Vihan viserrys nro 2*

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!
Lukijan haamo kuin Kirsi Piha.
Pitäiskö huutaa Jihaa-jiha!
Kohta kai tummuu jo läski ja liha.

Otapa tästäkin selkoa --
viserrys herättää pelkoa.


*Kuten tiedämme kirjailijoiden suhde lukijoihin on ristiriitainen. Kirjoittaessa lukija on parasta unohtaa. Kirjoittajan ehkä myönteisin tapa suhtautua lukijaan on tämä, unohdus. Muunkinlaista suhtautumista löytyy. Pahinta on, että kirjoittaja ensin nuoleskelee lukijoitaan, sitten vihottelee jälkikäteen, kun lukijat ei herutakaan. Ja kuitenkin kirjoittaja on auttamattoman riippuvainen lukijoista sen jälkeen kun teos on sysätty maailmaan, tai hänen turhamaisuutensa on. Niin tai näin, jokainen varmasti toivoo, että lukijat olisivat älyllisiä ja tuntevia olentoja. Aina he eivät ole. He ovat esimerkiksi tiedostavia ja sensitiivisiä. Joskus koko kompleksisen vyyhden voi ilmaista lyhyelläkin viserryksellä, kuten tässä avuttoman rujossa nelisäkeessä ja yli sallitun merkkimäärän ulottuvassa kupletissa, jonka voi lukea kohtuullisen twiittauksen rajat ylittävänä loppukaneettina.