Kumman kaa (ja tajuaako Vesa)?

Kevyessä lumessa käveleminen saa minut miettimään jälleen kerran suhdettani säkeeseen: ilmava, "luonnollinen" modernistinen vai ladatumpi, rytmitetty romanttinen?

"Koivun taimi. Tuulessa iso, / nukkainen lehti" vai "Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa"?

Nostan peukalon jälkimmäiselle, vaikkei asia ole lainkaan näin yksinkertainen.

Japanilaisten mäntyjen ylle on kertynyt metri tykkyä. Puista on muodostunut outoja sieniä, joiden alle saatan kuvitella siitakkeiden rihmastot. Samaan tapaan kuin katselen niiden talvisten itiöemien kuvitteellisia mutaatioita katselen romanttista säettä: siitä ei näe läpi, kohde hahmottuu vähitellen, nurinpäin, oheen, kummallisena negatiivina tai rihmastona, jonka jokaista sävyä ei heti tunnista, ja siten nimeä ja unohda saman tien. Lisäksi outo sointi ja resonanssi täräyttävät kokonaisuutta sopivasti.*

Tämä synesteettisyys on harvinaisempaa modernistisessa säkeessä, ellei se nimenomaan hae kaikupohjaa romanttisesta (kuten Suomessa esimerkiksi Mannerin säe). Modernismi onkin oikeastaan lumi jossa kävellään tai jota katsotaan (tosin kuten tiedämme, tuollakin lumella on monia sävyjä, ominaismuotoja, asteita ja nimiä). Kulkijan siihen jättämät jäljet kiinnostavat kyllä ja se on aina ympäristö, jossa ja jonka läpi joka tapauksessa on mentävä, tässä ilmastossa siitä ei pääse.

*Usein, ja hieman väärin, romanttista säettä esiteltäessä on sanottu, että kuvat ovat siinä ikään kuin irrallisesti kuvittamassa (pää)asiaa, kun taas modernistisessa säkeessä kuvat ovat erottamaton, usein konseptuaalinen osa havaintoa ja sen tutkimista ja siten itse asia. No, monesti modernismissa tuo asia pelkistyy  havaitsemiseen, nimeämiseen tai muistamiseen ja näiden sekoittumiseen, romanttinen sen sijaan jättää suuremman etäisyyden ja mielenkiinnon sanan ja muodostuvan asian väliseen suhteeseen, seikka jonka arvoa modernistinen runousoppi harvoin on tahtonut ymmärtää; romanttinen säe pitää esittämänsä asiat tekeillä, monessa kentässä.