Tarkennus Runouden ylistykseen

Huomasin, että Käymälässä oli jo 16.6. kuluvana vuonna kiinnitetty huomiota aivan samaan seikkaan kuin mistä itse aiemmin puhuin: nykyiset runokäännökset ottavat huomioon rytmin vaatimukset yleensä huonosti. Mieleeni nousevat paitsi Käymälässä kommentoitu Antti Nylénin Baudelaire-käännös, myös viimeaikaiset käännökset Shakespearen (Simonsuuri) ja Runebergin runoudesta (Ahti). Miksi runoilijat eivät osaa kääntää mitallista runoa mittaan tai edes lähde kokeilemaan -- mittasysteemejäkin on lukuisia tarjolla? Eikö se olisi jonkinlainen ammattitaidon näyte, jopa melko olennainen, jos lähtöteksteiksi on valittu mitallisia runoja?

Minusta piittaamattomuus rytmiä kohtaan on omituista, kun on kyse runoudesta ja runoilijoista, joiden luulisi olevan kielen rakastajia. Toisaalta mieleen ei tule kovinkaan monta nimeä, jos mietin kuinka moni nykyrunoilija olisi antanut näyttöjä siitä, että hallitsee mittoja -- tämä on surullista, sillä pelkästään kielirunouden (tai kielen materiaalisuudesta kiinnostuneen runouden) ja proseduraalisen kirjoittamisen näkökulmasta mitallisuus olisi mitä kutkuttavin alue. Ymmärrän, että alue on hankala ja ettei se herätä runoilijoissa luontaisia intohimoja. Toivoisin, että edes keinotekoiset intohimot heräisivät, niistä kun kuitenkin löytyy näyttöä niin monella muulla saralla. Jos jossakin olisi kielilaboratorion paikka niin tässä.

Hyvänä poikkeuksena tulee mieleen Hölderlinin Leipä ja viini -suomennos ja kommentaari, jossa tekijöinä olivat Teivas Oksala elegisellä distikonillaan ja Niemi-Pynttäri suorasanaisemmalla käännöksellään ja kommentaarillaan; samantapaisia, kokeileviakin suomennoksia näkisin mieluusti, sillä mainitsemani teos on vuodelta 1996. Hienoja, suhteellisen tuoreita Runeberg-suomennoksia edustavat puolestaan Tarmo Maneliuksen kolmen lyyrisen kokoelman kokonaissuomennokset (1987 ja 1989) sekä hänen suomennoksensa Runebergin ns. erillisrunoista kokoelmassa Runon vuodenajat (1977).