Pelastuksen resepti

Vähemmän downshiftausta, enemmän Audeja.

Vähemmän metsää, enemmän noviiseja.

Vähemmän sydäntä, enemmän Terhokoteja.

Palkkaa duunareille, palkkaa akateemikoille,

avustusseteleitä jokaiselle ansionsa mukaan.


Kaikki jotka diggaa Kokoomusta,

huutaa nyt JK! JK! Sen aika tulee vielä.

Seuraava repliikki

-- Mädät omenat, niin kuin eivät mädät hampaatkaan, koskaan vaella kauaksi
    metsäkansan parista.

-- Juuri siten ne löytävät juurtensa jokapaikkaisen kuosin.

-- Kirjoista baareihin, baareista lentokoneisiin, rakastuneista aivoista suoraan kassaan. . .

Päiväsi ovat lasketut

Päiväsi ovat lasketut. Kuka ne laski? Miksi kuolit juuri nyt?

Meillä oli ikää suunnilleen saman verran, olin sinua kolme kuukautta vanhempi. Nyt luen Syöpäliiton addressista: Hän on laskenut meidän päiviemme määrän ja pistän vihkon takaisin hyllyyn ja otan toisen. Tuo laskutoimitus ei lohduta luultavasti ketään toista.

Miten hän laskee päivämme? Kertooko hän siitä viestin toimittajalle, tapahtumajärjestäjälle ja alihankkijoille? Meneekö viesti kohteelle uhkauksena vai lakonisena toteamuksena? Pian luoti siirtyy piipun verran kohti päätä ja lävistää sen.

Minua lohduttaa ajatella, että päivämme ovat lasketut, mutta entä ne, joiden lähelle laskelma osuu. Minua lohduttaa, etten tiedä noista laskelmista mitään ja etten aiokaan ottaa selvää.

Laskea ankkuri kristallivirtaan jne. Ajattelen tätä kieltä: puhun itsestäni imperfektissä kun puhun sinusta joka olet poissa, lopullisesti. Muistan toisenkin sananlaskun: Ja ellei noita päiviä olisi laskettu, mikään liha ei pelastuisi.

Viikon sitaatti

"Viime kesänä grillasimme silloisen perheeni kanssa pihamaalla", sanoo Mikael Jungner, mikä paljastaa paljon kiinnostavampia asioita hänen elämästään kuin virkkeen jatko: "kun rintaani alkoi puristaa."

Aamun runo

aamun runo, tämäkin ranka, me jätämme / tämän metsän / jossa runous / on jo pitkään ollut / minä huudan sinua / jostakin syvyydestä aivan takana now the sun's gone to hell kun istun aamulla juomassa kahvia ja katson esseepinoa, ekan ja tokan vuoden opiskelijoiden, minä kirjoitin näitä myös ja kuuntelin silloin, 1992, näitä biisejä, etenkin tätä elegiaa.

Viimeinen pari uunista ulos

aksolotli et äksdeelolli

Molemmin puolin

He sanovat   Me kuljemme virran molemmin puolin,
ja silti on vain virta.

Se, että menemme yli, yksin, on lohduton hyberpola.

On käsi joka kauhoo mutaa ja sanoo
Tuolla on kirkkaampaa.

Taistelu ohiajavasta autosta nähtynä

Sepelkyyhkyn ja lokin
kilpi ja rintavaakuna

Resignaatio n:o 35

ja vitut ja sylkäisen ohi kaupungintalon siinä, missä betonin päälle rakennetaan vesipisaraa. ne on päättäneet, että ne hylkää meidät, ja niillä on siihen täysi syy. näin yksinkertaista se on. minä jalostan taistelut neljän lasin sisään ja luen asukaslehteä jota ne lähettää: musta naama kiiltää ja sanoo ettei me tajuta miten hyvin kaikki on. tässä mitään ironiaa ole että joku kiittää kaupunkia hampaat valkaistuina -- lupaan etten sotke tätä lavastusta omaan paskaani.


ehkä menen kirjastoon.
pidän messinkikahvoista ja siitä miten ovi painaa vastaan.

Jokin tunne junan ajaessa ohitse

ei kuvaa sinusta paitsi nämä roskat ja minä tahtoisin sanoa
että roska jonka juna heittää penkalta ohitse ajaessaan
ja kuitenkin on muuta on kuin ajaisi ohi koko taittuvan elämän

Vuosaari

in the end as we fade into the night, Vuosaaren pienvenesatama, laiturilla rinkka ja poika, pojat, lauantaiaamu herää, ja minä jätän hyvästit ja peruutan varovasti peräkonttejaan purkavien veneilijöiden ja trailereiden välistä ja käännän asfaltilta soralle ja pääsen golfkentän laitaan ja ajan ja ajan ja käännyn ja menen Porslahdentietä ja käännyn ja ajan yli esteiden vanhan ostarin ja uimahallin kohdalla ja sitten Alepan jälkeen Kallvikintietä, kylmä viima hioo pilvet vähitellen  pois, miten kylmä tämä aamu onkaan, me asuimme täällä noiden kauniisti kiertyvien mäntyjen takana, siitä on nyt, niin, onko siitä viisitoista, ei siitä on kohta seitsemäntoista vuotta, muistan siitä asunnosta, että edellinen asukas oli sulkenut komerosta tuuletuskanavan ja keväällä 1995 ikkunoilla kukki home, viimeisenä vuonna siellä, oli joulun aika, sinä sanoit, emmekö voisi ajatella lasta ja minä olin hiukan vaikeana ja sanoin lopulta että kai se sopii, ja jälkeenpäin kun kävelimme lumessa sinulla oli baskeri ja pitkä päällysvillatakki ja sanoin sinua Lutheriksi ja sanoin ettei minusta sittenkään taida olla isäksi, sinä loukkaannuit ja me menimme kirkkoon etkä antanut minun pitää sinua kädestä, ja nyt ajan tässä, tämä in the end, who will remember your last goodbye, tässä männyt ovat vuosikymmenet kasvaneet tuulen myötä kuin purjeet, kilpiä kuin merirokkoa, aallot siittävät tänne tuulessa betoniaukioita ja jokaisesta valuun jääneestä rososta lähtee heikko varjo, pajuissa untuvat, tämä kevät on myöhässä ja minä olen täynnä reikiä but with every sin I still wanna be holy

Havainto

Aivan kotini lähellä, pitkän tien päässä, asuu mies, jonka paidan selässä lukee Satan. Joka kerran kun ajan ohi, näen viikset tai moottorisahan ja pihan, joka muuttaa muotoaan, pihan joka tapauksessa. Mies on ottanut tontin toden teolla hallintaansa; se on valoisa ja avara ja jotakin veren ja vaahdon sekaista valuu metrin korkuisiksi katkaistujen koivujen torsoista.

Epätoivon siteeraamisesta

Suokaa anteeksi, mutta minä siteeraan epätoivoa. Se ei ole varsinainen asiani, vain yksi kuolemansairauteni ulottuvuuksista. Voin siteerata myös sinun epätoivoasi, koska se antautuu mihin hyvänsä muotoon. En välitä  mistä sinä sait epätoivon omaan sitaattiisi, mutta uskoisin, että voit yhtä lailla kokea jotakin kuolemansairaudestani, koska se ei ole aivan vielä siinä. Niin, nythän ei ole kyse siitä, että haluaisimme olla toistemme kaltaisia tai tietäisimme, miten asiat todella välittyvät.

Erään ajatuksen alku

Toistuva lyödyksi tuleminen antaa aiheen pilata pari muutakin aluetta elämässä itsellisinä nautinnollisina tärviötöinä. Ja kaikkea tuota voi kutsua oikeutetuksi kompensaatioksi. Mitä kaikkea elämässä voikaan pistää paskaksi vain koska se on oikeutettua. On jatkuva työ pitäytyä jokseenkin selväjärkisenä ja hyväntuulisena ja kieltäytyä hyvityksistä, joita kaksoisroolien uhreille tarjotaan.

Jos ihminen kuolee yksin, eikö hän voisi myös elää elämäänsä kuin eläisi sen yksin? Valitettavasti uhriksi tunnistautuminen on helppoa. Valitettavasti kompensaatio ja joukon vertaistuki ovat helpompia kuin päätös, jonka tietää oikeaksi siitä aiheutuvista kivuista huolimatta. On helppoa valita itsenäisyydeksi naamiotuja päätöksiä, jotka eivät ikinä jaksa punnita loppuun mielihyväperiaatteen ja vertaistuen tarjouksia.

Myönnän

Pienikin merkintä rajalinjan läheisyydessä saa minut huojahtamaan
ja nostan tuhkapilven.

Paon reitti

Ihminen, joka tahtoo tehdä itselleen väkivaltaa näkymättömissä,
pakenee mielellään mietiskelyyn.

Kallisarvoiset muistikuvat

Jos muistikuva onkin kallisarvoinen, on sen arvoa mitattaessa otettava huomioon myös ympäristö, jossa se on syntynyt. Merkillepantavaa on, että usein arvokkaimpina kimaltavat salit paljastuvat hätäisesti kyhätyiksi onkaloiksi, jotka on koverrettu estämään sinänsä mitättömiä, mutta tietyllä hetkellä suunnattoman uhkaavina näyttäytyneitä voimia; jälkeenpäin saattaa vain ihmetellä, miksi juuri nuo voimat ovat puristuneet suojeltavaa kohti ja onko niillä ylipäänsä ollut jokin suunta.

Joskus sitä kuitenkin kysyy: Kuinka tosissaan taiteen on otettava todellisuusperiaate, ja onko se otettava jopa niin vakavasti, että se on syytä hajottaa sen omalla maaperällä?

Kasettimaja

Muisti tarjoaa tällaisia yksityiskohtia: sammalen peittämä tiilikaseteilla vuorattu maja, jonka ympärillä kasvaa lehtikuusia. Tätä majaa ei ole missään, ja silti se taistelee olemassaolostaan kuin kamppailukone. On miellyttävää ajatella, että se on täynnä Hattorin terästä, hyllyttäin kauniita miekkoja, mutta luultavampaa on, että se on tungettu täyteen unohdusta ja kappaleita, joita ihminen itsestään jättää.

Luultavasti

Luultavasti kirjoitan jonkin rakenteen ja palaan siihen niin monta kertaa,
että se on valmis hylättäväksi.

Milloin tahansa

Ihmettelen miten helppoa on lopettaa kirjoittaminen. Luulin sitä vaikeammaksi. Ajattelen tulta, joka temmeltää pitkin autiutta. Se kohtaa kanervan eikä muista mitään tapaamisesta. Ajattelen, että kanerva muistaa. Ja silti on vain runoilijan haave, että tuollaista tapahtuu, että olemattomaan muodostuu oleminen.

Maailmassa ei tapahdu juuri mitään, voin lähteä ja palata runouksiin ja poissaoloni hyvittää kaiken, milloin tahansa. Runoudet ovat kuin tuhka tai oksennustaudit.