Sanon ettei minulla ole kenkiä eikä muutakaan, mutta kun kävelemme vanhuksen kanssa metsään on minulla kuitenkin vihreät saappaani, joiden varret ovat hiertyneet rikki. En tunne vanhusta. Hän vetää mukanaan nyyttiä lyhyen köyden päässä. En ole liikkunut ennen tässä viileässä metsässä, ja kun tulemme sillalle, kuulen susien äänet. Siltarakennelman alle jää kuljettava tie, ja puolivälissä huomaan maassa harmaan koiran. Äkkiä koiria on enemmän, kaiken rotuisia, ne eivät ole lainkaan aggressiivisia vaan tulevat kiinnostuneina luokseni. Tavallista suurempi spanieli nuuhkii jalkojani, kumarrun silittämään terrieriä. Jatkan kävelyä, ja tie kääntyy vasemmalle muuttuen puolivaloiseksi saliksi jonka keskellä on huntuja ja suuri vuode ja vasta heräävä nuori nainen. Hän pyyhkii tummia hiuksia kasvoiltaan ja suoristaa kätensä ja kuiskaa:
Auringon nousu vie pois
yön kauhut,
tuo tilalle päivän kirkkaat
kauhut, tule,
minä näytän sinulle...
minä näytän sinulle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti