Taustaa
Kivi julkaisi 15 runoa sisältävän runokokoelmansa Kanervala 1866 ja antoi sen alaotsikoksi runoelmia; sama lajimääritys oli toisella aikansa keskeisellä suomalaisella runoteoksella eli vuotta aikaisemmin julkaistulla Julius Krohnin eli Suonion lyyrisellä kokoelmalla, jossa Runoelmia pääsi teoksen nimeksi. Runoelma on runomuotoinen eeppisen kirjallisuuden laji, joka ei ole tyyliltään ja aihepiiriltään yhtä tarkkaan rajattu kuin esimerkiksi eepos. Historiallisesti katsoen runoelma oli merkittävässä asemassa antiikissa (Homeroksen Ilias), keskiajalla (Rolandin laulu) ja uuden ajan alussa (John Miltonin Kadotettu paratiisi); 1800-luvun myötä romaani vei vähitellen runoelman ja ylipäänsä eeppisen runouden asemaa kertovan kirjallisuuden valtamuotona; romanttiset pyrkimykset yhdistää eri lajit saivat tosin aikaan uusia muotoja, jotka saattoivat esiintyä mitä erilaisimpien lajinimikkeiden, myös runoelmien, alla. Suomalaisen 1800-luvun kirjallisuuden edustavimpia runoelmia ovat J. L. Runebergin Hirvenhiihtäjät (1832), Hanna (1836) ja Jouluilta (1841) eli Runebergin nk. suomalainen sarja. Vaikka sanan ”runoelma” käyttö oli tuskin erityisen vakiintunutta aikansa suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa, näyttää Kivi viittaavan sanalla runojensa kertovaan luonteeseen. Tosin edellä mainittujen yhtenäisten ja moniosaisuudessaankin organisoitujen runoelmien mittoihin Kiven runot eivät yllä tai tuskin edes kurota.
Esimerkiksi Runebergin runoelmiin verrattuna Kiven runot ovat lähinnä pitkiä kertovia runoja, joita mahtuu lyyriseen kokoelmaan useampia. Toisaalta runoelmat eivät muodosta edes sellaista selkeän sarjamaista rakennetta, joka oli tyypillinen ajan eurooppalaisille runoilijoille. Kiven antama lajimääritys näyttää sallivan hyvin erilaisia kerronnallisia elementtejä sisältäviä runotekstejä, niin pitkiä, jo tapahtuneista asioista kertovia eeppisiä runoja kuin lyyrisiäkin runoja, joissa kerronnallisuus on sivuroolissa. Lyhyimmillään kyse on 30-säkeisistä lyyrisistä, apostrofeja hyödyntävistä runoista ”Ikävyys” ja ”Metsämiehen laulu”, pisimmillään yli 200-säkeisestä kertovasta runosta ”Mies” – ”Eksynyt impi” yltää miltei samoihin mittoihin. Kiven ”runoelma”-käsitteen merkitys voitaisiinkin yhtä lailla kytkeä tapaan, jolla Kivi kirjoittaa: monet Kanervalan teksteistä ovat eeppisen runon ja lyriikan rajamaastossa muodostuvia lajihybridejä.
Kanervalan runoissa on piirteitä draamallisista monologeista, balladeista, pidemmistä runoelmista ja muista romantiikan ajan muotoutuvassa olevista runomuodoista. Myös perinteisemmät idyllit, pastoraalit ja oodit ovat mukana, vähintäänkin moodeina. Ylipäänsä lyyrisen ja kertovan suhde on yksi mielenkiintoinen alue Kiven teoksen kokonaisuutta tulkittaessa, samoin yksittäisten runojen rakenteelliset kytkökset draamaan.
Kiven kokoelman alussa on lyhyt johdantokappale, jossa hän tekee runokielensä ominaislaatua koskevia huomautuksia etenkin päätelyhennysten käytöstä. Selventäessään kielenkäyttöään Kivi paljastaa merkittävän motivaation: hän on muovaamassa uusia, vaihtelevaisempia mittoja etsivää runokieltä, jonka pohjana on Etelä-Suomessa puhuttu kieli. Kiven ajatuksissa puhuttua kieltä mukaileva kirjallinen muoto nähdään mahdollisuutena; hän tahtoo tuoda lyhenteellisen, kirjakielessä oudon mutta ihmisten välisessä suullisessa kommunikaatiossa luontevasti käytettävän kielen osaksi omaa lyyristä muotoaan. Hän jopa uskoo, että ”suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva”.
Kiven esiin nostama seikka on osa sitä murrosta, jota romanttinen runouskäsitys ylipäänsä Euroopassa korostaa: kirjailija ei seuraa orjallisesti kieli- tai runousopillisia sääntöjä vaan saa oppinsa suoraan luonnosta (tai kansan puheesta) ja seuraa tarpeen mukaan yhtä lailla niitä kuin säännöiksi vakiintuneita kielenkäytön muotoja. Tällainen omien, paikallisten lakien seuraaminen ja paikallisten muotojen luominen näkyy myös Kanervalan kokonaishahmossa. Myös ajalle keskeiseen kysymykseen luonnosta palaamme pian uudelleen.
Teoskokonaisuus: kehykset, hahmot, motiivit
Itse tutkin Kanervalaa teoskokonaisuuden perspektiivistä. Näkökulma nostaa esiin kysymykset runojen järjestyksestä ja keskinäissuhteiden mahdollisesta motivaatiosta sekä eri lajien, teemojen ja rakenteiden vuorovaikutuksesta. Teoskokonaisuuden näkökulma ei voi ohittaa intertekstuaalisuuden ja lajin problematiikkaa edes keskittyessään yksittäisten runojen asemaan. Tässä esitelmässä en voi mennä näihin laajoihin ja syvällisiin kysymyksiin, mutta otan esiin joitakin ajatuksiani runokokoelman avaamisesta ja kehystämisestä, toisin sanoen aloitus- ja päätösrunon problematiikasta. Jo muutamat, alustavat havaintoni näyttävät, kuinka rakenteellisesti valmiin teoksen Kivi onnistuu tuomaan suomenkieliseen runouteen 1860-luvulla, jolloin lähinnä Oksasen Säkeniä ja Suonion Runoelmia edustivat kokonaisia, itsenäisiä suomeksi kirjoitettuja runoteoksia.
Kokoelmakokonaisuuksissa, joiden periaatteena on tuoda yhteen itsenäisiä tekstejä jopa siten, ettei perättäisistä runoista synny ainakaan pinnalta katsoen selkeitä sikermiä tai sarjoja, runo-osastojen käytöstä puhumattakaan, nousevat usein aloitus- ja lopetusruno tärkeään asemaan. Ne avaavat ja sulkevat kokoelman muodostaman maailman, tai oikeammin perustavat tietyn maailman ja esittävät siihen kuulumisen. Kanervalan ensimmäisen ja viimeisen runon -- ”Kanervakankaalla” ja ”Metsämiehen laulu” -- tarkastelu näyttääkin, kuinka Kivi perustelee näiden kahden runon tuottamalla rajauksella teoksensa lajien moninaisuutta sekä tiiviitä mutta osin hajotettuja ja erilaisten vastakohtarakenteiden ja jännitteiden varaan jäsennettyjä motiivikudoksia.
