sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Pöytä erämaassa



Maa on märkää, uskallan sytyttää toisetkin nuotiot, tähän rinteeseen ja tasamaan metsään on satanut koko pitkän syksyn. Ehkä minun pitäisi tehdä kaikki yksinkertaisemmin, niin kuin nyt kun kokoan raivattua aluetta ja poltan kolmea nuotiota, mutta silloin olisin jossakin muualla ja tekisin kaiken toisille, heille jotka eivät ole tulevaisuutta vaan menneiden vuosikymmenten kasvatteja ja jo lähtökohtaisesti muualle, he tuskin ovat eläneet edelliselläkään ja heti alkaessani tiesin että päivitän yhdellä kertaa kaiken uudelle vuosikymmenelle eikä se voi heitä miellyttää; ajatukseni runoudesta eivät ole terveitä vaikka ne ovat tosia, tarkoitan mitä sanon mutta en tahtoisi sanoa yhdestäkään ihmisestä näin ja silti näiden ajatusten täytyy tulla ja kaikki on kannettava samaan tuleen kuin muukin, olen nyt ruokkinut liekkejä kahden tunnin ajan koneen karsimilla oksilla ja vahvimmista latvoista olen itse sahannut kaiken vihreän irti, heiveröisiä hukkapuita, renkaiden alla on paljon tamppaantunut tiiviiksi kerrokseksi tien ja polkujen pohjaan, ja kun luulen saaneeni jonkun kohdan puhtaaksi, nousee esiin oksan juuri, josta vetäen lähtee liikkeelle kokonainen lattia kuin maa irtoaisi.

Vedän rankoja ja alan tapailla Kiven runoa, "Kanervakankaalla" ja mitä siinä on, sauvupi miilu honkien juurilla, vanhus ja nuija ja vuorokauden kierto ja uneksi muuttuva todellisuus ja kuten romanttiseen tekstiin kuuluu, yö, pian se tulee tännekin, marraskuussa, ei niinkään yö kuin pimeä joka on ollut jo aamusta ja jatkunut hiljaisena ja paisuen, niin kuin siellä missä pellon laidalla on kuormaajien uusi parakkikylä, puskutraktoreita ja traktoreita, betonielementtejä, mutkitteleva puro ja soraa, ja siitä niin kuin niistä kaikista, miltei kaikista on tuhottu taimenet, onneksi on vielä puskia mistä huudella, saan istua tummanvihreässä metsässä ja piirtää valkeaan tuhkaan kuin hienoimpaan hiekkaan tai saveen joka on saanut ihmeellisesti ilmaa ja noussut koholleen, nyt olen kasannut kaadettuja pöllejä istuimiksi ja voin valvoa tässä vaikka pitkän yön,  en niin kuin miilunpolttaja, en kerää mitään kaupattavaksi, minä hävitän tai niin kuin moderni ihminen kerään tilaa, maisemaa, negaatio tulee avukseni, ja luulen ettei nuotioni ympärille saavu sen kummemmin metsän impiä kuin Tuonelan huhkainta, siihen tarvittaisiin metsä ja tämä puoli hehtaaria ja vähän päälle on uhrattu. Nyt tärkeintä ovat tähdet ja se miten ne näkee, etäisyydet niihin, kosk korkea Pohjola tulta lyö.

Ehkä minäkin käännän tähän yöksi kannon, tuhannet tähdet, katselen niitä, sillä täällä ne todella näkyvät, onko ne kynttilöi taivahan häistä, salista loistavast, tai hurskaitten kirkkaita henkii täält, nyt kunnian istuimil siellä, Kiven miehellä oli vaihtoehtoja, hän ei lyönyt mitään lukkoon, toisaalta hän eli jo uudessa maailmassa, vaikka uskomukset olivat ikiaikaisia, hän on kuolemaisillaan ja siinä hän on puoliksi moderni ihminen mutta hänellä on yhä mahdollisuuksia; tiedän ettei tällainen pessimismi vie mihinkään, ja yö tällaisessa metsässä, en juuri ajattele avaruusmatkailua, tähtialuksia, keinoja saavuttaa lähimpiä planeettoja, joille ennemmin tai myöhemmin lähdemme, paljon Kuuta ja Marsia kauemmas, kumma sinänsä, ilmakehä lämpenee ja kostuu, ja valtioilla joilla ei riitä intressejä pelastaa elämää maapallolla riittää resursseja teknisiin innovaatioihin ja avaruusmatkailuun ja ajatuksia kokonaisten metalliplaneettojen louhimisesta ja siirtokunnista, joita antimateria ja ydinfuusio ja valtavat laserit ja mylarpurjeet kantavat, ei minulla ole mitään tuollaista vastaan, koska kaikki on lopulta elinkelvotonta, mutta kun ei ole pienintäkään huolta vaikka koko New York ja itärannikko hukkuisi, Aasiasta ja Tyynenmeren saarista puhumattakaan.

Pidän taukoa ja vieläkin on hiki jatkuvasti mutta niin että vaatteet ovat lämpimät, riisun yläruumiin paljaaksi ja kun olen tulen loimussa ei haittaa vaikka lämpötila on lähellä nollaa, juon pullosta ja nostan paidan ja takin kepin varassa hehkun viereen, aivan kuin saunan oven aukaisisi ja höyry pääsee esiin, niin kuuma ettei paljaalla iholla kestä, ja jos totuuteen tuleminen olisi tämä paljas iho ja tuli, kukaan ei kestäisi eikä kestäkään, minäkin pelastun vaivoin liekkien läpi, ja se että opimme hiukan lisää fysiikasta ei peruuta mitään metafysiikasta, nämä nuotiot ovat puhuneet puuta, niiden hautautuva ydin kestää päiväkausia syttymisvalmiina, mutta kun ensi viikonloppuna sataa lumi jäävät nämäkin peittoon, elämässä tapahtuu juuri näin, poltetut päivät, valtava lämpöpatsas säteilee yhdellä kertaa avaruuteen eikä mitään jää talteen ja sitten äkkiä viilenee, mutta kun kaikki on tulessa, on mahdoton ajatella tuhkaa ja nokea, tuli piirtyy niin selkeästi kuin olisi joukko paikallaan tanssivia ruumiinjäseniä ja hetken kuluttua niitä ei ole; kuin tuomio, on jälleen kylmää ja kosteaa ja paita on puettava ja lähdettävä liikkeelle, ja vaikka olen ostanut tämän metsän velaksi, se on suurin lahjani. Voin nojata karhunkiveen ja tähyillä järvelle ja kelopuiden kohdalla vain tuijottaa, nyt kuitenkin otan hanskat ja lähden takaisin, koko ranta on perattava ja jos ehdin tehdä sen tänään sitä parempi, ja jos en olen yötä tässä, kokoan louteen pressusta ja karsimistani latvapuista, saan tähän lämpimän paikan, havuja alle, paljon, ja pressu niiden päälle liepeestään ja makuualusta, makuupussissa selviän yön kuin yön.

Jos alan perata rajakuuselta rantaan ja ensimmäiselle isolle pinolle, saan tämän kolkan valmiiksi, maassa on sekä kesällä karsittua että uutta, vanhemmat keltaisina rankoina ja neulaset kuivina, palavat minuuteissa, tuoreemmat nostavat höyrynä sakeaa savua ja vien niitä vuoron perään, läjään kokonaisia kekoja jotka poimin kainaloihin ja alan vetää perässäni ja nostella tuleen, aina jotakin putoaa matkalle rinteeseen, ja raskaat tyvet panen tulen päälle ja reunoilta saan työnnettyä kevyemmät pesäkkeeseen, tämäkin nuotio on kaunis kuin kraateri joka luhistuu kasvavilta reunoiltaan sisään. Juuri tällainen luova työ sopii minulle, tarvitaan vain sytykkeet, kädet ja silmää, silloin tällöin vesuria ja raskaimpiin jäännösrunkoihin sahaa, kun on pakko pätkiä, ajatus lepää tässä alustamisessa, ja silti syntyy jokin runko, muotti, näin se on ollut aina, hieman kaduttaa etten dokumentoinut prosessia sillä valmiista unohtaa miten siihen on tultu, sellaista se on aina, unohtamista, kertaakaan en astu samalla tapaa turpeeseen, tämän muistamiseen ei ole mitään älykästä sovellusta, ja minusta tuntuu hyvältä olla juuri näin hiessä ja savussa, kipinät iskevät takkiin, fleece marmorisoituu rinnan kohdalta, puristan oksia kasaan, tätä työtä voisin jatkaa ja jaksaa hyvin kuukauden, juuri tästä sanotaan, hän on valmistanut minulle pöydän erämaahan minun vihollisteni katsellessa ja silti he eivät ole mitään, katsovat puukkoineen eikä heidän puukkonsa yllä tähän, koko heidän olemassaolonsa on yhdentekevää tämän tulen loimutessa, yöllä voin kaataa hiiliin kokonaisen kuivan koivutukin kun jaan sen kahteen metrin palaan, puu on jo kuivaa, keväällä kaadettua, olen aisannut sen ajoissa, ja nämä asiat on koettava yksin, ennen lumen tuloa.

Rinne alkaa siistiytyä ja pääsen viimein käsiksi kasaan, jonka metsäkone on tehnyt, oikea sotku, pelkästään vetämällä mitään ei saa irti sillä puut ovat lomittain, siksi menen kasan päälle ja alan perata, vieressä ovat rikkoutuneet istumakivemme, aukeavat terävinä lohkoina kuin leipä olisi viipaloitu, koneen pyörä ja paino, talvien rapauttama kivi ei ole kestänyt, lohkare pyyhkäistään hajalleen kuin leipä tai mehiläispesä, tällaisina hetkinä mietin mikä on minkin arvo, olen kavaltanut hajapuut muutamasta sadasta eurosta metsäyhtiölle joka temmeltää tässä lähellä, nostan syliini salamaniskemän rungon joka ei kelvannut kuin tähän kasaan ja kuitenkin se oli ennen koneen tuloa noussut 70 vuotta kohti taivasta, mikä minä olen, tuskin elän vanhemmaksi, minä joka ajattelen kuin tekisin kansallista kirjaa, niin, eipä pääse kukaan syyttämään kikkailusta kun kaikki on tehty metsätöiden ohessa ja kokemukseni voidaan jakaa aivan kuten Kalle Päätalon kokemukset, mutta minulle riittää tämä kolkka erämaata, katettu pöytä jossa ei tarvita syömävälineitä, mitään sellaista en tahtonut, vain pöydän, joka saa sokeankin näkemään, olen valmis kuluttamaan aikani täällä, kaiken ajan, kirjoittamisen ja muunkin, sillä tämä on paljon enemmän, kerään tuleen heitettävää ainesta, ja muistan että vuoden 1799 kartassa näkyy summittainen mutta riittävän tarkka kuva, Urajärvi, uurre se tosiaan on, sarvien muotoinen jälki, ja lähteistä on kummunnut vettä hiekkamaalle ja kalliolle soiden reunaan saakka.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

The measurement of this item is pretty special. Other people may
have household duties that need a totally capable car or truck.


Also visit my weblog: obd2 code reader