalaa teoskokonaisuuden perspektiivistä. Näkökulma nostaa esiin kysymykset runojen järjestyksestä ja keskinäissuhteiden mahdollisesta motivaatiosta sekä eri lajien, teemojen ja rakenteiden vuorovaikutuksesta. Teoskokonaisuuden näkökulma ei voi ohittaa intertekstuaalisuuden ja lajin problematiikkaa edes keskittyessään yksittäisten runojen asemaan. Tässä esitelmässä en voi mennä näihin laajoihin ja syvällisiin kysymyksiin, mutta otan esiin joitakin ajatuksiani runokokoelman avaamisesta ja kehystämisestä, toisin sanoen aloitus- ja päätösrunon problematiikasta. Jo muutamat, alustavat havaintoni näyttävät, kuinka rakenteellisesti valmiin teoksen Kivi onnistuu tuomaan suomenkieliseen runouteen 1860-luvulla, jolloin lähinnä Oksasen Säkeniä ja Suonion Runoelmia edustivat kokonaisia, itsenäisiä suomeksi kirjoitettuja runoteoksia.

Kokoelmakokonaisuuksissa, joiden periaatteena on tuoda yhteen itsenäisiä tekstejä jopa siten, ettei perättäisistä runoista synny ainakaan pinnalta katsoen selkeitä sikermiä tai sarjoja, runo-osastojen käytöstä puhumattakaan, nousevat usein aloitus- ja lopetusruno tärkeään asemaan. Ne avaavat ja sulkevat kokoelman muodostaman maailman, tai oikeammin perustavat tietyn maailman ja esittävät siihen kuulumisen. Kanervalan ensimmäisen ja viimeisen runon -- ”Kanervakankaalla” ja ”Metsämiehen laulu” -- tarkastelu näyttääkin, kuinka Kivi perustelee näiden kahden runon tuottamalla rajauksella teoksensa lajien moninaisuutta sekä tiiviitä mutta osin hajotettuja ja erilaisten vastakohtarakenteiden ja jännitteiden varaan jäsennettyjä motiivikudoksia.

Boris Uspenski korostaa Komposition poetiikassaan taideteoksen rajaamisen keskeisyyttä: ”Taideteoksessa esitetään aina eriytynyt maailma, jolla on oma tilansa ja aikansa, oma ideologinen järjestelmänsä ja omat käyttäytymisen norminsa.” On selvää, että rajaamisen yleisen semioottisen merkityksen kannalta erityisesti runokokoelman alulla ja lopulla on mitä keskeisin asema. Aloitusruno johdattelee teoksen maailmaan: esittelee sen hahmoja, maisemaa, motiivirakenteita, jopa runollisen maailman painopisteitä. Se kutsuu lukijan suoraan tai epäsuorasti tietyn maailman kuuntelijaksi. Teoksen päättävä runo puolestaan antaa lukijalle usein tietoa siitä, kuinka hänen testaamansa tulkinnallinen kuvio on toteutunut; vasta siinä vaiheessa paljastuu, kuinka onnistuneesti ovat toteutuneet havainnot rakenteellisista ja temaattisista piirteistä, joiden oletetaan järjestävän teoksen kokonaisuutta. Toisinaan teoksen alun ja lopun puhetilanteita voi lukea epigrammaattisina tiivistyksinä, joilla myös ideologinen funktio. Mielestäni Kanervalassa voi nähdä tällaisen, nimittäin tunnustautumisen ”metsän pojaksi”. Joka tapauksessa aloitus ja lopetus ulottuvat yksittäistä puhetilannetta laajemmalle, virittävät koko teoksen ja siihen liittyvät odotushorisontit mutta myös osin sulkevat ne. 

Kanervalassa omaksi todellisuudekseen rajatun maailman idea tulee esiin jo siinä, miten kokoelmaa kehystävät runot määrittävät hahmojensa paikan. Oivan vihjeen tästä antavat ”Kanervakankaalla” ja ”Metsämiehen laulu” -runojen lopetukset. Sekä aloitusrunon vanha miilunvartija että lopetusrunon nuori, voimaa täynnä oleva mies ovat etäisyyden päässä maailmasta. Toki he säilyvät ihmisinä, luonnon työstäjinä, mutta yhtä kaikki he ovat kiinteästi osa luontoa ja sen kamppailuja: ”Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää aikansa, harmaapää”, todetaan ”Kanervakankaalla”-runossa ja ”Metsämiehen laulussa” puolestaan: ”Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston, / Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii lyön, / ja mailma Unholaan jääköön.” Kaipuu pois valmiista, joko asutusta maailmasta tai ihmisen maailmasta ylipäänsä, onkin keskeinen koko teoksessa. ”Ole lystitarhain, pelto, niittu, / Metsola, mua ota helmahas”, toteaa myös ”Mies”-runon puhuja.

Näin aloitus- ja lopetusruno esittelevät teoksen todellisuuden rajoja vartioivat mieshahmot. Kuten kaikki tietävät, Kanervalan maailma ei kuitenkaan ole yksinomaan yksinäisten ja etäisyyttä hakevien miesten maailma. ”Kanervakankaalla”-runo avaakin kokoelman henkilö- ja hahmogalleriaa laajemmalti: harmaapäisen miilunpolttajan luona vierailevat niin eläimet kuin itse Metsolan herra (Tapio), paimenet ja metsämies. Mutta yhtä lailla ”Kanervakankaalla” tuo esiin Kanervalassa tärkeät feminiiniset hahmot, edustajinaan yöllisenä näkynä eroottisen tanssinsa esittävät Tapiolan kauniit neidot. Kanervalaa pitävätkin yllä yhtä lailla aktiiviset miehet kuin feminiiniset hahmot ja näiden välille kutoutuvat monisyiset kudelmat. Toki puhevalta on teoksessa suurelta osin miehellä tai miehen näkökulmaan samaistuvalla kertojalla. Mies hallitsee lyyristä ääntä ja myös kertoo kohtaamistaan naisista ja naiskohtaloista.

”Kanervakankaalla”-runon maailma ei jää yksinomaan tiettyihin hahmoihin. Henkilöiden, usein arkisten ihmisten ja näiden kohtaamien olentojen, lisäksi avausruno tuo esiin teoksen keskeisiä motiiveja. Runossa paljastuu yhtä lailla teokselle ominaisia eroottisia motiiveja kuin resignaation ja hiljaisen uneksunnan motiiveja, yhtä lailla kristillisen morsiuslyriikan taso kuin kansanuskon maailma. Vanha miilunpolttaja katselee tähtiä ja miettii tyynesti: ”Onko ne kynttilöi taivahan häistä, / salista loistavast, / tai hurskaitten kirkkaita henkiä täält, / nyt kunnian istuimil siellä?”

Runon rikas motiivikudos säteileekin esimerkiksi tässä kohden laajalle Kanervalaan. Miilunpolttajan pohdinnassa on läsnä ”Eksynyt impi” –runon outo, sadunomainen morsiusmystiikka (johon yhdistyvät kristilliset kuvat taivaan häistä ja kuoleman kirkastuminen) ja ”Äiti ja lapsi” –runon taivaalle tähdiksi siirtyneet hahmot. Runon liki jokaisesta kuvasta ja yksityiskohdasta löytyy yhteyksiä kokoelman muihin runoihin. Runosta lähteviä motiiviketjuja ovat muiden muassa omalaatuinen luonnonmaisema, metsästys, miestä tavalla tai toisella houkuttelevat unelmoidut naiset, Tapion neidot, jotka kiusoittelevat vielä ”Metsämiehen laulun” puhujaa. Runon resignoituneen vanhuksen ajatuksissa on myös rinnakkaisuus ”Mies”-runon luontoon sulautuvalle ja petolliselle naiselle anteeksiantavalle hahmolle. 

Kanervalalle ominaiset motiivirakenteet intertekstuaalisine kytkentöineen, samoin kuin siinä käytetyt lajit ovat kirjallisesti hyvin resonantteja; tästä ovat antaneet esimerkkejä tutkijat J. V. Lehtosesta ja Tarkiaisesta Hellaakoskeen ja Viljaseen, Laitiseen, Sihvoon ja Nummeen, aivan viimeistä lukuun ottamatta lähinnä vertailevassa hengessä. Otetaan esimerkiksi ”Kanervakankaalla”-runossa esiintyvä taivaskuvasto, joka nousi esiin äsken siteeraamassani tähtipohdinnassa: se aktivoi kytkennät kristilliseen perinteeseen Raamattu ja Dante keskeisinä kiinnekohtina, mutta kerää tulkinnallisia kerrostumia Svedenborgiin saakka. Lisäksi tähän kuvastoon yhdistyy mielenkiintoisesti elementtejä antiikin kirjallisuudesta ja mytologiasta, suomalaisesta kansanuskosta ja romantiikan runoudesta.