Boris Uspenski korostaa Komposition poetiikassaan taideteoksen rajaamisen keskeisyyttä: ”Taideteoksessa esitetään aina eriytynyt maailma, jolla on oma tilansa ja aikansa, oma ideologinen järjestelmänsä ja omat käyttäytymisen norminsa.” On selvää, että rajaamisen yleisen semioottisen merkityksen kannalta erityisesti runokokoelman alulla ja lopulla on mitä keskeisin asema. Aloitusruno johdattelee teoksen maailmaan: esittelee sen hahmoja, maisemaa, motiivirakenteita, jopa runollisen maailman painopisteitä. Se kutsuu lukijan suoraan tai epäsuorasti tietyn maailman kuuntelijaksi. Teoksen päättävä runo puolestaan antaa lukijalle usein tietoa siitä, kuinka hänen testaamansa tulkinnallinen kuvio on toteutunut; vasta siinä vaiheessa paljastuu, kuinka onnistuneesti ovat toteutuneet havainnot rakenteellisista ja temaattisista piirteistä, joiden oletetaan järjestävän teoksen kokonaisuutta. Toisinaan teoksen alun ja lopun puhetilanteita voi lukea epigrammaattisina tiivistyksinä, joilla myös ideologinen funktio. Mielestäni Kanervalassa voi nähdä tällaisen, nimittäin tunnustautumisen ”metsän pojaksi”. Joka tapauksessa aloitus ja lopetus ulottuvat yksittäistä puhetilannetta laajemmalle, virittävät koko teoksen ja siihen liittyvät odotushorisontit mutta myös osin sulkevat ne.
Kanervalassa omaksi todellisuudekseen rajatun maailman idea tulee esiin jo siinä, miten kokoelmaa kehystävät runot määrittävät hahmojensa paikan. Oivan vihjeen tästä antavat ”Kanervakankaalla” ja ”Metsämiehen laulu” -runojen lopetukset. Sekä aloitusrunon vanha miilunvartija että lopetusrunon nuori, voimaa täynnä oleva mies ovat etäisyyden päässä maailmasta. Toki he säilyvät ihmisinä, luonnon työstäjinä, mutta yhtä kaikki he ovat kiinteästi osa luontoa ja sen kamppailuja: ”Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää aikansa, harmaapää”, todetaan ”Kanervakankaalla”-runossa ja ”Metsämiehen laulussa” puolestaan: ”Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston, / Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii lyön, / ja mailma Unholaan jääköön.” Kaipuu pois valmiista, joko asutusta maailmasta tai ihmisen maailmasta ylipäänsä, onkin keskeinen koko teoksessa. ”Ole lystitarhain, pelto, niittu, / Metsola, mua ota helmahas”, toteaa myös ”Mies”-runon puhuja.
Näin aloitus- ja lopetusruno esittelevät teoksen todellisuuden rajoja vartioivat mieshahmot. Kuten kaikki tietävät, Kanervalan maailma ei kuitenkaan ole yksinomaan yksinäisten ja etäisyyttä hakevien miesten maailma. ”Kanervakankaalla”-runo avaakin kokoelman henkilö- ja hahmogalleriaa laajemmalti: harmaapäisen miilunpolttajan luona vierailevat niin eläimet kuin itse Metsolan herra (Tapio), paimenet ja metsämies. Mutta yhtä lailla ”Kanervakankaalla” tuo esiin Kanervalassa tärkeät feminiiniset hahmot, edustajinaan yöllisenä näkynä eroottisen tanssinsa esittävät Tapiolan kauniit neidot. Kanervalaa pitävätkin yllä yhtä lailla aktiiviset miehet kuin feminiiniset hahmot ja näiden välille kutoutuvat monisyiset kudelmat. Toki puhevalta on teoksessa suurelta osin miehellä tai miehen näkökulmaan samaistuvalla kertojalla. Mies hallitsee lyyristä ääntä ja myös kertoo kohtaamistaan naisista ja naiskohtaloista.
”Kanervakankaalla”-runon maailma ei jää yksinomaan tiettyihin hahmoihin. Henkilöiden, usein arkisten ihmisten ja näiden kohtaamien olentojen, lisäksi avausruno tuo esiin teoksen keskeisiä motiiveja. Runossa paljastuu yhtä lailla teokselle ominaisia eroottisia motiiveja kuin resignaation ja hiljaisen uneksunnan motiiveja, yhtä lailla kristillisen morsiuslyriikan taso kuin kansanuskon maailma. Vanha miilunpolttaja katselee tähtiä ja miettii tyynesti: ”Onko ne kynttilöi taivahan häistä, / salista loistavast, / tai hurskaitten kirkkaita henkiä täält, / nyt kunnian istuimil siellä?”
Runon rikas motiivikudos säteileekin esimerkiksi tässä kohden laajalle Kanervalaan. Miilunpolttajan pohdinnassa on läsnä ”Eksynyt impi” –runon outo, sadunomainen morsiusmystiikka (johon yhdistyvät kristilliset kuvat taivaan häistä ja kuoleman kirkastuminen) ja ”Äiti ja lapsi” –runon taivaalle tähdiksi siirtyneet hahmot. Runon liki jokaisesta kuvasta ja yksityiskohdasta löytyy yhteyksiä kokoelman muihin runoihin. Runosta lähteviä motiiviketjuja ovat muiden muassa omalaatuinen luonnonmaisema, metsästys, miestä tavalla tai toisella houkuttelevat unelmoidut naiset, Tapion neidot, jotka kiusoittelevat vielä ”Metsämiehen laulun” puhujaa. Runon resignoituneen vanhuksen ajatuksissa on myös rinnakkaisuus ”Mies”-runon luontoon sulautuvalle ja petolliselle naiselle anteeksiantavalle hahmolle.
Kanervalalle ominaiset motiivirakenteet intertekstuaalisine kytkentöineen, samoin kuin siinä käytetyt lajit ovat kirjallisesti hyvin resonantteja; tästä ovat antaneet esimerkkejä tutkijat J. V. Lehtosesta ja Tarkiaisesta Hellaakoskeen ja Viljaseen, Laitiseen, Sihvoon ja Nummeen, aivan viimeistä lukuun ottamatta lähinnä vertailevassa hengessä. Otetaan esimerkiksi ”Kanervakankaalla”-runossa esiintyvä taivaskuvasto, joka nousi esiin äsken siteeraamassani tähtipohdinnassa: se aktivoi kytkennät kristilliseen perinteeseen Raamattu ja Dante keskeisinä kiinnekohtina, mutta kerää tulkinnallisia kerrostumia Svedenborgiin saakka. Lisäksi tähän kuvastoon yhdistyy mielenkiintoisesti elementtejä antiikin kirjallisuudesta ja mytologiasta, suomalaisesta kansanuskosta ja romantiikan runoudesta.
Kehykset, puhujat ja laji
Kivi julkaisi 15 runoa sisältävän runokokoelmansa Kanervala 1866 ja antoi sen alaotsikoksi runoelmia; sama lajimääritys oli toisella aikansa keskeisellä suomalaisella runoteoksella eli vuotta aikaisemmin julkaistulla Julius Krohnin eli Suonion lyyrisellä kokoelmalla, jossa Runoelmia pääsi teoksen nimeksi. Runoelma on runomuotoinen eeppisen kirjallisuuden laji, joka ei ole tyyliltään ja aihepiiriltään yhtä tarkkaan rajattu kuin esimerkiksi eepos. Historiallisesti katsoen runoelma oli merkittävässä asemassa antiikissa (Homeroksen Ilias), keskiajalla (Rolandin laulu) ja uuden ajan alussa (John Miltonin Kadotettu paratiisi); 1800-luvun myötä romaani vei vähitellen runoelman ja ylipäänsä eeppisen runouden asemaa kertovan kirjallisuuden valtamuotona; romanttiset pyrkimykset yhdistää eri lajit saivat tosin aikaan uusia muotoja, jotka saattoivat esiintyä mitä erilaisimpien lajinimikkeiden, myös runoelmien, alla. Suomalaisen 1800-luvun kirjallisuuden edustavimpia runoelmia ovat J. L. Runebergin Hirvenhiihtäjät (1832), Hanna (1836) ja Jouluilta (1841) eli Runebergin nk. suomalainen sarja. Vaikka sanan ”runoelma” käyttö oli tuskin erityisen vakiintunutta aikansa suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa, näyttää Kivi viittaavan sanalla runojensa kertovaan luonteeseen. Tosin edellä mainittujen yhtenäisten ja moniosaisuudessaankin organisoitujen runoelmien mittoihin Kiven runot eivät yllä tai tuskin edes kurota.
Esimerkiksi Runebergin runoelmiin verrattuna Kiven runot ovat lähinnä pitkiä kertovia runoja, joita mahtuu lyyriseen kokoelmaan useampia. Toisaalta runoelmat eivät muodosta edes sellaista selkeän sarjamaista rakennetta, joka oli tyypillinen ajan eurooppalaisille runoilijoille. Kiven antama lajimääritys näyttää sallivan hyvin erilaisia kerronnallisia elementtejä sisältäviä runotekstejä, niin pitkiä, jo tapahtuneista asioista kertovia eeppisiä runoja kuin lyyrisiäkin runoja, joissa kerronnallisuus on sivuroolissa. Lyhyimmillään kyse on 30-säkeisistä lyyrisistä, apostrofeja hyödyntävistä runoista ”Ikävyys” ja ”Metsämiehen laulu”, pisimmillään yli 200-säkeisestä kertovasta runosta ”Mies” – ”Eksynyt impi” yltää miltei samoihin mittoihin. Kiven ”runoelma”-käsitteen merkitys voitaisiinkin yhtä lailla kytkeä tapaan, jolla Kivi kirjoittaa: monet Kanervalan teksteistä ovat eeppisen runon ja lyriikan rajamaastossa muodostuvia lajihybridejä.
Kanervalan runoissa on piirteitä draamallisista monologeista, balladeista, pidemmistä runoelmista ja muista romantiikan ajan muotoutuvassa olevista runomuodoista. Myös perinteisemmät idyllit, pastoraalit ja oodit ovat mukana, vähintäänkin moodeina. Ylipäänsä lyyrisen ja kertovan suhde on yksi mielenkiintoinen alue Kiven teoksen kokonaisuutta tulkittaessa, samoin yksittäisten runojen rakenteelliset kytkökset draamaan.
Kiven kokoelman alussa on lyhyt johdantokappale, jossa hän tekee runokielensä ominaislaatua koskevia huomautuksia etenkin päätelyhennysten käytöstä. Selventäessään kielenkäyttöään Kivi paljastaa merkittävän motivaation: hän on muovaamassa uusia, vaihtelevaisempia mittoja etsivää runokieltä, jonka pohjana on Etelä-Suomessa puhuttu kieli. Kiven ajatuksissa puhuttua kieltä mukaileva kirjallinen muoto nähdään mahdollisuutena; hän tahtoo tuoda lyhenteellisen, kirjakielessä oudon mutta ihmisten välisessä suullisessa kommunikaatiossa luontevasti käytettävän kielen osaksi omaa lyyristä muotoaan. Hän jopa uskoo, että ”suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva”.
Kiven esiin nostama seikka on osa sitä murrosta, jota romanttinen runouskäsitys ylipäänsä Euroopassa korostaa: kirjailija ei seuraa orjallisesti kieli- tai runousopillisia sääntöjä vaan saa oppinsa suoraan luonnosta (tai kansan puheesta) ja seuraa tarpeen mukaan yhtä lailla niitä kuin säännöiksi vakiintuneita kielenkäytön muotoja. Tällainen omien, paikallisten lakien seuraaminen ja paikallisten muotojen luominen näkyy myös Kanervalan kokonaishahmossa. Myös ajalle keskeiseen kysymykseen luonnosta palaamme pian uudelleen.
Teoskokonaisuus: kehykset, hahmot, motiivit
Itse tutkin Kanervalaa teoskokonaisuuden perspektiivistä. Näkökulma nostaa esiin kysymykset runojen järjestyksestä ja keskinäissuhteiden mahdollisesta motivaatiosta sekä eri lajien, teemojen ja rakenteiden vuorovaikutuksesta. Teoskokonaisuuden näkökulma ei voi ohittaa intertekstuaalisuuden ja lajin problematiikkaa edes keskittyessään yksittäisten runojen asemaan. Tässä esitelmässä en voi mennä näihin laajoihin ja syvällisiin kysymyksiin, mutta otan esiin joitakin ajatuksiani runokokoelman avaamisesta ja kehystämisestä, toisin sanoen aloitus- ja päätösrunon problematiikasta. Jo muutamat, alustavat havaintoni näyttävät, kuinka rakenteellisesti valmiin teoksen Kivi onnistuu tuomaan suomenkieliseen runouteen 1860-luvulla, jolloin lähinnä Oksasen Säkeniä ja Suonion Runoelmia edustivat kokonaisia, itsenäisiä suomeksi kirjoitettuja runoteoksia.
Kokoelmakokonaisuuksissa, joiden periaatteena on tuoda yhteen itsenäisiä tekstejä jopa siten, ettei perättäisistä runoista synny ainakaan pinnalta katsoen selkeitä sikermiä tai sarjoja, runo-osastojen käytöstä puhumattakaan, nousevat usein aloitus- ja lopetusruno tärkeään asemaan. Ne avaavat ja sulkevat kokoelman muodostaman maailman, tai oikeammin perustavat tietyn maailman ja esittävät siihen kuulumisen. Kanervalan ensimmäisen ja viimeisen runon -- ”Kanervakankaalla” ja ”Metsämiehen laulu” -- tarkastelu näyttääkin, kuinka Kivi perustelee näiden kahden runon tuottamalla rajauksella teoksensa lajien moninaisuutta sekä tiiviitä mutta osin hajotettuja ja erilaisten vastakohtarakenteiden ja jännitteiden varaan jäsennettyjä motiivikudoksia.
