Polut

Metsässä on kahdenlaisia polkuja. Toiset risteilevät kapeina ja reunoiltaan epämääräisinä, ja nämä polut ilmestyvät oksistojen alle kuin tyhjästä ja tyhjään ne myös katoavat ja oksien fraktaalit toistavat niiden muodon; kukaties puut ovat kaivertaneet nämä varjoilmeet kuhkaillessaan, niiden mihinkään viemättömät reitit ovat puiden ja eläinten ajattelun tulosta. Toiset polut ovat leveitä ja suoria. Niiden ympärillä on tilaa ja ne kuuluvat ihmisille ja päätyvät metsäaukkoihin ja tulipaikoille ja maanteiden laitoihin. Polku saattaa yhtyä vanhaan kärrytiehen, joka myötäilee maastoa, kiertää syvimmät vesiurat ja hetteiköt ja vaikeasti noustavat mäet. Nämä polut kiertävät myös järviä etsien heikkoa pistettä, josta tyhjentää koko allas toisaalle ja antaa sen hukuttaa alleen kaikki tielleen sattuva.

Typeryydestä

On olemassa pahuutta, ja on olemassa typeryyttä. Typeryys on helpompaa ymmärtää kuin pahuus. Se on inhimillistä ja siksi esimerkiksi kokoomuspoliitikkoja on turha demonisoida; he ovat vain hyväosaisten ylimielinen sakki innostavine Pekka Himas-visioineen ja taiteenymmärtämisineen ja uhkailuineen ja kostoineen*; pelkkää säälittävää hyväosaista typeryyttä, joka ei uhkaa ihmisen sisintä. Mutta se kovuus, ettei koskaan myönnetä, että on oltu väärässä, kun ihmisen keskeinen ominaisuus on se että ihminen tekee virheitä, ja silti kokoomuslaiset eivät tee virheitä, siitä on oikein sopimus, mitään ei tunnusteta, ja juuri tämän vuoksi kokoomuslaiset ovat maailman typerintä sakkia. Ja sekin että on pahuutta, tarkoittaa jo itsessään, että on myös mahdollisuus hyvään, ja siitä rotkoista nousemisesta on pidettävä kiinni. Jotkut jäävät valaehtoisesti rotkojen pohjalle, ja tuo menestys houkuttelee muitakin kärpäselämään.

*Tiedän kyllä, että väite on kohtuuton. Tunnen ainakin neljä sympaattista kokoomuslaista, tuossa ylempänä puhun lähinnä sellaisten "käsitteellisten henkilöiden" kuin Katainen, Vapaavuori, Virkkunen tasolla, joskin "käsitteellisen henkilön" status on näissä tapauksissa liikaa. Ymmärrätte varmasti kun sanon, että tarkoitan ylimielisyyttä johon ei olisi varaa ja liikaa valtaa ihmisille, jotka eivät ole kaikin osin tehtäviensä tasalla, niin ja persoonatonta korrektiutta, joka muuttuu äkkiä irvikuvakseen. Ensimmäisen kerran kuulin Kataisen suusta jotain järkevää, kun hän totesi, että Tekesin, Sitran ja Akatemian pamppujen olisi pitänyt ilmaista rehdisti mielipiteensä hänen junailuistaan olla kilpailuttamatta tulevaisuushanketta ja antaa se hömppä-Himasen hoidettavaksi - tosin tilanne olisi ollut huomattavan hankala tuossa valta-asemassa olevalle ja muille. Kataiselle riittävät siniset keskustelunavaukset, joko siksi että niiden status on puhtaasti viihdyttävä (kiva että näistä jutuista keskustellaan) tai siksi että hän on irronnut täysin todellisuudesta ja pitää Himasta todella kohottavana filosofina.

Zup

Luulen saaneeni kiinni jostakin ja vaikka en olisikaan,
aion katsoa mitä se on. Siispä toistaiseksi:

-- Näkemiin, hiljaista kohinaa.

