Junatekstiä (I-II)

Mangasankareiden näköinen naiskonnari kävelee ohitse, maisema on nyt raskaiden betonisiltojen lohkoma, ne ovat karistaneet laudoitukset yltään ja paljastavat pintansa, Koivukylän wau kuin lippu aavelaivaa, moderni hollantilainen, golfkenttiä, puistoja, puskutraktoreita ja kaivinkoneita; onko rakentamisen luonne huonontunut olennaisesti, ei näytä siltä, ehkä korkeintaan moraali, sitä en osaa arvioida, sillä en varsinaisesti tunne mitään kun työnnän käteni maahan ja haistelen sormiani; ahdistus, se teillä on maailmassa, vitutus pikemminkin, missä savu, talot ja henkilöstöyritys Baronan logo kunnallisvaalien jälkeisenä aamuna, kun istuin vessassa ja ajattelin, että paskakin on arvokkaampi kuin valtuustokaudelle valittu kokoomuspoliitikko, paskan arvot ja sen kyky mennä eteenpäin ja olla syyttelemättä toisia, sen positiivisuus on aivan toisella tasolla kuin kokoomuspoliitikolla, sen tumma humoristinen liuku pitää sisällään suhteellisuudentajua, joka johtavalta vantaalaiselta ääliökoksulta puuttuu;

ja kusi, se on kymmenesti niin rehtiä kuin suoraselkäisen demarin rehtiys vaalien alla enkä pyörrä mielipidettäni silloinkaan kun Antti Lindtman katsoo minua tolpalta koiransilmillään ja kysyy "Vesa, miksi sinä vainoat minua, minä olen Antti Lindtman Koivukylästä, jota sinä vainoat", sillä paska ja kusi eivät vie lapsiltani oppitunteja ja avustajia ja paska ja kusi eivät näännytä vaimoani koulussa, joka pyörii alimitoitetuilla resursseilla, riippuvaisena hyväntahtoisen henkilökuntansa korvaamattomista ylitöistä ja sielunpainista iltaisin, kun minun pitäisi olla sängyssä hänen kanssaan eikä kuunnella ihmisten murheita, ja kusi ja paska ovat arvokkaampia kuin kaikki ne tuhannet typerät vantaalaiset, valkokauluksiset tupakalle haisevat toimistorotat ja tupakalle haisevat yrittäjät ja duunarit, jotka antoivat äänensä näille ääliöille ties monennenko kerran;

se on juuri teidän äänenne, jota kuuntelen illat, eihän kyse tietenkään ole mistään historiallisesta, kun Jyrki Katainenkin niin vakuuttaa kuristajan ilme kasvoillaan, ja minun kiukkuni, onhan se pikkumaista ja puberteettista, sydämessäni tunnen rauhaa vaikka kaikki menisi palasiksi, maailmassa on tämä ahdistus, ja silti saattaa käydä niin että saan yöni nukutuksi, jos hyvin käy, mutta on vain niin että minun on hyvin vaikea puhua korrektisti tästä roskajoukosta, tarkoitan poliitikkoja, sillä korrektius on heidän omaksumansa puheenparsi; näitä kodittomuuden tuntoja tyttöni soittimessa, Mun koti ei oo täällä, kenen olisi, silti paikat vetävät ihmisiä enemmän puoleensa, se on minun paikkani maailmassa eikä se ahdista minua, eikö ajatuksen kuolemasta, ei-paikasta, pitäisi olla jokin johon suru ja huoli uppoavat, en usko, ne paikat ovat aina avoimia, vieraanvaraisia, lopulta kysymys Euroopan kulttuurisen kukoistuksen vuosisadoista tai medikalisoitumisesta, eivät ne ole mitään kuoleman kokemuksen rinnalla, no jos näet esimerkiksi nämä jutut jatkuvasti kuin olisit kamoissa niin eikö;

en tiedä, minun vatsani ja pääni eivät kestä aineita, voin osallistua unelmakuolemaani selvin päin, tietyt sanat, tietyt ilmeet elämässä, en tahdo moralisoida, mutta kun sarjakuvassa strippi vaihtuu olen valmis ehdottamaan meillekin sträppiä, kuoleman rinnalla voi kokeilla mitä hyvänsä, ja totean ainoastaan, että olen menettänyt uskoni kritiikin mahdollisuuteen kuin vihreään jäätelöön, kun vaihtoehtona on itsetutkistelu, tarkoitan nyt oman olemiseni yhteiskunnallisia ehtoja, minun elämäni tapahtuu niistä huolimatta, tässä versioni Kantin ylevästä;

jos yhteiskunnalliset valtasuhteet antavatkin tämän olemisen, eivät ne saa takaisin luomaansa yksilöllisyyden tunnetta ja sitä että massia on ensi kuussakin, en suostu palauttamaan mitään henkilökohtaisen fetissistäni, siitä voisi tulla niin halutessani myös poliittinen elämäni, mutta tässä ylevässä suunnaton on kaikkialla, ja se mitä Kant kutsuu yleväksi apatiaksi -- hän ei tietenkään osannut ennustaa vantaalaisen kuntapäätännän vaikutusta yleisen apatian konstituutioon -- on siinäkin että jos oikein muistan Kantilla oli ajatus rikollisen piilottamisesta omaan kotiin, jotenkin se liittyi moraaliin tai moraalisen olemuksen kohtaamiin dilemmoihin, ehkä se oli jokin muunnos lähimmäisenrakkaudesta, en muista, mutta jos hän kysyi kannatanko harmaata taloutta, voin sanoa, että kaikki mitä päälläni nyt on, on harmaata, minä pidän savun tuoksusta kun se kulkeutuu junaan mietona sekoituksena ovien avautuessa, huoltosuhde etc. saan asua tässä maassa, jossa vaahterat juoksevat sinne tänne keltaisten lehtien kattamilla rinteillä, saan uskoa että lapsuudessani näkemät heinänkorret todella kumarsivat minulle, näin saan kiinni maisemasta, jossa Hyryn junamies kulki,

mutta nyt minua jäi todella painamaan Kantin moraalilakia koskeva esimerkki -- oliko kyse siitä, että eksemplaarin henkilö piilottelee kotonaan suurrikollista, kenties murhaajaa vai mitä hän kirjoitti? Kantilta on aina helpompi muistaa Puhtaan järjen kritiikki ja tähtitaivas, mutta kyllä häneltä löytyy myös kaupungin vuokrakerrostalo ja tunkkaiseen kaksioon kätketty rosvo -- sellainen joita Pasila / Böle on pullollaan, tyhjiä kaljatölkkejä, viinapulloja, niiden keskellä likainen sohva ja mies kalsareissaan, ovikello soi, sitten oveen koputetaan sillä kello ei anna ääntä, ja joku tähystää luukusta, mutta mies ei avaa, kattolampun polttimo on palanut aikaa sitten, hän ei ole koonnut ilmaisjakelua kuukausiin eteisestä, tällainen vartija on aina moraalilain edessä, ja kun taskulampun valokiila pyyhkii luukunraosta asuntoa, se ei mitenkään voi osua mieheen, sillä sohva on alkovisyvennyksessä ja kaikki mihin valo osuu on pölyn ja roskien peitossa, tässä asunnossa ei ole vierailtu aikapäiviin, sillä se on lainvartijan asunto;

Puu-Käpylän kauniit huvilat, kaunis tyttö vastapäätä skrollaa soittolistaa ja puree purkkaa, korjaa kuuloketta, jokainen hetki on tallentamisen arvoinen, mutta tehtävä on mahdoton, siksi täytyy kirjoittaa; minä myönnän, että odotan hetkeä, Sauluksen hetkeä, kun sokaistun, kun minun silmäni muurataan umpeen ja huomaan huitovani tyhjään, kaikki minun vainotyöni raukeavat ja olen pelkkä mies pimeässä huoneessa ja ääni puhuu, se puhuu juuri minulle, minä en ole syönyt ja juonut kolmeen päivään, joku todella koputtaa oveen, ja on muodonmuutoksen aika.

Nyt kaikki siihenastiset sanani punnitaan, niiden arvo lyödään uudelleen, eikä ole mitään ilman tätä väliintuloa, kaikki kirjoittamisen mieli on niin pienessä, enää aikoihin en ole uskonut, että riittää kun tuon uuden tuotteen valmistettavaksi, mikä sen kohtalo olisi, on tuskallista ajatellakin julkitulon jälkeistä aikaa, miksi kaikkea sitä yhteismitatonta kutsutaan kirjallisuudeksi, kirjallisuudella ei ole varsinaisesti paikkaa huomiotaloudessa eikä siitä oikein voi olla pahoillaankaan, teidän matka Talentissa... On nopanheiton aika...

Ja tuo kaunis tyttö, semitransu, mitä hän urputtaa, oleminen on havaituksi tulemista, hän on sillä minä näen hänet ja minua vastapäätä istuutuva mies näkee minut ja sivusilmällä varmasti myös hänet ja niin edelleen ja niin edelleen ja jos junavaunu päättyykin, siihen sijoitettu valvontakamera näkee meidät kaikki ja me olemme todistettavasti olemassa tämän junamatkan ajan sikäli kuin joku katsoo tarpeelliseksi vilkaista monitorien tallentamaa kuvavirtaa,

mutta tämä kaikki saa minut miettimään aivan toisia, pääskymotiivin katkeamista Hyryn Aitassa kesken kaiken, sen tilalle tulee ahdistus kaiken päättymisestä, voisiko tämä olla paikka johon hän tahtoisi päästä edes päiväksi, tuntisiko hän täällä Herran esikartanot, vai onko tämä pelkkä playboy mansion, nyt kun katoavainen on pukeutumassa katoamattomuuteen ja tämä kirjoitus ulvahtaa kuin lukkiutuneet jarrut;

minä rakastan tätä olemisen virtaa jossa kuu häivähtää, sillä me odotamme kuolemaa halleissa ja junissa ja metsissä ja minä rakastan näitä ajatuksia vaikken tarvitse niitä mihinkään muuhun kuin symbolisen minuuteni ylläpitoon, kun näen Finlandia-ehdokkaat Twilightin ja Eiffel-tornia naineen naisen välissä

[- -]