Boris Uspenski korostaa Komposition poetiikassaan taideteoksen rajaamisen keskeisyyttä: ”Taideteoksessa esitetään aina eriytynyt maailma, jolla on oma tilansa ja aikansa, oma ideologinen järjestelmänsä ja omat käyttäytymisen norminsa.” On selvää, että rajaamisen yleisen semioottisen merkityksen kannalta erityisesti runokokoelman alulla ja lopulla on mitä keskeisin asema. Aloitusruno johdattelee teoksen maailmaan: esittelee sen hahmoja, maisemaa, motiivirakenteita, jopa runollisen maailman painopisteitä. Se kutsuu lukijan suoraan tai epäsuorasti tietyn maailman kuuntelijaksi. Teoksen päättävä runo puolestaan antaa lukijalle usein tietoa siitä, kuinka hänen testaamansa tulkinnallinen kuvio on toteutunut; vasta siinä vaiheessa paljastuu, kuinka onnistuneesti ovat toteutuneet havainnot rakenteellisista ja temaattisista piirteistä, joiden oletetaan järjestävän teoksen kokonaisuutta. Toisinaan teoksen alun ja lopun puhetilanteita voi lukea epigrammaattisina tiivistyksinä, joilla myös ideologinen funktio. Mielestäni Kanervalassa voi nähdä tällaisen, nimittäin tunnustautumisen ”metsän pojaksi”. Joka tapauksessa aloitus ja lopetus ulottuvat yksittäistä puhetilannetta laajemmalle, virittävät koko teoksen ja siihen liittyvät odotushorisontit mutta myös osin sulkevat ne.
Kanervalassa omaksi todellisuudekseen rajatun maailman idea tulee esiin jo siinä, miten kokoelmaa kehystävät runot määrittävät hahmojensa paikan. Oivan vihjeen tästä antavat ”Kanervakankaalla” ja ”Metsämiehen laulu” -runojen lopetukset. Sekä aloitusrunon vanha miilunvartija että lopetusrunon nuori, voimaa täynnä oleva mies ovat etäisyyden päässä maailmasta. Toki he säilyvät ihmisinä, luonnon työstäjinä, mutta yhtä kaikki he ovat kiinteästi osa luontoa ja sen kamppailuja: ”Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää aikansa, harmaapää”, todetaan ”Kanervakankaalla”-runossa ja ”Metsämiehen laulussa” puolestaan: ”Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston, / Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii lyön, / ja mailma Unholaan jääköön.” Kaipuu pois valmiista, joko asutusta maailmasta tai ihmisen maailmasta ylipäänsä, onkin keskeinen koko teoksessa. ”Ole lystitarhain, pelto, niittu, / Metsola, mua ota helmahas”, toteaa myös ”Mies”-runon puhuja.
Näin aloitus- ja lopetusruno esittelevät teoksen todellisuuden rajoja vartioivat mieshahmot. Kuten kaikki tietävät, Kanervalan maailma ei kuitenkaan ole yksinomaan yksinäisten ja etäisyyttä hakevien miesten maailma. ”Kanervakankaalla”-runo avaakin kokoelman henkilö- ja hahmogalleriaa laajemmalti: harmaapäisen miilunpolttajan luona vierailevat niin eläimet kuin itse Metsolan herra (Tapio), paimenet ja metsämies. Mutta yhtä lailla ”Kanervakankaalla” tuo esiin Kanervalassa tärkeät feminiiniset hahmot, edustajinaan yöllisenä näkynä eroottisen tanssinsa esittävät Tapiolan kauniit neidot. Kanervalaa pitävätkin yllä yhtä lailla aktiiviset miehet kuin feminiiniset hahmot ja näiden välille kutoutuvat monisyiset kudelmat. Toki puhevalta on teoksessa suurelta osin miehellä tai miehen näkökulmaan samaistuvalla kertojalla. Mies hallitsee lyyristä ääntä ja myös kertoo kohtaamistaan naisista ja naiskohtaloista.
”Kanervakankaalla”-runon maailma ei jää yksinomaan tiettyihin hahmoihin. Henkilöiden, usein arkisten ihmisten ja näiden kohtaamien olentojen, lisäksi avausruno tuo esiin teoksen keskeisiä motiiveja. Runossa paljastuu yhtä lailla teokselle ominaisia eroottisia motiiveja kuin resignaation ja hiljaisen uneksunnan motiiveja, yhtä lailla kristillisen morsiuslyriikan taso kuin kansanuskon maailma. Vanha miilunpolttaja katselee tähtiä ja miettii tyynesti: ”Onko ne kynttilöi taivahan häistä, / salista loistavast, / tai hurskaitten kirkkaita henkiä täält, / nyt kunnian istuimil siellä?”
Runon rikas motiivikudos säteileekin esimerkiksi tässä kohden laajalle Kanervalaan. Miilunpolttajan pohdinnassa on läsnä ”Eksynyt impi” –runon outo, sadunomainen morsiusmystiikka (johon yhdistyvät kristilliset kuvat taivaan häistä ja kuoleman kirkastuminen) ja ”Äiti ja lapsi” –runon taivaalle tähdiksi siirtyneet hahmot. Runon liki jokaisesta kuvasta ja yksityiskohdasta löytyy yhteyksiä kokoelman muihin runoihin. Runosta lähteviä motiiviketjuja ovat muiden muassa omalaatuinen luonnonmaisema, metsästys, miestä tavalla tai toisella houkuttelevat unelmoidut naiset, Tapion neidot, jotka kiusoittelevat vielä ”Metsämiehen laulun” puhujaa. Runon resignoituneen vanhuksen ajatuksissa on myös rinnakkaisuus ”Mies”-runon luontoon sulautuvalle ja petolliselle naiselle anteeksiantavalle hahmolle.
Kanervalalle ominaiset motiivirakenteet intertekstuaalisine kytkentöineen, samoin kuin siinä käytetyt lajit ovat kirjallisesti hyvin resonantteja; tästä ovat antaneet esimerkkejä tutkijat J. V. Lehtosesta ja Tarkiaisesta Hellaakoskeen ja Viljaseen, Laitiseen, Sihvoon ja Nummeen, aivan viimeistä lukuun ottamatta lähinnä vertailevassa hengessä. Otetaan esimerkiksi ”Kanervakankaalla”-runossa esiintyvä taivaskuvasto, joka nousi esiin äsken siteeraamassani tähtipohdinnassa: se aktivoi kytkennät kristilliseen perinteeseen Raamattu ja Dante keskeisinä kiinnekohtina, mutta kerää tulkinnallisia kerrostumia Svedenborgiin saakka. Lisäksi tähän kuvastoon yhdistyy mielenkiintoisesti elementtejä antiikin kirjallisuudesta ja mytologiasta, suomalaisesta kansanuskosta ja romantiikan runoudesta.
Kehykset, puhujat ja laji
Muutama sana puhujista. Samaan
tapaan kuin teosta kehystävät runot toimivat keskeisten hahmojen, motiivien ja
kokonaisen maailman avaajina ja takaajina, ne myös luovat pohjan kahdelle Kanervalaa hallitsevalle äänelle tai
äänten ja kirjallisten lajien päätyypeille, joihin luonnollisesti syntyy
variaatiota. Nämä ovat ”Kanervakankaalla”-runon kertova ääni ja ”Metsämiehen
laulun” edustama keskeislyyrisen runon minä-muotoinen ääni, joka saa myös
romanttisen apostrofin ja oodin sävyjä.
