Aivan kuin olisin loukannut jalkani, koska se
märkii.
Edessä ajavan auton pölypulsseja, varjopaikoissa
ohuempaa nauhaa, kuin tomukakun vähitellen kostuva pinta.
Voisin hyvin olla yksin, mutta tämä ajattelu, joka
on pakotettu samoille urille ja tulee kuin juna.
Radiossa Céline Dion vikisee typerällä äänellä.
Jään kuuntelemaan. Hyvin sensuellia, haaveenomaista ja typerää.
Vähitellen alan muistaa. Ensin suurimmat
mäet ja korkeimmat metsiköt, sitten nimet. Koivumäki. Ruinunpuro. Mökkiniemi. Sankka
kuusikko ja hakkuuaukko, jonka jälkeen kaksi kallellaan olevaa mutkaa, peräjälkeen,
ensin vasemmalle, sitten oikealle. Reunassa kiviä ja soraa laakereina. Maisema
tukossa pensaista, koivikko vanhaa asuinsijaa ympäröivillä pelloilla.
4 kommenttia:
"Typerää" toistuu tautologisesti. Toisaalta, en muutenkaan jaksanut lukea koko tekstiä loppuun...
Jepu, tautologia tai paremminkin toisto on kirjallisuudessa rytminen keino, ja toisto tuo aina mukaan jotakin lisää, esimerkiksi jollekin lukijalle havainnon siitä, että kyseessä oli "tautologia". Ymmärrän kokemuksesi: teksti on niin pitkä ja kappaleet niin raskaita, että harva jaksaa kahlata niitä loppuun.
Onko tautologisuus yhä ihan hirmun hirveetä kirjallisuudessa, kun n 20 v sitten ainakin oli? Niinkun ihan übertyperää.
En tiedä. Itse ajattelen kirjallisuudessa asioita - rytmiä, rinnasteisuuksia, hahmojen olemassaoloa, motiivirakenteita, teemoja jne. - juuri toiston kautta. Varmaan huono toisto on sitä tautologiaa. Muuten parhaat filosofiset kelat toistosta ja tautologiasta on kirjoittanut Kierkegaard. Paljon paremmat kuin Nietzsche, Freud, Derrida ja Deleuze, jos tämä ketään kiinnostaa. Nietzsche ja Freud toiseksi parhaat tuosta joukosta: ne kirjoittaa elämää, ei metaa.
Lähetä kommentti