Runouden ylistys

Joku kysyi, miksi en tahdo kommunikoida runoudellani, miksi vain puhun ja velvoitaan muut kuuntelemaan, olen nimittäin ylisaturoinut kielen ja sekoittanut siitä myrkkyjuomaa. Minusta tuo analyysi oli osuva enkä hämmentynyt siitä niin kuin olisin voinut hämmentyä. Ainoastaan sitä en myönnä, että minulla olisi valtaa velvoittaa ketään mihinkään enkä väitä, että runoudellani olisi tuollainen auktoriteetti, mutta kuuntelemaan kutsumisen myönnän. Tämä keskustelu johdatti minut pohtimaan samaa seikkaa kääntämisessä.

Tämä maailma on täynnä kommunikaatiota, täynnä nopeaa ymmärtämistä. Ihmiset ulottavat tämän keskustelevuuden jopa runouteen. He kääntävät teemaparafraaseiksi runoja, jotka seisovat ja virtaavat omissa muodoissaan, valtavilla alusmailla, ja toiset ylistävät näitä raakaluonnoksia runoudeksi, vaikka kyse on pikemminkin joukosta tukirakenteita, joita voisi käyttää ymmärtämisen apuna tutkielman teossa; usein näitä käännöksiä saattelevat huomautukset ja selvennykset ovatkin taidokkaampia kuin itse käännökset.*

Kun sitten lukee tällaisen runouden kääntämisen ylistystä, voi olla varma ettei puhe ole runoudesta vaan politiikasta ja halusta järjestellä maailmaa tiettyihin kulmiin. Yleensä on kyse vain keskustelusta, halusta saada oma ääni kuuluviin, olla osa yhteistä puhetta, tuoda käsille jokin poliittisesti merkittävä institutionaalinen aihe. Tuo kaikki on tärkeää, en kiellä sitä, ja on tärkeää saada tietää millaisia aiheita Shakespeare ja Baudelaire ja Rimbaud käsittelevät, mutta se ei ole runouden arvoista, jos tarkoitus on ollut kääntää sonetti tai oodi ja lahjoittaa edes osa siitä loistokkuudesta joka runoille kuuluu.

Uskon, että runo voi myös kehottaa olemaan hiljaa. Tai se sanoo: "Laske kustannukset ennen kuin ryhdyt työhön, sillä minä en ole sisältö jonka puristat uuteen muotoon enkä minä varsinkaan ole sisältö jonka puristat muodottomuuteen." Minä jopa uskon, että toisinaan runous lopettaa keskustelun, tuo kuukausien hiljaisuuden, mykkyyden joka viivyttää kääntymistään sanoiksi, kunnes on jokin "En nyt saa aivan kiinni, mutta tässä on jokin sirpale ahdistustani, näkemistäni, jokin josta tunnistan myös osan sinua."

Toki runous on osiltaan kommunikaatiota, mutta se on myös välimatkaa ja sanan loistoa, joka ei anna itseään välitetyksi mielipiteeksi tai tiivistelmäksi siitäkään huolimatta, että on runoina ja niiden käännöksinä ylistettyjä tekeleitä. Moni runo kuiskaa: "Anna minun olla tässä, kääntämättä, anna minun olla välimatka, jonka hiljaisuudessa tunnistat myös oman puheesi." Tätä kuiskausta ei voi vaientaa puheella kääntäjän vapaudesta tai kääntämisen mahdottomuudesta.

*Tietenkin on pseudokäännösten historia kuten ranskalaisen proosarunon alkutaipaleella mutta en tarkoita sitä tässä -- siinäkin suunnassa kirjoittaja voi edetä muuntaen kääntämisen periaatteita kirjallista lajia edelleen työstäväksi toiminnaksi. Kirjallisuustieteelliset tutkielmat sisältävät säännöllisesti suorasanaistettuja ja sujuvia raakakäännöksiä, jotka antavat lukijalle yleiskuvan analysoitavista teksteistä. Mielestäni ratkaisu on hyvä. Jos kunnollista käännöstä ei löydy eivätkä tutkijan kääntäjäntaidot riitä, hän esittelee lukemansa tekstit ja antaa niiden kohota para- ja metatekstien keskellä. Tällaista vastaan minulla ei ole luonnollisesti mitään, sillä runoihin ei kajota, mutta en myöskään kutsu toimintaa varsinaisesti kääntämiseksi vaan tutkimiseksi ja tekstien transtekstuaalisten suhteiden välittämiseksi.