Tilanne

uskon saaneeni kiinni magneetista

radiossa   tulisaarna    tällä hetkellä olemme eurooppana sellaisilla vesillä
ettei niille ole karttoja     pankkien perinpohjainen siivoaminen

merkitsee itse asiassa sitä

että tietyt pankit putsaavat valtioita

tänä aamuna ennen kuin nousen vuoteesta
teen vaistomaisesti otsaani ristinmerkin

se ei liity mitenkään talouteen

B-loggaamisesta

Olen huomannut, että blogin pitämisessäni pätee seuraava sääntö: mitä vähäisemmät suunnitelmat minulla on tulevien teosteni osalta, sitä useammin teen blogimerkintöjä. Nyt näitä merkintöjä on ilmestynyt tiheästi. Osin on kyse siitä, että olen ollut tutkimusvapaalla tammikuun, ja spontaaniin kirjoittamiseen on jäänyt aikaa. Tosin kun selailen merkintöjäni taaksepäin, huomaan, etten voi olla kovinkaan ylpeä tuherruksistani. Miksi sitten kirjoitan?

Blogilogiikkani sisältää muutamia premissejä: en kirjoita luodakseni mestariteoksia tai aikaa kestäviä helmiä, vaan pitääkseni tulta yllä ja pitääkseni yllä toivoa. Uskon, että kirjoittajan tulee olla jatkuvasti valmiina, jotta jotakin isompaa ylipäänsä voisi hahmottua näkyviin. Ja valmiina olo vaatii ainakin pienimuotoista harjoittelua. Versoja on siis valmiustila, aktiivinen ylläpitotoimenpide, kenttä harjoitusliikkeille. Sääntönä on, ettei typerinkään ajatus, idea tai riimi jää sivuun, vaan se kirjataan ylös ja siihen palataan, jos tarve on, sitten kun... Horrostaminen ei sovi minulle. Totta kai Versoja on myös julkinen merkki siitä, että olen elossa, että teen jotakin. Siitä voi olla tietenkin monta mieltä, mitä järkeä on tuhertaa julkisesti, eikö se onnistuisi yhtä lailla yksityisyydessä... No, kun en pyöri juuri missään, olkoot turhamaisuus ja näyttäytyminen omalta osaltani hoidetut tässä.

Juuri nyt toivon, että olisin toipunut edellisen teoksen teosta ja että uusi tekisi tuloaan. Se tarkoittaisi blogimerkintöjen vähenemistä ja yksityisen kirjoittamisen aikaa, lopulta loggautumista ulos kuukaudeksi tai pariksi kolmeksi.* Siihen vaadittaisiin kuitenkin tiettyjen perustekstien alustavaa ryhmittymistä niin että ne alkavat pidellä minua magneettikentässään ja kerätä irtokappaleita ympärilleen. Sellaista ei ole aivan vielä näkyvissä.

Jatkukoon siis plan b. Sitä paitsi olen huomannut, että täällä on käynyt viime aikoina enemmänkin porukkaa, monin verroin enemmän kuin on niitä, jotka ovat lukeneet kirjojani tai artikkeleitani. Hauska juttu -- siinäpä yksi hyvä syy jatkaa!

*Tällä tavoin ajattelen myös blogeja, joiden toivoisin päivittyvän useammin ja jotka ovat syystä tai toisesta hiljenneet. Jokaisella on kuitenkin oma blogiikkansa. Siitä olen varma, että jotkin blogitekstini vuosilta 2012 ja 2013 pääsevät mukaan seuraavaan teokseeni, ainakin jossakin muodossa.

