Nimi on enne ja muita ennakkoluuloja

Illalla luen  niin & näin -lehden otteita ajasta. Elina Halttunen-Riikonen ruotii Hännikäisen ja Melenderin Liberalismin petosta tamperelaisen feministin ottein. Jatkokysymykset tasa-arvosta, uhriuttamisesta ja uhriutumisesta ovat juuri sellaisia kuin odottaa sopii, tiukan asiallisia, tivaavia.

Huomaan, että argumentointia voimakkaammin kiinnitän huomioni tekstissä esiintyviin nimiin. Tässä tapauksessa nimet luovat paitsi yhteisöllisyyttä myös tunnelmaa, jopa jonkinlaista determinismiä. Kun selaan lähdeluetteloa, huomaan, etten todellakaan ole tekemisissä ylijuonikasmaisen nimihuumorin kanssa. Tai logiikka on samankaltainen, mutta huumori on vähissä. Näin nimetyistä ihmisistä ei ole voinut tulla muuta kuin kovan luokan feministejä: Horttanainen (Anne), Masso (Iivi Anna), Ylöstalo (Hanna).

Henkilöhahmoina tämännimiset olisivat joko koomisia tai pelottavia, ainakin jos heitä kirjoittaisi Huovisen tai Tervon tapainen mies. Naiskirjailijan, kuten Lehtolaisen, teoksessa he olisivat todennäköisesti amatsoneja, jotka tulevat ja ottavat mitä haluavat.

Kumma, etten osaa sijoittaa noihin nimiin tasa-arvoa, pikemminkin erilaisia negatiivissävyisiä fantasioita, joita en ala tässä sen enempää ruotia. Ihmisinä en tunne yhtäkään näistä henkilöistä. Epäkohtadiskurssista sain Halttunen-Riikosen otteesta niin hyvän kuvan, että se riittää toistaiseksi.

Onko lukeminen aina näin lapsellista, kun genre on tarpeeksi vieras tai kun ihmiset ovat tietyltä paikkakunnalta ja tulevat tietystä taustasta? Luultavasti. Vain syiden peittelyn ja retorisen väistelyn aste vaihtelee.

Ei tulisi ikinä vähätellä paratekstien asemaa tekstien lukemisessa: ne keräävät lukijan ennakkoluuloja kuin magneetit. Parateksteihin luen myös kirjoittajan nimen. Se pitää ytimen lailla sisällään monta mahdollista tarinaa, joihin reagoida.