Jos tarkastelemme teoksen puhujaratkaisuja lajin näkökulmasta, muodostavat eeppiset, kertovat runot laajan pohjakudoksen. Lyyriset miete- ja aaterunot sekä kertovat, draamallisen monologin sävyjä saavat roolinotot kirjovat kertovia osuuksia. Tällä tasolla runot eivät muodosta kuitenkaan ilmiselviä sarjoja tai jaksoja, vaan yhteydet ovat epäsuorempia. Useimmiten ne ovat nimenomaan erilaisten motiiviketjujen ja teemojen koossa pitämiä yhteyksiä. Lyyristen, minä-muotoa hyödyntävien ja kertovien runojen osalta Kanervala jakautuu kuta kuinkin seuraavasti:
1 K (”Kanervakankaalla”: ekspositio; 1 repliikissä minä-muoto), 2 L (”Keinu”: apostrofi), 3 K (”Jouluilta”: idylli), 4 K (”Eksynyt impi”: balladi), 5 L+K (”Anjanpelto”), 6 K (”Karhunpyynti”: idyllieepos), 7 K (”Helavalkea”: idylli), 8 K (”Äiti ja lapsi”: balladi), 9 K (”Rippilapset”: idylli), 10 K (”Uudistalon-perhe”: idyllieepos), 11 K (”Ruususolmu”: balladi), 12 K (”Mies”: lyyrinen puhe, draama, melodramaattisuus?), 13 L+K (”Niittu”), 14 L (”Ikävyys”: apostrofi, resignaatio), 15 L (”Metsämiehen laulu”: apostrofi, voimantunto).
Kanervalan kertovien ja lyyristen runojen jännevälille asettuvista lajeista voitaisiin tehdä astetta seikkaperäisempi ja runo runolta etenevä selvitys ja näitä eritasoisia mallinnuksia vertailemalla saisimme monitahoisen käsityksen teoksen jäsentymisestä.
Onkin mielenkiintoista jatkossa tutkia tarkemmin miten nämä kahta runollista päälajia, eeppistä ja lyyristä edustavaa ääntä suhtautuvat toisiinsa, ja voiko niitä ajatella jopa yhden ja saman runoilijaroolin kahtena puolena. Minusta tuntuu, että tämä olisi hyvinkin luonteva ratkaisu kokoelman puhujan probleemaan. Myös lajia ja puhujaa ajatellen Kanervalaa kehystävien runojen rooli ulottuu niiden oman, itsenäisen runomaailman ulkopuolelle: ne toimivat malleina ja ikään kuin virittävät tietyn skaalan, jolla Kanervalan runolajit puhujaratkaisuineen liikkuvat.
Lisäksi kehystävät runot tuovat kokoelman yleisilmeeseen tiettyä dynaamisuutta: kyse ei ole ainoastaan tietyn kanervalaisen maailman ”ihmeistä ja tarinoista” kertomisesta, vaan myös tuon maailman esittämisestä ja ylläpitämisestä sekä siihen sitoutumisesta. Ensimmäisen ja viimeisen runon ratkaisu osoittaa Kiveltä hienoa draaman tajua: Jos ”Kanervakankaalla” kuvaa paljon muun ohessa jo puoleksi unessa elävän, miilunpolttajan ja vartijan, on viimeisessä runossa puhujana minä, joka kohottaa oodin metsälle ja vuorelle ja metsän ruhtinaalle, Tapiolle, ja tuo esiin seuraavan polven omistautumisen metsäiselle ja vuoriselle maalle, jossa elämä näyttäytyy eroottisena seikkailuna ja nuoruuden voimien mittelynä. ”Kanervakankaalla”-runon miilun nuijinta, joka kumauttaa myös kanervakangasta, nostaa iskuillaan esiin kuin kipinöinä teoksen runot, nämä ”ihmeet ja tarinat”, joita ”sinä”, lukija, ”kuultelet kanervavuoteella”.
Kiven taidokkuus näkyy tällaisissa pienissä siirroissa. Ensimmäinen runo kutsuu lukijan maailmaansa ja tekee hänelle paikan ja sanoo: Tässä, Kanervalan todellisuudessa, tässä levollisessa ja taianomaisessa paikassa, kuulet nämä tarinat. Näin tietyn hahmon kohtalosta kertova runo on funktioltaan myös lyyrinen ekspositio, joka asettaa maailmaa koskevat elementit ja kysymykset, olkoonkin että monimielisemmin kuin esimerkiksi draaman ekspositiossa.
Luonto Kanervalan topoksena
Kuten on jo käynyt selväksi, Kanervalan maailman kannalta ehkä olennaisin runoja toisiinsa sitova temaattinen nimittäjä on luonto. Kanervalan kehyksinä toimivissa runoissa painottuu luonto kokonaisvaltaisena elinympäristönä. ”Kanervakankaalla” esittää ylipäänsä teoksen maailmaksi kutsuttavan alueen: luonnon sadunomaisen ja metafyysisen todellisuuden, jossa ihmiset, eläimet ja haltiat elävät. Kiven teoksessa luonto, ihminen ja henkinen maailma ovatkin yhteydessä, ja seikkaa tähdennetään runoissa tiheästi erilaisin analogioin ja sidoksin.
Lauri Viljanen puhuu Kanervalan kohdalla Kiven ”lyyrisestä kotiseututaiteesta”; Kivi on ”nummikylän” ja ”luonnonidyllin runoilija”. Onko Kiven maailma sitten sellaista topografista tai paikkaan sitoutunutta runoutta kuin esimerkiksi Goethen Venetsian epigrammit tai Roomalaiset elegiat, Heinen Harzvuorella- tai Pohjanmeri-sarjat tai Runebergin tietyt suomalaista sisämaa- ja rannikkoluontoa käsittelevät runot; siinä mielessä kyllä, että syntyy mielenmaisemia, jotka keräävät runsaasti kirjallisia topoksia. Todella keskeinen tekijä Kiven runoudessa on tietenkin suomalainen luonto, mutta jos katsotaan, miten Kivi sitoo runonsa tiettyyn paikkaan, huomataan, että ”kotiseututaiteelliset” kytkennät Nurmijärveen tai muualle nimettyihin paikkoihin ovat harvassa. Suurempi osuus on mytologisilla, uskonnollisilla ja kansanuskoon viittaavilla paikannimillä. Oikeastaan jo ensimmäisen runon maailma monitasoisine kuvineen avautuu myöhemmin teoksessa paikkoina ja juuri siten että monet traditiot ovat yhtä aikaa läsnä tämän kirjallisen luonnonmaailman kuvakudoksessa.
”Kanervakankaalla” runon paikkoja nimeävät ”Korkea Pohjola”, ”Tuonela”, ”Metsola”, ”Vuorela” ja ”Tapiola”, Keinussa mainitaan ”Onnela” ja ”Unhola”, ”Joulu-illan” viitekohtia ovat Sionin ja Betlehemin tapahtumien muistelu, ”Eksyneessä immessä” ”Kaunola”, ”Sinear”. Oikeastaan vasta Vääksyyn Asikkalan markkinoille suuntautuvaa matkaa kuvaava ”Anjanpelto” tuo mukaan todelliset alueet ja paikannimet: ”Hämeenmaat”, ”Germanian” ja ”Pohjanlahden”. ”Karhunpyynnin” paikkoja ovat ”Metsola” ja ”Mielikin jylhä linna”, ”Rippilapsia” hallitsevat ”Saaronin niitut, Kidronin ranta”, ”Hermonin vuoret”, Getsemane ja Sionin kaupunki”, ”Uudistalon-perhettä” ”Pohjola” ja ”synnyinmaa”. Ruususolmu viittaa antiikin ja Raamatun paikkoihin ”Hadekseen”, ”Elysiumiin” ja ”Saaroniin”, ”Mies” ”Tuonen maahan”, ”Kalman santapeltoon” ja ”Metsolaan”, ”Niittu” ”Kalevaan” ja ”Ikävä” ”Gehennaan” ja lopuksi ”Metsämiehen laulu” ”Tapiolaan” ja ”Unholaan”.
Kanervalan paikkoihin sekoittuu kuvien ja motiivikudosten tapaan erikoislaatuisesti kristillisen perinteen, kreikkalaisen mytologian ja kansanuskon elementit, ja todelliset, paikat ovat vain mausteena. Toisin sanoen Kanervala on kirjallisen maailman paikka, jonka nimetyt alueet edustavat pikemminkin sielun- ja mielentiloja kuin konkreettisia, yksilöitävissä olevia paikkoja.
Vaikka Kivi käsittelee monia ”suomalaiskansallisia” aiheita (korvenraivaus, yhteisön jatkuvuus, pyyntikulttuuri, uskonnolliset ja ajalliset rituaalit), ei luonto nivelly helposti osaksi kansallisia kysymyksenasetteluja; tavoitteena on pikemminkin erilaisten ihmiskohtaloiden peilaaminen metafyysisempiin ulottuvuuksiin sinänsä kovin arkisissa ja karuissa puitteissa.
Voidaan sanoa, että teoksen nimi, Kanervala, on itse tuon luontoa korostavan todellisuuden nimi, sitä voisi pitää jopa paikannimen kaltaisena. Se kerää itseensä muut kokoelmassa esiintyvät paikat, kuten Metsolan, Onnelan ja Kaunolan. Kanervala on siis nimestään lähtien kiinni luonnossa ja maisemassa. Luonto rakenteistuukin teoksessa moniulotteisena ja kerroksisena tilana: villinä luontona, maisemana, metafyysisenä kokonaisuutena. Luonto rajaa kertovissa ja lyyrisissä runoissa kuvattujen hahmojen tiloja, paikkoja, ikäkausia, ajankulkua, muistoja ja odotuksia. Ihmiselämän horisontaalinen ja vertikaalinen paikantaminen tapahtuu ennen kaikkea luontokuvin ja suhteessa luontoon.
Luonto keskeisenä rakenteellisena ja temaattisena totaliteettina ei ole vain tulkinnallinen verkko, jonka lukija heittää teoksen ylle. Luonto on teoksessa annettu todellisuus, ja tämän lähtökohdan keskeisyys näkyy paitsi kokoelman nimessä myös siinä, että kokoelman liki jokaisen runon ensimmäiseen stroofiin on upotettu vinjetin tavoin luontokuva. Runojen alussa on metsä, vuori tai kangas tai kuva metsässä ja aukeilla liikkuvasta tuulesta. Näin runot kiinnitetään osaksi Kanervalan luonnonmaailmaa: ainoastaan runojen ”Ruususolmu” ja ”Ikävyys” retorisilla puhejaksoilla täytetyt aloitusstroofit tekevät lievän poikkeuksen tähän sääntöön, joskin niissäkin käännytään nopeasti luontokuviin.
Muutamia ehdotuksia teoksen tematisoitumisesta
Aivan lopuksi tahtoisin esittää muutaman ehdotuksen siitä, kuinka Kanervalaa voitaisiin lähestyä tiettyä temaattista mallia seuraavana teoskokonaisuutena edellä kuvaamissani raameissa. En luonnollisesti esitä kuin yleispuitteet.
Vaikka Kanervala ei ole mitenkään ilmeisen ilmipannusti kertova tai tiettyyn päätepisteeseen etenevä kokonaisuus, vaan pikemminkin itsenäisten osamaailmojen muodostama kokoelma, on siinä kuitenkin monia järjestystä luovia piirteitä kehystävien runojen lisäksi. Voidaan ajatella, että viidennestä runosta alkaen teoksen runot linkittyvät kolmen runon sarjoihin: runoja 5--7 (Anjanpelto, Karhunpyynti, Helavalkea) hallitsevat yhteisöjen aikaa jäsentävät, maallisten yhteen kokoontumisten kuvat (markkinat, karhunmetsästys ja helavalkeille kokoontuminen). Runoissa 8-10 (Äiti ja lapsi, Rippilapset, Uudistalon-perhe) esitetään traagisesta idylliseen ulottuvia perhekuvia, kahdessa ensimmäisessä runossa on uskonnollinen, viimeisessä eroottinen sävytys. Kuin jatkona runolle 10 on runoissa 11-14 (Ruususolmu, Mies, Niittu, Ikävyys) eroottisen täyttymyksen, eroottisen pettymyksen, yksinäisyyden, eksistentiaalisen valinnan, luonnon, unelmoinnin, kuoleman ja iäisyyden kuvat. Näin teos etenee, karkeasti ottaen, maallisesta ja yhteisöllisestä kohti hyvin yksityisiä ja äärimmäisiä olemassaolon kokemuksia, toki niin että prisma on jatkuvasti lyriikalle ominaisesti eläytyvässä kokijassa. Teoksen lopussa ”Metsämiehen laulu” sitoo kaiken jälleen luontoon, tahtoon olla osa luonnon maailmaa, Tapiolaa.
Mainitsen vielä lyhyesti ajallisuuteen yhdistyvät motiivit ja rakenteet. Osa näistä kytkeytyy Kanervalan kokonaiskompositioon ja on luomassa omalaatuista lisärytmiä jo mainitsemaani temaattiseen sarjallisuuteen. Kahdessa kohtaa Kanervalassa on nopea ajallinen siirtymä kesästä talveen. Ensimmäisen kerran se tulee esiin runojen ”Keinu” (2) ja ”Jouluilta” (3) kohdalla. Jäsentely kiinnittää välittömästi huomiota. Se jäisi sattumanvaraiseksi, ellei vastaava asetelma toistuisi uudelleen runojen ”Helavalkea” (7) ja ”Äiti ja lapsi” (8) kohdalla (näihin liittyy myös sisätilan ja ulkotilan vaihdos). Näin teeman kannalta ajallisesti etäisten, mutta nopeasti yhteen leikattujen runoparien periaatteesta syntyy teostasolle asti ulottuva toistorakenne. Ensimmäisen runoparin kohdalla runojen suunnaksi muodostuu odottava, myönteinen ja harras asenne, jälkimmäisen kohdalla traaginen runojen kuvatessa ihmiselämän sammumista luonnon armoilla.