Kehykset, puhujat ja laji

Muutama sana puhujista. Samaan tapaan kuin teosta kehystävät runot toimivat keskeisten hahmojen, motiivien ja kokonaisen maailman avaajina ja takaajina, ne myös luovat pohjan kahdelle Kanervalaa hallitsevalle äänelle tai äänten ja kirjallisten lajien päätyypeille, joihin luonnollisesti syntyy variaatiota. Nämä ovat ”Kanervakankaalla”-runon kertova ääni ja ”Metsämiehen laulun” edustama keskeislyyrisen runon minä-muotoinen ääni, joka saa myös romanttisen apostrofin ja oodin sävyjä.


Jos tarkastelemme teoksen puhujaratkaisuja lajin näkökulmasta, muodostavat eeppiset, kertovat runot laajan pohjakudoksen. Lyyriset miete- ja aaterunot sekä kertovat, draamallisen monologin sävyjä saavat roolinotot kirjovat kertovia osuuksia. Tällä tasolla runot eivät muodosta kuitenkaan ilmiselviä sarjoja tai jaksoja, vaan yhteydet ovat epäsuorempia. Useimmiten ne ovat nimenomaan erilaisten motiiviketjujen ja teemojen koossa pitämiä yhteyksiä. Lyyristen, minä-muotoa hyödyntävien ja kertovien runojen osalta Kanervala jakautuu kuta kuinkin seuraavasti:

1 K (”Kanervakankaalla”: ekspositio; 1 repliikissä minä-muoto), 2 L (”Keinu”: apostrofi), 3 K (”Jouluilta”: idylli), 4 K (”Eksynyt impi”: balladi), 5 L+K (”Anjanpelto”), 6 K (”Karhunpyynti”: idyllieepos), 7 K (”Helavalkea”: idylli), 8 K (”Äiti ja lapsi”: balladi), 9 K (”Rippilapset”: idylli), 10 K (”Uudistalon-perhe”: idyllieepos), 11 K (”Ruususolmu”: balladi), 12 K (”Mies”: lyyrinen puhe, draama, melodramaattisuus?), 13 L+K (”Niittu”), 14 L (”Ikävyys”: apostrofi, resignaatio), 15 L (”Metsämiehen laulu”: apostrofi, voimantunto). 

Kanervalan kertovien ja lyyristen runojen jännevälille asettuvista lajeista voitaisiin tehdä astetta seikkaperäisempi ja runo runolta etenevä selvitys ja näitä eritasoisia mallinnuksia vertailemalla saisimme monitahoisen käsityksen teoksen jäsentymisestä.

Onkin mielenkiintoista jatkossa tutkia tarkemmin miten nämä kahta runollista päälajia, eeppistä ja lyyristä edustavaa ääntä suhtautuvat toisiinsa, ja voiko niitä ajatella jopa yhden ja saman runoilijaroolin kahtena puolena. Minusta tuntuu, että tämä olisi hyvinkin luonteva ratkaisu kokoelman puhujan probleemaan. Myös lajia ja puhujaa ajatellen Kanervalaa kehystävien runojen rooli ulottuu niiden oman, itsenäisen runomaailman ulkopuolelle: ne toimivat malleina ja ikään kuin virittävät tietyn skaalan, jolla Kanervalan runolajit puhujaratkaisuineen liikkuvat.

Lisäksi kehystävät runot tuovat kokoelman yleisilmeeseen tiettyä dynaamisuutta: kyse ei ole ainoastaan tietyn kanervalaisen maailman ”ihmeistä ja tarinoista” kertomisesta, vaan myös tuon maailman esittämisestä ja ylläpitämisestä sekä siihen sitoutumisesta. Ensimmäisen ja viimeisen runon ratkaisu osoittaa Kiveltä hienoa draaman tajua: Jos ”Kanervakankaalla” kuvaa paljon muun ohessa jo puoleksi unessa elävän, miilunpolttajan ja vartijan, on viimeisessä runossa puhujana minä, joka kohottaa oodin metsälle ja vuorelle ja metsän ruhtinaalle, Tapiolle, ja tuo esiin seuraavan polven omistautumisen metsäiselle ja vuoriselle maalle, jossa elämä näyttäytyy eroottisena seikkailuna ja nuoruuden voimien mittelynä. ”Kanervakankaalla”-runon miilun nuijinta, joka kumauttaa myös kanervakangasta, nostaa iskuillaan esiin kuin kipinöinä teoksen runot, nämä ”ihmeet ja tarinat”, joita ”sinä”, lukija, ”kuultelet kanervavuoteella”.

Kiven taidokkuus näkyy tällaisissa pienissä siirroissa. Ensimmäinen runo kutsuu lukijan maailmaansa ja tekee hänelle paikan ja sanoo: Tässä, Kanervalan todellisuudessa, tässä levollisessa ja taianomaisessa paikassa, kuulet nämä tarinat. Näin tietyn hahmon kohtalosta kertova runo on funktioltaan myös lyyrinen ekspositio, joka asettaa maailmaa koskevat elementit ja kysymykset, olkoonkin että monimielisemmin kuin esimerkiksi draaman ekspositiossa.

Luonto Kanervalan topoksena

Kuten on jo käynyt selväksi, Kanervalan maailman kannalta ehkä olennaisin runoja toisiinsa sitova temaattinen nimittäjä on luonto. Kanervalan kehyksinä toimivissa runoissa painottuu luonto kokonaisvaltaisena elinympäristönä. ”Kanervakankaalla” esittää ylipäänsä teoksen maailmaksi kutsuttavan alueen: luonnon sadunomaisen ja metafyysisen todellisuuden, jossa ihmiset, eläimet ja haltiat elävät. Kiven teoksessa luonto, ihminen ja henkinen maailma ovatkin yhteydessä, ja seikkaa tähdennetään runoissa tiheästi erilaisin analogioin ja sidoksin.

Lauri Viljanen puhuu Kanervalan kohdalla Kiven ”lyyrisestä kotiseututaiteesta”; Kivi on ”nummikylän” ja ”luonnonidyllin runoilija”. Onko Kiven maailma sitten sellaista topografista tai paikkaan sitoutunutta runoutta kuin esimerkiksi Goethen Venetsian epigrammit tai Roomalaiset elegiat, Heinen Harzvuorella- tai Pohjanmeri-sarjat tai Runebergin tietyt suomalaista sisämaa- ja rannikkoluontoa käsittelevät runot; siinä mielessä kyllä, että syntyy mielenmaisemia, jotka keräävät runsaasti kirjallisia topoksia. Todella keskeinen tekijä Kiven runoudessa on tietenkin suomalainen luonto, mutta jos katsotaan, miten Kivi sitoo runonsa tiettyyn paikkaan, huomataan, että ”kotiseututaiteelliset” kytkennät Nurmijärveen tai muualle nimettyihin paikkoihin ovat harvassa. Suurempi osuus on mytologisilla, uskonnollisilla ja kansanuskoon viittaavilla paikannimillä. Oikeastaan jo ensimmäisen runon maailma monitasoisine kuvineen avautuu myöhemmin teoksessa paikkoina ja juuri siten että monet traditiot ovat yhtä aikaa läsnä tämän kirjallisen luonnonmaailman kuvakudoksessa.

”Kanervakankaalla” runon paikkoja nimeävät ”Korkea Pohjola”, ”Tuonela”, ”Metsola”, ”Vuorela” ja ”Tapiola”, Keinussa mainitaan ”Onnela” ja ”Unhola”, ”Joulu-illan” viitekohtia ovat Sionin ja Betlehemin tapahtumien muistelu, ”Eksyneessä immessä” ”Kaunola”, ”Sinear”. Oikeastaan vasta Vääksyyn Asikkalan markkinoille suuntautuvaa matkaa kuvaava ”Anjanpelto” tuo mukaan todelliset alueet ja paikannimet: ”Hämeenmaat”, ”Germanian” ja ”Pohjanlahden”. ”Karhunpyynnin” paikkoja ovat ”Metsola” ja ”Mielikin jylhä linna”, ”Rippilapsia” hallitsevat ”Saaronin niitut, Kidronin ranta”, ”Hermonin vuoret”, Getsemane ja Sionin kaupunki”, ”Uudistalon-perhettä” ”Pohjola” ja ”synnyinmaa”. Ruususolmu viittaa antiikin ja Raamatun paikkoihin ”Hadekseen”, ”Elysiumiin” ja ”Saaroniin”, ”Mies” ”Tuonen maahan”, ”Kalman santapeltoon” ja ”Metsolaan”, ”Niittu” ”Kalevaan” ja ”Ikävä” ”Gehennaan” ja lopuksi ”Metsämiehen laulu” ”Tapiolaan” ja ”Unholaan”. 

Kanervalan paikkoihin sekoittuu kuvien ja motiivikudosten tapaan erikoislaatuisesti kristillisen perinteen, kreikkalaisen mytologian ja kansanuskon elementit, ja todelliset, paikat ovat vain mausteena. Toisin sanoen Kanervala on kirjallisen maailman paikka, jonka nimetyt alueet edustavat pikemminkin sielun- ja mielentiloja kuin konkreettisia, yksilöitävissä olevia paikkoja.

Vaikka Kivi käsittelee monia ”suomalaiskansallisia” aiheita (korvenraivaus, yhteisön jatkuvuus, pyyntikulttuuri, uskonnolliset ja ajalliset rituaalit), ei luonto nivelly helposti osaksi kansallisia kysymyksenasetteluja; tavoitteena on pikemminkin erilaisten ihmiskohtaloiden peilaaminen metafyysisempiin ulottuvuuksiin sinänsä kovin arkisissa ja karuissa puitteissa. 

Voidaan sanoa, että teoksen nimi, Kanervala, on itse tuon luontoa korostavan todellisuuden nimi, sitä voisi pitää jopa paikannimen kaltaisena. Se kerää itseensä muut kokoelmassa esiintyvät paikat, kuten Metsolan, Onnelan ja Kaunolan. Kanervala on siis nimestään lähtien kiinni luonnossa ja maisemassa. Luonto rakenteistuukin teoksessa moniulotteisena ja kerroksisena tilana: villinä luontona, maisemana, metafyysisenä kokonaisuutena. Luonto rajaa kertovissa ja lyyrisissä runoissa kuvattujen hahmojen tiloja, paikkoja, ikäkausia, ajankulkua, muistoja ja odotuksia. Ihmiselämän horisontaalinen ja vertikaalinen paikantaminen tapahtuu ennen kaikkea luontokuvin ja suhteessa luontoon. 

Luonto keskeisenä rakenteellisena ja temaattisena totaliteettina ei ole vain tulkinnallinen verkko, jonka lukija heittää teoksen ylle. Luonto on teoksessa annettu todellisuus, ja tämän lähtökohdan keskeisyys näkyy paitsi kokoelman nimessä myös siinä, että kokoelman liki jokaisen runon ensimmäiseen stroofiin on upotettu vinjetin tavoin luontokuva. Runojen alussa on metsä, vuori tai kangas tai kuva metsässä ja aukeilla liikkuvasta tuulesta. Näin runot kiinnitetään osaksi Kanervalan luonnonmaailmaa: ainoastaan runojen ”Ruususolmu” ja ”Ikävyys” retorisilla puhejaksoilla täytetyt aloitusstroofit tekevät lievän poikkeuksen tähän sääntöön, joskin niissäkin käännytään nopeasti luontokuviin.

Muutamia ehdotuksia teoksen tematisoitumisesta

Aivan lopuksi tahtoisin esittää muutaman ehdotuksen siitä, kuinka Kanervalaa voitaisiin lähestyä tiettyä temaattista mallia seuraavana teoskokonaisuutena edellä kuvaamissani raameissa. En luonnollisesti esitä kuin yleispuitteet.

Vaikka Kanervala ei ole mitenkään ilmeisen ilmipannusti kertova tai tiettyyn päätepisteeseen etenevä kokonaisuus, vaan pikemminkin itsenäisten osamaailmojen muodostama kokoelma, on siinä kuitenkin monia järjestystä luovia piirteitä kehystävien runojen lisäksi. Voidaan ajatella, että viidennestä runosta alkaen teoksen runot linkittyvät kolmen runon sarjoihin: runoja 5--7 (Anjanpelto, Karhunpyynti, Helavalkea) hallitsevat yhteisöjen aikaa jäsentävät, maallisten yhteen kokoontumisten kuvat (markkinat, karhunmetsästys ja helavalkeille kokoontuminen). Runoissa 8-10 (Äiti ja lapsi, Rippilapset, Uudistalon-perhe) esitetään traagisesta idylliseen ulottuvia perhekuvia, kahdessa ensimmäisessä runossa on uskonnollinen, viimeisessä eroottinen sävytys. Kuin jatkona runolle 10 on runoissa 11-14 (Ruususolmu, Mies, Niittu, Ikävyys) eroottisen täyttymyksen, eroottisen pettymyksen, yksinäisyyden, eksistentiaalisen valinnan, luonnon, unelmoinnin, kuoleman ja iäisyyden kuvat. Näin teos etenee, karkeasti ottaen, maallisesta ja yhteisöllisestä kohti hyvin yksityisiä ja äärimmäisiä olemassaolon kokemuksia, toki niin että prisma on jatkuvasti lyriikalle ominaisesti eläytyvässä kokijassa. Teoksen lopussa ”Metsämiehen laulu” sitoo kaiken jälleen luontoon, tahtoon olla osa luonnon maailmaa, Tapiolaa.

Mainitsen vielä lyhyesti ajallisuuteen yhdistyvät motiivit ja rakenteet. Osa näistä kytkeytyy Kanervalan kokonaiskompositioon ja on luomassa omalaatuista lisärytmiä jo mainitsemaani temaattiseen sarjallisuuteen. Kahdessa kohtaa Kanervalassa on nopea ajallinen siirtymä kesästä talveen. Ensimmäisen kerran se tulee esiin runojen ”Keinu” (2) ja ”Jouluilta” (3) kohdalla. Jäsentely kiinnittää välittömästi huomiota. Se jäisi sattumanvaraiseksi, ellei vastaava asetelma toistuisi uudelleen runojen ”Helavalkea” (7) ja ”Äiti ja lapsi” (8) kohdalla (näihin liittyy myös sisätilan ja ulkotilan vaihdos). Näin teeman kannalta ajallisesti etäisten, mutta nopeasti yhteen leikattujen runoparien periaatteesta syntyy teostasolle asti ulottuva toistorakenne. Ensimmäisen runoparin kohdalla runojen suunnaksi muodostuu odottava, myönteinen ja harras asenne, jälkimmäisen kohdalla traaginen runojen kuvatessa ihmiselämän sammumista luonnon armoilla.

*15.11.2012 Aleksis Kivi ja 1800-luvun runokieli -seminaarissa pitämäni esitelmä

Junatekstiä (I-II)

Mangasankareiden näköinen naiskonnari kävelee ohitse, maisema on nyt raskaiden betonisiltojen lohkoma, ne ovat karistaneet laudoitukset yltään ja paljastavat pintansa, Koivukylän wau kuin lippu aavelaivaa, moderni hollantilainen, golfkenttiä, puistoja, puskutraktoreita ja kaivinkoneita; onko rakentamisen luonne huonontunut olennaisesti, ei näytä siltä, ehkä korkeintaan moraali, sitä en osaa arvioida, sillä en varsinaisesti tunne mitään kun työnnän käteni maahan ja haistelen sormiani; ahdistus, se teillä on maailmassa, vitutus pikemminkin, missä savu, talot ja henkilöstöyritys Baronan logo kunnallisvaalien jälkeisenä aamuna, kun istuin vessassa ja ajattelin, että paskakin on arvokkaampi kuin valtuustokaudelle valittu kokoomuspoliitikko, paskan arvot ja sen kyky mennä eteenpäin ja olla syyttelemättä toisia, sen positiivisuus on aivan toisella tasolla kuin kokoomuspoliitikolla, sen tumma humoristinen liuku pitää sisällään suhteellisuudentajua, joka johtavalta vantaalaiselta ääliökoksulta puuttuu;

ja kusi, se on kymmenesti niin rehtiä kuin suoraselkäisen demarin rehtiys vaalien alla enkä pyörrä mielipidettäni silloinkaan kun Antti Lindtman katsoo minua tolpalta koiransilmillään ja kysyy "Vesa, miksi sinä vainoat minua, minä olen Antti Lindtman Koivukylästä, jota sinä vainoat", sillä paska ja kusi eivät vie lapsiltani oppitunteja ja avustajia ja paska ja kusi eivät näännytä vaimoani koulussa, joka pyörii alimitoitetuilla resursseilla, riippuvaisena hyväntahtoisen henkilökuntansa korvaamattomista ylitöistä ja sielunpainista iltaisin, kun minun pitäisi olla sängyssä hänen kanssaan eikä kuunnella ihmisten murheita, ja kusi ja paska ovat arvokkaampia kuin kaikki ne tuhannet typerät vantaalaiset, valkokauluksiset tupakalle haisevat toimistorotat ja tupakalle haisevat yrittäjät ja duunarit, jotka antoivat äänensä näille ääliöille ties monennenko kerran;

se on juuri teidän äänenne, jota kuuntelen illat, eihän kyse tietenkään ole mistään historiallisesta, kun Jyrki Katainenkin niin vakuuttaa kuristajan ilme kasvoillaan, ja minun kiukkuni, onhan se pikkumaista ja puberteettista, sydämessäni tunnen rauhaa vaikka kaikki menisi palasiksi, maailmassa on tämä ahdistus, ja silti saattaa käydä niin että saan yöni nukutuksi, jos hyvin käy, mutta on vain niin että minun on hyvin vaikea puhua korrektisti tästä roskajoukosta, tarkoitan poliitikkoja, sillä korrektius on heidän omaksumansa puheenparsi; näitä kodittomuuden tuntoja tyttöni soittimessa, Mun koti ei oo täällä, kenen olisi, silti paikat vetävät ihmisiä enemmän puoleensa, se on minun paikkani maailmassa eikä se ahdista minua, eikö ajatuksen kuolemasta, ei-paikasta, pitäisi olla jokin johon suru ja huoli uppoavat, en usko, ne paikat ovat aina avoimia, vieraanvaraisia, lopulta kysymys Euroopan kulttuurisen kukoistuksen vuosisadoista tai medikalisoitumisesta, eivät ne ole mitään kuoleman kokemuksen rinnalla, no jos näet esimerkiksi nämä jutut jatkuvasti kuin olisit kamoissa niin eikö;

en tiedä, minun vatsani ja pääni eivät kestä aineita, voin osallistua unelmakuolemaani selvin päin, tietyt sanat, tietyt ilmeet elämässä, en tahdo moralisoida, mutta kun sarjakuvassa strippi vaihtuu olen valmis ehdottamaan meillekin sträppiä, kuoleman rinnalla voi kokeilla mitä hyvänsä, ja totean ainoastaan, että olen menettänyt uskoni kritiikin mahdollisuuteen kuin vihreään jäätelöön, kun vaihtoehtona on itsetutkistelu, tarkoitan nyt oman olemiseni yhteiskunnallisia ehtoja, minun elämäni tapahtuu niistä huolimatta, tässä versioni Kantin ylevästä;

jos yhteiskunnalliset valtasuhteet antavatkin tämän olemisen, eivät ne saa takaisin luomaansa yksilöllisyyden tunnetta ja sitä että massia on ensi kuussakin, en suostu palauttamaan mitään henkilökohtaisen fetissistäni, siitä voisi tulla niin halutessani myös poliittinen elämäni, mutta tässä ylevässä suunnaton on kaikkialla, ja se mitä Kant kutsuu yleväksi apatiaksi -- hän ei tietenkään osannut ennustaa vantaalaisen kuntapäätännän vaikutusta yleisen apatian konstituutioon -- on siinäkin että jos oikein muistan Kantilla oli ajatus rikollisen piilottamisesta omaan kotiin, jotenkin se liittyi moraaliin tai moraalisen olemuksen kohtaamiin dilemmoihin, ehkä se oli jokin muunnos lähimmäisenrakkaudesta, en muista, mutta jos hän kysyi kannatanko harmaata taloutta, voin sanoa, että kaikki mitä päälläni nyt on, on harmaata, minä pidän savun tuoksusta kun se kulkeutuu junaan mietona sekoituksena ovien avautuessa, huoltosuhde etc. saan asua tässä maassa, jossa vaahterat juoksevat sinne tänne keltaisten lehtien kattamilla rinteillä, saan uskoa että lapsuudessani näkemät heinänkorret todella kumarsivat minulle, näin saan kiinni maisemasta, jossa Hyryn junamies kulki,

mutta nyt minua jäi todella painamaan Kantin moraalilakia koskeva esimerkki -- oliko kyse siitä, että eksemplaarin henkilö piilottelee kotonaan suurrikollista, kenties murhaajaa vai mitä hän kirjoitti? Kantilta on aina helpompi muistaa Puhtaan järjen kritiikki ja tähtitaivas, mutta kyllä häneltä löytyy myös kaupungin vuokrakerrostalo ja tunkkaiseen kaksioon kätketty rosvo -- sellainen joita Pasila / Böle on pullollaan, tyhjiä kaljatölkkejä, viinapulloja, niiden keskellä likainen sohva ja mies kalsareissaan, ovikello soi, sitten oveen koputetaan sillä kello ei anna ääntä, ja joku tähystää luukusta, mutta mies ei avaa, kattolampun polttimo on palanut aikaa sitten, hän ei ole koonnut ilmaisjakelua kuukausiin eteisestä, tällainen vartija on aina moraalilain edessä, ja kun taskulampun valokiila pyyhkii luukunraosta asuntoa, se ei mitenkään voi osua mieheen, sillä sohva on alkovisyvennyksessä ja kaikki mihin valo osuu on pölyn ja roskien peitossa, tässä asunnossa ei ole vierailtu aikapäiviin, sillä se on lainvartijan asunto;

Puu-Käpylän kauniit huvilat, kaunis tyttö vastapäätä skrollaa soittolistaa ja puree purkkaa, korjaa kuuloketta, jokainen hetki on tallentamisen arvoinen, mutta tehtävä on mahdoton, siksi täytyy kirjoittaa; minä myönnän, että odotan hetkeä, Sauluksen hetkeä, kun sokaistun, kun minun silmäni muurataan umpeen ja huomaan huitovani tyhjään, kaikki minun vainotyöni raukeavat ja olen pelkkä mies pimeässä huoneessa ja ääni puhuu, se puhuu juuri minulle, minä en ole syönyt ja juonut kolmeen päivään, joku todella koputtaa oveen, ja on muodonmuutoksen aika.

Nyt kaikki siihenastiset sanani punnitaan, niiden arvo lyödään uudelleen, eikä ole mitään ilman tätä väliintuloa, kaikki kirjoittamisen mieli on niin pienessä, enää aikoihin en ole uskonut, että riittää kun tuon uuden tuotteen valmistettavaksi, mikä sen kohtalo olisi, on tuskallista ajatellakin julkitulon jälkeistä aikaa, miksi kaikkea sitä yhteismitatonta kutsutaan kirjallisuudeksi, kirjallisuudella ei ole varsinaisesti paikkaa huomiotaloudessa eikä siitä oikein voi olla pahoillaankaan, teidän matka Talentissa... On nopanheiton aika...

Ja tuo kaunis tyttö, semitransu, mitä hän urputtaa, oleminen on havaituksi tulemista, hän on sillä minä näen hänet ja minua vastapäätä istuutuva mies näkee minut ja sivusilmällä varmasti myös hänet ja niin edelleen ja niin edelleen ja jos junavaunu päättyykin, siihen sijoitettu valvontakamera näkee meidät kaikki ja me olemme todistettavasti olemassa tämän junamatkan ajan sikäli kuin joku katsoo tarpeelliseksi vilkaista monitorien tallentamaa kuvavirtaa,

mutta tämä kaikki saa minut miettimään aivan toisia, pääskymotiivin katkeamista Hyryn Aitassa kesken kaiken, sen tilalle tulee ahdistus kaiken päättymisestä, voisiko tämä olla paikka johon hän tahtoisi päästä edes päiväksi, tuntisiko hän täällä Herran esikartanot, vai onko tämä pelkkä playboy mansion, nyt kun katoavainen on pukeutumassa katoamattomuuteen ja tämä kirjoitus ulvahtaa kuin lukkiutuneet jarrut;

minä rakastan tätä olemisen virtaa jossa kuu häivähtää, sillä me odotamme kuolemaa halleissa ja junissa ja metsissä ja minä rakastan näitä ajatuksia vaikken tarvitse niitä mihinkään muuhun kuin symbolisen minuuteni ylläpitoon, kun näen Finlandia-ehdokkaat Twilightin ja Eiffel-tornia naineen naisen välissä

[- -]

Kanerva

Kanerva on rakastavaisten, intohimon ja tunteiden symboli. Kanerva on antanut nimensä esimerkiksi Aleksis Kiven runoteokselle Kanervala (1866), ja kasvin ihmeitä tekevästä voimasta kerrotaan myös kansanlaulussa ”King Henry”, jossa kuningas tapaa metsästysretkellään kammottavan, risahampaisen ja ruokkoamattoman noidan. Noita neuvoo kuningasta sijaamaan heille yhteisen vuoteen kanervista. Kuningas ei voi kieltäytyä ja ryhtyy toimeen. Kun hän seuraavana aamuna herää yhteiseltä vuoteelta, lepää varvuilla hänen vierellään kaunis neito.

Kanerva symboloi naisia alistavaa, seksististä ja miehisiä valtarakenteita pönkittävää maailmankuvaa. Siksi Tukiaisen alusvaatteista udellut Kanerva sai telaketjufeministi-alushousut Naisasiaunionilta. Liiton vastaava pääsihteeri perusteli asiaa näin: ”Tämä (Kanervan käytös) kielii vanhakantaisesta suhtautumisesta naisiin ja epäsensitiivisyydestä.” Hän lisää: ”Vastaavassa tilanteessa naispoliitikko olisi naurettu pihalle.”

Jotkut väittävät, että Kanerva symboloi nykyään enemmän itseään kuin puoluettaan, mutta asiassa ei ole saavutettu täyttä yksimielisyyttä.

Reunamerkintä

jos hän kysyy mistä ne tänne tulevat, eivät ne tule,
ne syttyvät sekunnin tuhatraossa pakottamatta
niin kuin ovat ne maailmat jotka ne ovat



tämän kuten minkä hyvänsä on helpointa antaa olla



ja tämän, nyt, 

Kunnanisän huoli

segregaatio  vai  amputaatio

mitäs tehdään

annetaanko mädätä omassa paskassaan

vai ammutaanko päähän