Vanha maku

Tänään sain pähkinöitä syödessäni maun metsästä, jonka lähellä asuin lapsena. Metsä kasvoi pääasiassa erilaisia lehtipuita, kuten tammia, lehmuksia ja koivuja. Toki oli myös taikinamarjoja sekä suuria kuusia, jotka loivat sankan ja kuivan vyöhykkeen järvelle päin; maa oli aina keltaisten neulasten peitossa, latvat olivat korkealla tiheiden oksien yllä. Lähellä kallioita ja pientä niittyä, kuitenkin lehdon sisällä, oli suuria, miltei puumaisia pähkinäpensaita haapojen ja raitojen ja visakoivujen seassa. Istuimme kivellä ja rikoimme kuoria hampaillamme ja pihdeillä ja kävimme taas hakemassa kourat täyteen; sydämenmuotoisten pähkinoiden maku oli hyvin lähellä hasselpähkinää.

Ehkä etsin tuon paikan ensi syksynä ja kävelen samalla majapolkuamme rinteeseen ja luolalle, jonka eteen teimme tulet oksakatoksen alle. Vanha autiotalo rakennuksineen oli hävitetty vuosia sitten. Lattiattoman puumörskän paikalla seisoi hieno omakotitalo, ja käännyin pois sen pitkän pihatien päästä ja kävelin peltojen lävitse rantaan.

Littaan ja reunoiltaan rikki isketyn kolikon muotoinen järvi, joka syntyi harjujen, kallioiden ja peltojen väliin, oli yksi rakkaimmista paikoistani. Opin kalastamaan, soutamaan ja uimaan siellä. Nyt hiekan sijalla ovat vesiruohot ja korte, olivat jo silloin tulossa.