*15.11.2012 Aleksis Kivi ja 1800-luvun runokieli -seminaarissa pitämäni esitelmä
Jos tarkastelemme teoksen puhujaratkaisuja lajin näkökulmasta, muodostavat eeppiset, kertovat runot laajan pohjakudoksen. Lyyriset miete- ja aaterunot sekä kertovat, draamallisen monologin sävyjä saavat roolinotot kirjovat kertovia osuuksia. Tällä tasolla runot eivät muodosta kuitenkaan ilmiselviä sarjoja tai jaksoja, vaan yhteydet ovat epäsuorempia. Useimmiten ne ovat nimenomaan erilaisten motiiviketjujen ja teemojen koossa pitämiä yhteyksiä. Lyyristen, minä-muotoa hyödyntävien ja kertovien runojen osalta Kanervala jakautuu kuta kuinkin seuraavasti:
1 K (”Kanervakankaalla”: ekspositio; 1 repliikissä minä-muoto), 2 L (”Keinu”: apostrofi), 3 K (”Jouluilta”: idylli), 4 K (”Eksynyt impi”: balladi), 5 L+K (”Anjanpelto”), 6 K (”Karhunpyynti”: idyllieepos), 7 K (”Helavalkea”: idylli), 8 K (”Äiti ja lapsi”: balladi), 9 K (”Rippilapset”: idylli), 10 K (”Uudistalon-perhe”: idyllieepos), 11 K (”Ruususolmu”: balladi), 12 K (”Mies”: lyyrinen puhe, draama, melodramaattisuus?), 13 L+K (”Niittu”), 14 L (”Ikävyys”: apostrofi, resignaatio), 15 L (”Metsämiehen laulu”: apostrofi, voimantunto).
Kanervalan kertovien ja lyyristen runojen jännevälille asettuvista lajeista voitaisiin tehdä astetta seikkaperäisempi ja runo runolta etenevä selvitys ja näitä eritasoisia mallinnuksia vertailemalla saisimme monitahoisen käsityksen teoksen jäsentymisestä.
Onkin mielenkiintoista jatkossa tutkia tarkemmin miten nämä kahta runollista päälajia, eeppistä ja lyyristä edustavaa ääntä suhtautuvat toisiinsa, ja voiko niitä ajatella jopa yhden ja saman runoilijaroolin kahtena puolena. Minusta tuntuu, että tämä olisi hyvinkin luonteva ratkaisu kokoelman puhujan probleemaan. Myös lajia ja puhujaa ajatellen Kanervalaa kehystävien runojen rooli ulottuu niiden oman, itsenäisen runomaailman ulkopuolelle: ne toimivat malleina ja ikään kuin virittävät tietyn skaalan, jolla Kanervalan runolajit puhujaratkaisuineen liikkuvat.
Lisäksi kehystävät runot tuovat kokoelman yleisilmeeseen tiettyä dynaamisuutta: kyse ei ole ainoastaan tietyn kanervalaisen maailman ”ihmeistä ja tarinoista” kertomisesta, vaan myös tuon maailman esittämisestä ja ylläpitämisestä sekä siihen sitoutumisesta. Ensimmäisen ja viimeisen runon ratkaisu osoittaa Kiveltä hienoa draaman tajua: Jos ”Kanervakankaalla” kuvaa paljon muun ohessa jo puoleksi unessa elävän, miilunpolttajan ja vartijan, on viimeisessä runossa puhujana minä, joka kohottaa oodin metsälle ja vuorelle ja metsän ruhtinaalle, Tapiolle, ja tuo esiin seuraavan polven omistautumisen metsäiselle ja vuoriselle maalle, jossa elämä näyttäytyy eroottisena seikkailuna ja nuoruuden voimien mittelynä. ”Kanervakankaalla”-runon miilun nuijinta, joka kumauttaa myös kanervakangasta, nostaa iskuillaan esiin kuin kipinöinä teoksen runot, nämä ”ihmeet ja tarinat”, joita ”sinä”, lukija, ”kuultelet kanervavuoteella”.
Kiven taidokkuus näkyy tällaisissa pienissä siirroissa. Ensimmäinen runo kutsuu lukijan maailmaansa ja tekee hänelle paikan ja sanoo: Tässä, Kanervalan todellisuudessa, tässä levollisessa ja taianomaisessa paikassa, kuulet nämä tarinat. Näin tietyn hahmon kohtalosta kertova runo on funktioltaan myös lyyrinen ekspositio, joka asettaa maailmaa koskevat elementit ja kysymykset, olkoonkin että monimielisemmin kuin esimerkiksi draaman ekspositiossa.
Luonto Kanervalan topoksena
Kuten on jo käynyt selväksi, Kanervalan maailman kannalta ehkä olennaisin runoja toisiinsa sitova temaattinen nimittäjä on luonto. Kanervalan kehyksinä toimivissa runoissa painottuu luonto kokonaisvaltaisena elinympäristönä. ”Kanervakankaalla” esittää ylipäänsä teoksen maailmaksi kutsuttavan alueen: luonnon sadunomaisen ja metafyysisen todellisuuden, jossa ihmiset, eläimet ja haltiat elävät. Kiven teoksessa luonto, ihminen ja henkinen maailma ovatkin yhteydessä, ja seikkaa tähdennetään runoissa tiheästi erilaisin analogioin ja sidoksin.
Lauri Viljanen puhuu Kanervalan kohdalla Kiven ”lyyrisestä kotiseututaiteesta”; Kivi on ”nummikylän” ja ”luonnonidyllin runoilija”. Onko Kiven maailma sitten sellaista topografista tai paikkaan sitoutunutta runoutta kuin esimerkiksi Goethen Venetsian epigrammit tai Roomalaiset elegiat, Heinen Harzvuorella- tai Pohjanmeri-sarjat tai Runebergin tietyt suomalaista sisämaa- ja rannikkoluontoa käsittelevät runot; siinä mielessä kyllä, että syntyy mielenmaisemia, jotka keräävät runsaasti kirjallisia topoksia. Todella keskeinen tekijä Kiven runoudessa on tietenkin suomalainen luonto, mutta jos katsotaan, miten Kivi sitoo runonsa tiettyyn paikkaan, huomataan, että ”kotiseututaiteelliset” kytkennät Nurmijärveen tai muualle nimettyihin paikkoihin ovat harvassa. Suurempi osuus on mytologisilla, uskonnollisilla ja kansanuskoon viittaavilla paikannimillä. Oikeastaan jo ensimmäisen runon maailma monitasoisine kuvineen avautuu myöhemmin teoksessa paikkoina ja juuri siten että monet traditiot ovat yhtä aikaa läsnä tämän kirjallisen luonnonmaailman kuvakudoksessa.