Halo, sanoinko jo

22 ̊

pyhyys on halo

kahden sivuauringon valossa

46 ̊

hajoava moniraita-ajo

jääkiteet noutavat meidät

Burn Notice

Onko kukaan sattumoisin katsonut Matt Nixin surkuhupaisaa sarjaa Burn Notice? Tämä amerikkalainen komediaa ja dekkaridraamaa sekoittava keitos luiskauttaa maton niin totaalisesti elokuvakerronnan jalkojen alta, että jokseenkin vastaavaan tuossa genressä pystyvät vain Vares-filmatisoinnit; tosin niissä (huono) komiikka on jos mahdollista vielä kömpelömpää kuin Michael Westenin seikkailuissa. Luultavasti tämä vielä kömpelömpää -efekti syntyy siitä suuruudenhullusta ajatuksesta, että Vareksia on syytä esittää elokuvina ja siksi niihin on sovitettu elokuvallisia käänteitä, puujalkahuumoria ja muuta soppaa niistä ei puutukaan.

Jotakin sympaattista Burn Noticessa, tässä köyhän miehen kaapeli-bondissa kuitenkin on. Ohjaajan lähtökohdat lienevät sellaisissa laatusarjoissa kuin Miami Vice ja MacGyver. Myös tietyt Jack Bauer- ja Bond-jutut kulkevat mukana. Alan ihmiset löytäisivät varmasti tusinan lisää viitekohtia. Ehkä liikuttavinta koko jutussa on sarjan seuraamista helpottava kertojanääni, joka pysäyttää tarinan tuon tuosta identifioidakseen keskeiset henkilöt, usein jaksojen pahikset. Lisäksi toimintaa pysäyttävät kohtaukset, jotka ovat macgyverimäisiä tietoiskuja vakoiluun, räjäyttämiseen ja tiirikointiin tarvittavista toimista ja materiaaleista -- luultavasti nämä asiat ovat genren katsojille jo ennestään selviä, mutta kertoja viis veisaa siitä.

Välillä mietin, mikä mahtaa olla sarjan kohdeyleisö ja mikä sarjassa on komedian ja itsetietoisen parodian rajalinja? Näitä seikkoja on tuskin tarve pohtia syvemmin. Sarjaa ei kannata katsoa älyllisesti. Itse olen satunnainen, mutta sitäkin kiitollisempi seuraaja, sillä katsojaystävälliset kohtaukset voi jättää kesken milloin hyvänsä, myös kesken yksittäisten toimintajaksojen, sillä oikeastaan mikään -- mielenkiinto, tapahtumien huippukohdan missaaminen tai muu olennainen -- ei kärsi. Olennaista onkin ehkä jatkuva tunnistamisen ja kerronnan suhteen edellä olemisen riemu. Katsoja saa tuntea itsensä nerokkaaksi asiantuntijaksi katsellessaan esteettisesti mauttoman ja vetävän välillä soljuvaa tyhjänpäiväisyyttä. Omakohtaisesti koen typerän ja pinnallisen dialogin juuri minulle lahjoitettuna seurantabonuksena, sillä vuoropuhelujen kliseisyys on miltei nautinnollista.

Ellette tunne sarjaa, kehotan katsomaan vielä anfangiksi liittämääni kuvaa ja päähenkilön kasvojenilmettä. Siinä kiteytyy sarjan ydin. Päätelkää itse tahdotteko sujahtaa Maikkarin myöhäisiltaan maanantaisin. Minä ainakin aion jatkaa katsomista. Täkynä vielä se, että Fiona "Fi" Glenanne, sarjan naispäähenkilö, on pitkine säärineen ihan vetävä tapaus, joskaan kukaan tuskin jaksaa hänen takiaan vitkutella unille siirtymistä.

No niin, tämä postaus ilmestyi blogiini vain siksi, että valvoin eilen myöhään ja tapasin vanhan tuttavani, josta nyt kirjoitan. En tiedä monesko tuotantokausi on meneillään enkä jaksa asiaa tarkistaa. Sillä tuskin on mitään merkitystä itse asian kannalta. Tällainen kysymys vain nousi mieleeni: Kuinkahan paljon siitä arkisesta turvallisuuden ja pysyvyyden tunteesta, jota päivittäin koemme, on peräisin mitättömistä TV-sarjoista?