”Kanervakankaalla” runon paikkoja nimeävät ”Korkea Pohjola”, ”Tuonela”, ”Metsola”, ”Vuorela” ja ”Tapiola”, Keinussa mainitaan ”Onnela” ja ”Unhola”, ”Joulu-illan” viitekohtia ovat Sionin ja Betlehemin tapahtumien muistelu, ”Eksyneessä immessä” ”Kaunola”, ”Sinear”. Oikeastaan vasta Vääksyyn Asikkalan markkinoille suuntautuvaa matkaa kuvaava ”Anjanpelto” tuo mukaan todelliset alueet ja paikannimet: ”Hämeenmaat”, ”Germanian” ja ”Pohjanlahden”. ”Karhunpyynnin” paikkoja ovat ”Metsola” ja ”Mielikin jylhä linna”, ”Rippilapsia” hallitsevat ”Saaronin niitut, Kidronin ranta”, ”Hermonin vuoret”, Getsemane ja Sionin kaupunki”, ”Uudistalon-perhettä” ”Pohjola” ja ”synnyinmaa”. Ruususolmu viittaa antiikin ja Raamatun paikkoihin ”Hadekseen”, ”Elysiumiin” ja ”Saaroniin”, ”Mies” ”Tuonen maahan”, ”Kalman santapeltoon” ja ”Metsolaan”, ”Niittu” ”Kalevaan” ja ”Ikävä” ”Gehennaan” ja lopuksi ”Metsämiehen laulu” ”Tapiolaan” ja ”Unholaan”.
Kanervalan paikkoihin sekoittuu kuvien ja motiivikudosten tapaan erikoislaatuisesti kristillisen perinteen, kreikkalaisen mytologian ja kansanuskon elementit, ja todelliset, paikat ovat vain mausteena. Toisin sanoen Kanervala on kirjallisen maailman paikka, jonka nimetyt alueet edustavat pikemminkin sielun- ja mielentiloja kuin konkreettisia, yksilöitävissä olevia paikkoja.
Vaikka Kivi käsittelee monia ”suomalaiskansallisia” aiheita (korvenraivaus, yhteisön jatkuvuus, pyyntikulttuuri, uskonnolliset ja ajalliset rituaalit), ei luonto nivelly helposti osaksi kansallisia kysymyksenasetteluja; tavoitteena on pikemminkin erilaisten ihmiskohtaloiden peilaaminen metafyysisempiin ulottuvuuksiin sinänsä kovin arkisissa ja karuissa puitteissa.
Voidaan sanoa, että teoksen nimi, Kanervala, on itse tuon luontoa korostavan todellisuuden nimi, sitä voisi pitää jopa paikannimen kaltaisena. Se kerää itseensä muut kokoelmassa esiintyvät paikat, kuten Metsolan, Onnelan ja Kaunolan. Kanervala on siis nimestään lähtien kiinni luonnossa ja maisemassa. Luonto rakenteistuukin teoksessa moniulotteisena ja kerroksisena tilana: villinä luontona, maisemana, metafyysisenä kokonaisuutena. Luonto rajaa kertovissa ja lyyrisissä runoissa kuvattujen hahmojen tiloja, paikkoja, ikäkausia, ajankulkua, muistoja ja odotuksia. Ihmiselämän horisontaalinen ja vertikaalinen paikantaminen tapahtuu ennen kaikkea luontokuvin ja suhteessa luontoon.
Luonto keskeisenä rakenteellisena ja temaattisena totaliteettina ei ole vain tulkinnallinen verkko, jonka lukija heittää teoksen ylle. Luonto on teoksessa annettu todellisuus, ja tämän lähtökohdan keskeisyys näkyy paitsi kokoelman nimessä myös siinä, että kokoelman liki jokaisen runon ensimmäiseen stroofiin on upotettu vinjetin tavoin luontokuva. Runojen alussa on metsä, vuori tai kangas tai kuva metsässä ja aukeilla liikkuvasta tuulesta. Näin runot kiinnitetään osaksi Kanervalan luonnonmaailmaa: ainoastaan runojen ”Ruususolmu” ja ”Ikävyys” retorisilla puhejaksoilla täytetyt aloitusstroofit tekevät lievän poikkeuksen tähän sääntöön, joskin niissäkin käännytään nopeasti luontokuviin.
Muutamia ehdotuksia teoksen tematisoitumisesta
Aivan lopuksi tahtoisin esittää muutaman ehdotuksen siitä, kuinka Kanervalaa voitaisiin lähestyä tiettyä temaattista mallia seuraavana teoskokonaisuutena edellä kuvaamissani raameissa. En luonnollisesti esitä kuin yleispuitteet.
Vaikka Kanervala ei ole mitenkään ilmeisen ilmipannusti kertova tai tiettyyn päätepisteeseen etenevä kokonaisuus, vaan pikemminkin itsenäisten osamaailmojen muodostama kokoelma, on siinä kuitenkin monia järjestystä luovia piirteitä kehystävien runojen lisäksi. Voidaan ajatella, että viidennestä runosta alkaen teoksen runot linkittyvät kolmen runon sarjoihin: runoja 5--7 (Anjanpelto, Karhunpyynti, Helavalkea) hallitsevat yhteisöjen aikaa jäsentävät, maallisten yhteen kokoontumisten kuvat (markkinat, karhunmetsästys ja helavalkeille kokoontuminen). Runoissa 8-10 (Äiti ja lapsi, Rippilapset, Uudistalon-perhe) esitetään traagisesta idylliseen ulottuvia perhekuvia, kahdessa ensimmäisessä runossa on uskonnollinen, viimeisessä eroottinen sävytys. Kuin jatkona runolle 10 on runoissa 11-14 (Ruususolmu, Mies, Niittu, Ikävyys) eroottisen täyttymyksen, eroottisen pettymyksen, yksinäisyyden, eksistentiaalisen valinnan, luonnon, unelmoinnin, kuoleman ja iäisyyden kuvat. Näin teos etenee, karkeasti ottaen, maallisesta ja yhteisöllisestä kohti hyvin yksityisiä ja äärimmäisiä olemassaolon kokemuksia, toki niin että prisma on jatkuvasti lyriikalle ominaisesti eläytyvässä kokijassa. Teoksen lopussa ”Metsämiehen laulu” sitoo kaiken jälleen luontoon, tahtoon olla osa luonnon maailmaa, Tapiolaa.
Mainitsen vielä lyhyesti ajallisuuteen yhdistyvät motiivit ja rakenteet. Osa näistä kytkeytyy Kanervalan kokonaiskompositioon ja on luomassa omalaatuista lisärytmiä jo mainitsemaani temaattiseen sarjallisuuteen. Kahdessa kohtaa Kanervalassa on nopea ajallinen siirtymä kesästä talveen. Ensimmäisen kerran se tulee esiin runojen ”Keinu” (2) ja ”Jouluilta” (3) kohdalla. Jäsentely kiinnittää välittömästi huomiota. Se jäisi sattumanvaraiseksi, ellei vastaava asetelma toistuisi uudelleen runojen ”Helavalkea” (7) ja ”Äiti ja lapsi” (8) kohdalla (näihin liittyy myös sisätilan ja ulkotilan vaihdos). Näin teeman kannalta ajallisesti etäisten, mutta nopeasti yhteen leikattujen runoparien periaatteesta syntyy teostasolle asti ulottuva toistorakenne. Ensimmäisen runoparin kohdalla runojen suunnaksi muodostuu odottava, myönteinen ja harras asenne, jälkimmäisen kohdalla traaginen runojen kuvatessa ihmiselämän sammumista luonnon armoilla.
*15.11.2012 Aleksis Kivi ja 1800-luvun runokieli -seminaarissa pitämäni esitelmä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti