sunnuntai 29. syyskuuta 2013
Keskeneräinen ajatus
Pitäisi malttaa avata suunsa, niin sitä tajuaisi kuinka paljon muistaa.
Mitä tästä päähänpistosta saa irti? Ehkäpä ajattelun, kielen ja muistin kytkös on usein juuri näin automatisoitunut, mutta silti tahtoisin korjata jotakin, jotta virke ei olisi niin banaali ja itsestäänselvä. Olisiko se jotakin sanan "malttaa" ympärillä?
Miksi ajatelman pitäisi olla viisaampi tai tarkempi tai vinompi? Miten sanojen viittausala tällaisissa lausumissa yleensä muodostuu? Useimmat runollis-aforistiset lauseet ovat tautologioita tyyliin "Rauhan aika on rauhan aikaa" tai niitä paradokseiksi väännettyinä -- "Sodan aika on rauhan aikaa" --, mutta sanovatko ne todella mitään, vai onko runous vain loistokas lisä, jonka kieli saa osakseen? - - -
lauantai 28. syyskuuta 2013
Runousopillinen reflektio 2
Pitäisi ensin oppia näkemään sommitelman puolittaisuudessa tahdottu etäisyys, arvaamattomassa välimatkassa kulkemisen vaivan tuottama ilo. Pitäisi oppia nauttimaan ihmisten sotkuisista huoneista. Juuri näiden seikkojen vuoksi minun on vaikea pitää lyyrisistä kokoelmista. Mutta myös teokset alkavat kirjoittaa itsensä tukkoon ja tulla liian ilmeisiksi.
Olisiko vielä mahdollista kirjoittaa jotakin yhtä orgaanista ja keskeneräistä kuin Kiven Kanervala? Mitä se olisi nykyään?
Runousopillinen reflektio
Minunlaiseni kirjoittaja tarvitsee aina kehystä, muutoin en saa mitään kelvollista aikaan. En tarkoita varsinaisesti teemaa, vaan jotakin konkreettista paikkaa, tilasommitelmaa tai muuta jäsennystä, joka laukaisee kirjoittamisen mielen ja kiinnostuksen. Kaikki tähänastiset teokseni ovat syntyneet siksi, että minulla on ollut jokin kehys, joka on alkanut kiinnittää irrallisia lauseita ja kestänyt hyvin eri suuntiin taipuvien tekstien painon. Tässä mielessä olen pikemminkin teoskirjoittaja kuin kokoelmakirjoittaja. Kokoelman kirjoittaminen jättää minut yksinkertaisesti tyydyttämättä. Tai oikeammin kokoelma ei anna minulle riittävää vallan tunnetta (vähän kuin paimentaisi taivasta). Tai vielä rehellisemmin: pelkään, että kokoelma pettää minut ja jättää kaiken kesken ja levälleen juuri siinä missä olisin tahtonut jatkaa.
Ehkä minun pitäisi harjaannuttaa negatiivista kykyäni ja katsoa, siedänkö tahdottua epävarmuutta ja odotusta. En tarkoita sitä negatiivista kykyä, joka jättää kirjoittamatta, vaan sitä joka kirjoittaa ja antaa odotuksen tulla mukaan. Sitä en kuitenkaan jaksa uskoa, että lukijat kypsyttävät ja täydentävät jotakin puolestani, vai jaksaisivatko he sittenkin? Tähän saakka olen sanonut pelkästään ottakaa tai jättäkää.
Tiedän monia loistavia kirjoittajia jotka eivät hallitse teosmuotoa. (Se tosin ei ole haitannut heidän lukijoitaan, oletettavasti siksi ettei heilläkään ole silmää moiselle.) Minä taas en hallitse kokoelmaa, koska en luota sen juuri minulle tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ehkäpä juuri siksi pitäisi koettaa kerrankin jotakin alusta loppuun saakka lyyristä ja katsoa, mitä siitä voisi syntyä.
perjantai 27. syyskuuta 2013
Nolla-aste
Valitsen metakielen, pelkän metakielen.
En usko yhteenkään radikaalisti purkavaan tekijään.
En usko, että jokainen kriitikko, jokainen tutkija
olisi kirjailija. Yhä suurempi joukko
huonoja kirjailijoita, en kestä ajatusta.
Tajunta
Yritän itsekin ymmärtää historiaani. Se käy kevyemmin kun olen valvonut riittävästi eli liikaa. Otan esiin vanhoja muistikirjojani mutta en muistiinpanojani -- huom! annoin ne aina toisille kopioitavaksi, koska niistä ei ollut heille vastaavaa hyötyä heidän toiveidensa perustuessa pelkkään laiskuuteen. Olen yhä sitä mieltä, että Jyrki Pellinen on maamme johtava prosaisti lyhyillä erikoisillaan kuten Kuuskajaskarilla. Jumala harjoittaa yhtä hienosyistä kuin järkevääkin ironiaa luodessaan näitä laadultaan kulutuksen arvoisia tuotteita, kuten mieskirjailijan tajunta, johon meillä ei ole pääsyä.
Kävin Käymälässä
ja vastasin (hyvään kysymykseen kuten aina)
Ylösnousemus ei riitä kirjallisuuden aiheeksi mutta rikkinäisen puhelimen idea kyllä.
Nousee
Kieli nousi keskustaan, mä jäin vielä kämpille. Voisko joku vahvistaa? Luuri rikki, se on tän pelin nimi tai evankeliumi.
Takaisinveto
Siltä varalta, että olen joskus lausunut sanan tai pari Proustin proosasta unohtakaa kaikki: sanoillani ei ole minkäänlaista katetta, kiistän jopa tulkinnanvaraiset yhteydet itseni ja ranskalaisen kirjallisuuden välillä. Politiikan ja runouden jalokivisankarit, jalat linkussa ja nelinkontin kuin koirat, madeleinetappi hopeareunaisesta anuksesta pullahtamaisillaan, teidän päivänne koittaa pian, unohtakaa kaikki mitä olen Prokusteesta lausunut.
torstai 26. syyskuuta 2013
Enkeliterapiaa
Vihkollinen koukeroita, riveissä ehkä jokin kouristuksenomainen jäänne manillasaarten eteläisten ryhmien murteesta, kirjain T, suoraan sanoen paska fiilis, ei siinä mitään, taidanpa ryhtyä enkeliterapeutiksi ja vetää kuonoon sisäistä siipiveikkoani, jos se oppisi puhumaan ihmisiksi.
Hyvin nopeasti kirjoittamisesta ja lukemisesta
Päivä illassa jne, huominen esitelmä tekemättä siitä, miksi luen sitä ja sitä runoilijaa, en tiedä itsekään eikä suurin osa siitä mitä hän kirjoitti kiinnosta minua lainkaan, totta mitä puhuvat, eivät intertekstuaaliset viitteet tai toisten tekemiset runoilijaa kiinnosta tai auta, kun pitää itse tehdä. Ylipäänsä minusta on alkanut tuntua siltä, että akateeminen puhe ja vastaanotto siirtävät monia ymmärtämiseen kuuluvia seikkoja tekemisen sarakkeeseen, vaikka asioiden paino on aivan toisaalla: runoilija ei ymmärrä, hän kirjoittaa, ja jos hän ymmärtää, hän ymmärtää kuin lukija, jälkikäteen. Nämä ajatukset eivät sulje pois sitä tosiseikkaa, että kirjoittajalla on metodeja, hyvinkin tietoisia metodeja.
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Huomenna on aina juhla
Huomenna on syntymäpäiväni, en ajattele siitä mitään, en edes sitä kuinka vanha olen, muistan vain syntymävuoteni; se mikä pysyy ja loittonee tuntuu aina olennaisemmalta.
Jos olo on lohduton, en valita, pääni pitää pienistä liikahduksista.
Sininen planeetta
Ajan suuret lempeydet kuten meren kuohuna nouseva raaja
Kiinaa halkova Keisarinkanava ja saaristo joka suojasi Red Hookia
veneillä liikkuvat laitureiden puolesta rukoilevat teatteriseurueet
Dilemma
Pienikin jälki maailman vahassa on parempi kuin se ettei tuota jälkeä ole. Millä oikeudella jokin sanoo näin, jaksanko itsekään uskoa, että arvokkaampaa on se mikä tapahtuu kuin se mikä ei. Silti minä uskon ikivanhoihin asioihin kuten ruumiiseen ja liikkeisiin kaduilla, metsissä.
Kuolema kriitikkona
ei ole pelkkää ironiaa väittää että kuoleman logiikka on ensisijaisesti hylätä mutta koska täydellinen hylkääminen on mahdotonta etsiä heikoimmalta vaikuttava kohta ja esittää tämä oikeutena iskeä, iskeä mahdollisimman ilkeästi ja huonolla hetkellä;
kaupunki, joka on pakannut kaikki kanarianlintunsa häkkeihin pohjoisen puoleisille muureille myrskyn noustessa
Muisto jostakin tärkeästä
Se miksi vasemmisto ja sitä myötä koko 1900-luvun "radikaali" kulttuuriroikka hylkäsi keskeiset eksistentiaaliset kysymyksenasettelut naurettavina ja porvarillisina ei ollut muuta kuin pelkoa, typeryyttä ja vastuuttomuutta itse olemisen kysymyksen edessä. Ei yksikään yhteiskunnallinen kysymys, yksikään kumous, olivatpa ne kuinka arvokkaita hyvänsä, voi viedä ihmiseltä vastuuta ajatella itseään ja vastuutaan olemassaolona. Tämä ajatus palautui jälleen kerran mieleeni lukiessani joitakin noita hurmahenkisiä kulttuurintutkimuksellisia horinoita, joita saimme opiskeluaikojeni alkupuolella eteemme. Kuinka paljon mielikuvitusta nämä täysin mielikuvituksettomat ihmiset käyttivätkään todistaakseen, että he yhtä aikaa ovat ja eivät ole olemassa merkityksiensä ja tulkintojensa takaajina. Ja he ajattelivat edustavansa yhteisönä, olemattomien hetkellisyyksien yhteisönä, jotakin joka puhuu olemassaolon puolesta diskurssien konjunktuureina ja artikulaatioina. Miltä sellainen itseydetön olemassaolo mahtoi tuntua, oliko siinä jälkeäkään ahdistuksen ja syyllisyyden kokemuksista, jotka tahdottiin oikopäätä kadottaa puhtaan materiaalisuuden ja ruumiiksi tulon varmistamiseksi?
Kenties penseyteni noita horinoita kohtaan johtui kristillisestä kasvatuksestani, joka oli opettanut minulle, että asiat todella ovat olemassa, että ihmisellä on ruumis ja olemassaolo ja että on sellaisiakin asioita, joita ei välittömästi havaita. Ajatus vääjäämättömästä olemisesta, jonka merkitystä ei tarvitse kiistää alkamalla puhua siitä, että varsinaisia merkityksiä ja niiden annettuja tulkintoja ei ole. Koko tuo puhe tuntui epäolennaiselta varjonyrkkeilyltä, koska olemassaolo on eikä sen merkitystä tarvitse kiistää, ellei ihminen ole täysin paatunut tai hukannut kosketusta itseensä. Me tunnemme sen, on avaruus, ja me olemme siinä, ja juuri minun olemassaoloni on yksi varmimmista asioista, joihin saatan luottaa, ja se pysyy siitä huolimatta, että se ja se seura jättää minut ja vaihtuu. Se, että minulla on erilaisia rooleja on osa sosiaalista olemistani, mutta en etsi siitä olemassaoloani, kokemustani ikuisuudesta ja katoamisesta, sillä siinä ei ole mitään etsimistä tai artikuloimista. Olemassaoloni on aina jo olemassa, ilman pyrkimyksiä olemiseen tai asioiden suuntaamiseen.
Sitten en saanut enää kiinni ajatuksestani ja tunteesta, mikä johtui yksinomaan muiston pyörteisestä luonteesta, mutta yhä sain kiinni siitä, että vain olemassaoleva voi aavistaa katoamisen painon ja kauheuden eikä sen jälkeen ole tietoakaan halusta toivottomaan joukkohypnoosiin.
tiistai 24. syyskuuta 2013
Feikkiaforismi 2
Näkemisen vastus, se ettemme hahmota kaikkea ilman muuta, on olennaista, sillä tähän vastustukseen liitämme olemisen merkityksen.
Suurelle johtajalle tämän ajan tultua täyteen
Hänellä oli hammasmätää eli kariesta
hänen etuhampaansa olivat pudonneet puuron sekaan
kesä kasvatti trooppisia tomaatteja
myös hänen lapsensa löysivät Tikkurilaan
Pyhän Laurin kirkko ja tilaisuudet siellä
hän ei jättänyt yhtäkään käyttämättä
elämänsä parhaat hetket hän kärsi aivovauriosta
hän antoi tulla tunnin ajan Helismaan rallatuksia ja saksalaista schlageria
lapsista lauloi Matti ja Lotta säesti pianolla
hänen lempipaikkansa oli Keravanjoki
hän lenkkeili Erkki Liikasen seurassa
ensimmäisten satakielten saavuttua
hänen viimeiset sanansa
Vantaa ei tule koskaan saavuttamaan Helsingin ja Espoon palvelutasoa
perjantai 20. syyskuuta 2013
Urkund
Tarkoitus on palauttaa oikeudet sille taholle, jolle ne luontaisesti urkintaoikeuden nojalla kuuluvatkin: alku-asiakkaalle.
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
Naurettava joukko kliseitä
Seksin jälkeiset keskustelut freudilaisista lipsahduksista: kaikki moraali on humoraalista,
mutta kaikki huumori ei oraalista.
tiistai 17. syyskuuta 2013
Kannibaali
Miksi minun täytyy toistaa näitä itsestäänselvyyksiä:
todellinen kannibaali syö aina ensin itsensä.
Hetkikin kauemmin
Jos istun hetkeäkään kauemmin tämän pöydän ääressä, alan karjua että me olemme yli-ihmisiä, tajuatteko, me muutumme sellaisiksi, eikä mikään ole niin naurettavaa kuin usko siihen, että tämä jokiretki päättyy kylään, jossa kannibaalit ovat jo ehtineet syödä itsensä.
Japanilaiset
Turistit, jotka eivät ole siellä, kadulla ja torilla karttoineen vaan täällä, ylhäällä, käytävillä, ja keskittynyt käsi, joka on painunut taskuun ja toinen joka on noussut hieman housunsaumasta ja selkä ja niska, joka katsoo arkeen kuin epifaniaan, ja alempana he parveilevat kuin olisivat asettumassa pidemmäksi aikaa; kaikilla on mustat hiukset ja siipensä pudottaneiden hyönteisten vantterat ruumiit ja laadukkaat paidat ja he hymyilevät toisilleeen ja ovat touhukkaita ja minä menen ylemmäs ja odotan näkeväni lisää, mutta kaikki, koko uusi oleminen on jäänyt alemmas enkä minä ymmärrä, mitä se tahtoo juuri tästä, välikerroksissa olemisesta.
pieni kävely
kolmas kerros täynnä japanilaisia, ryhmissä, poseerauksissa, seiniä vasten. neljännessä vain yksi, mittaa harkiten aulan kattoa, vino katse päätyseinän reliefissä. mitä tämä japanilainen näkee? kävelen ohi salin portaisiin. villapaitaan pukeutunut mies osoittaa kankaalle, jolla välähtää sana kriminologia. mihin saakka japanilainen on päässyt? joko hän pian tavoittaa kennoston, jonka hyönteiset ovat unohtaneet kuuluvansa tiettyyn ekosysteemiin ja juuri siksi kuuluvat siihen?
lauantai 14. syyskuuta 2013
Huovinen flarffaa
Tulipa vaan mieleen, että Veikko Huovinen keksi flarfin ennen flarfia. Vain pari hienoa juttua mainitakseni: "Huolia ennen Beirutia" (1967) ja "Ihmissyöntiä I-II" (1973). Näissä on myös kielellinen taso, jonka sukulaisuuden esim. Ötzini proosatekstiin "1352" tunnustan mielihyvin.
perjantai 13. syyskuuta 2013
Maailman tie
Yön vuoteella pyörittyäni olen aivan varma että kestän jos minut heitetään koirille.
Kestävätkö koirat?
Ihmiskoe (9.21--9.59)
Pieni esipuhe on paikallaan. Kirjoitin eilen illalla harjoitukseksi yhden 60 ajatelman rupeaman. Työvälineenä oli lyijykynä ja alustana Tietokirjailijoiden vuosimaksun muistutuslasku sekä sen lähetyskuori aukirevittynä. Aikaa 60 yksikön muotoilemiseen kului 40 minuuttia. Tänään toistin kokeen. Käytössä oli kaksi lyijykynää ja kaksi liuskaa valkoista paperia, jotka onnistuin täyttämään molemmin puolin. Aika oli täsmälleen sama. En siis yrittänyt jatkaa 20 ylimääräistä minuuttia, koska olin päässyt tavoitteeseeni eli kirjalliseen tuotokseen. Korjasin kahdesta ajatelmasta muutaman sanan ja siinä se. Tulos on nyt tässä alla. Luultavasti saisin aikaan jonkinlaisen teosrungon jos jatkaisin tätä harjoitusta muutaman tunnin päivässä viikon ajan. Ei siis mikään mahdoton tehtävä. Jälkituotannon osuus on tietenkin oma lukunsa, mutta peruslouhinta olisi suoritettu. On mielenkiintoista katsoa, miten ajatus poukkoilee, kun mitään etukäteissuunnittelua ei ole. Mikähän kirjallisuudenlaji tämä varsinaisesti on?
1. Kuusikymmentä minuuttia Marsiin voisi olla nimeni.
2. Olen opetellut keinottelemaan velkojieni suhteen mutta loputtomiin
tämä ei voi jatkua.
3. Suomirapin metalyyriset teemat: puhutaan miten tehdään täysillä,
mutta siihen se sitten jää (paskaa suurin osa niin kuin ysäreillä).
4. Mihin runous tarvitsee uhoa, jos hulluus on sen käyttövoima?
5. Nietzsche kirjoitti Zarathustransa kahdessa viikossa; oikein vai väärin?
6. Pienistä historiallisista epätarkkuuksista ei ole koskaan seurannut sotaa kummempaa.
7. Nautin siitä kuinka oma merellinen saareni vaihtuu metsästyspuukolla
otsaan piirretyksi hakaristiksi.
8. On asioita, joita emme voi koskaan itsestämme riisua.
9. Edeltääkö identiteetti sukupuolta? Onko sukupuoli palautettavissa identiteettiin?
10. Puhummeko aina toistemme seurassa.
11. Pelkään saamieni iskujen aiheuttavan myöhemmin aivoverenvuotoja.
12. Kaadan kolmannen kupin kahvia. Pöytä lainehtii.
13. Se miten aurinko juuri nyt paljastaa huoneen, sen äänet, oudon virran
kaakeleiden alla.
14. Harja on nojallaan lautaseinää vasten, kukat on kerätty pois
(lavastettu syksy).
15. Se millaisen mainospuheen pidät itsestäsi kertoo kaiken työtovereistasi.
16. Jälkikäteen he karttelevat sinua, sitten haukkuvat päin naamaa.
17. Tavataanko ihmisystävällisyydessä puutteita? Onko se yhtä aitoa
kuin marsujen sirkutus?
18. Olen oppinut lykkäämään jokaista eräpäivää -- niissä kaikissa
on minun jälkeni.
19. En elä enää suusta käteen vaan kuin ilmassa tai liian suurta suota ylittäen.
20. Itselleen on helpointa antaa anteeksi, suurimman virheen tekevät ne
jotka väittävät muuta.
21. Katsooko Jumala minua juuri nyt? Tuntuu epätodennäköiseltä.
22. En usko, että juuri nyt merkitsee hänelle mitään.
23. Ajatus kairoksesta tulee tähän kuin ajatus kaivoksesta.
24. Työt alkavat vasta, varsinainen louhinta odotuttaa itseään.
25. Heti kun sanon tämän, käsi piirtää vaistomaisesti väärän numeron =
saman numeron kahteen kertaan.
26. Olisi mukava tietää kuinka mestariteokset syntyvät.
27. Loputon hinkkaaminen... No jaa, tiedätte keiden hommaa se on.
28. Uskomatonta, kuinka lyhyt tuokio minuutti on poimia ote kuvavirrasta.
29. Ovatko ajatukset siis hahmotettavissa kuvina?
En saa tekemisistäni minkäänlaista miellettä.
30. Visuaalinen edustus on vain suola eikä sitä ole ripoteltu tähän liemikulhoon
kummoisesti.
31. Käsi linjaa merkit, kunnes nytkähtää. Nuotio, palavan lihan haju.
32. Minulla on taannoinen tila täynnä roskia. Säästän niitä pahan päivän varalle.
33. Ajatus tulee siis pikemminkin liikeradan kuin pysähtyneen hetken
ja mieleenpalauttamisen myötä; tarvitaan vain ensimmäinen kirjain, sitten sana.
34. Hakukoneet noudattavat samaa logiikkaa, mutta tässä viitteet syntyvät
tämänhetkisten vedosteni todellisuuteen.
35. Koko kuvavirtaa on mahdoton kaapata, sillä sitä ei ole missään
fyysisesti vangittavassa tilassa.
36. Kuin ovi jonka laudat, ikkunat ja lukko ovat miljoonia kilometrejä
pitkinä hermosykkyröinä.
37. Miksi tahdon sanoa aina tiehyt? Mitä se kertoo sisäerityksestäni?
Mitä sanottavaa olisi psykoanalyysilla?
38. Itsereflektio on kiusallista vasta jälkeenpäin.
39. Siksi on joko siivottava paikat tai jätettävä kaikki rehottamaan kuin lupiinit.
40. Tilan väärin arvioiminen ei ole helppoa tai vaikeaa, vaan lajityypillistä.
41.Kuin laskisi edestakaisin tiettyä lukujonoa on kynänvaihdon tapahduttava nopeasti.
42. En muista yhtäkään viime aikoina ilmestynyttä runokirjaa.
Onko se ongelma?
43. Voidaanko vaatia, että ihmiset ostavat kirjallisuutta?
44. On ihmeellistä, että yhteisöt pysyvät koossa, kun ajattelee kuinka
erilaisia intressejä ihmisillä on.
45. Byrokratian liima, ihanat liimamuurahaiset.
46. Se joka jättäytyy vapaudelle ei tiedä mihin on ryhtynyt.
47. Luultavasti tähän olisi sommiteltava kuva myrskyävistä kallioista.
48. Ylenkatsetta on helppo sietää juuri siksi, että se paljastaa ihmisten typeryyden.
49. Muuta nautintoa ylenkatseesta ei sitten saakaan. Edes vahingonilo ei anna
kutsua itseään.
50. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka eivät vastaa asiallisiin viesteihini.
En minäkään vastaa heidän kaveripyyntöihinsä.
51. Eri asioilla on hyvin paljon samoja puolia, sillä ne ovat osa
intentioidemme piiriä; kommunikatiivisuuden idea.
52. Jos joku pysäyttää minut kadulla, jään mieluusti juttelemaan.
53. Olen oikea kansanmies, mutta kaskuja minulta on turha odottaa.
54. Muistan ulkoa vain muutaman vitsin, mutta en aio kertoa niitä tässä.
Odotan tapaamistamme.
55. Ihmisen osa on että hänen aikansa käy vähiin toisin kuin hyönteisten aika.
56. Olen alkanut lukea pitkää proosaa. Se rauhoittaa. Ei tarvitse menettää jatkuvasti
hermojaan siksi, että sanojen vähyys paljastaa alkeellisimmatkin virheet.
57. En ole kiinnostunut virheistä kirjallisuudessa. Ne ovat siellä muutoinkin,
joka tapauksessa.
58. Jos voisin pyytää jotakin anteeksi, olisi pyyntö luultavasti hyvin abstrakti.
59. Juuri sellainen tunteikas kappale, jonka yli hyppään välittömästi.
60. En usko, että Jumala odottaa meiltä sellaisia pyyntöjä kuin
siunaa koko maailmaa.
torstai 12. syyskuuta 2013
Preliminääri 21:17...21:58
1. runous voittaa runkkailun vai voittaako sittenkään
tältä jannesta täytyy tuntua
2. juureni kaukana modernismin kaukaisissa imusuonissa
muna joka ei lopulta kuoriudukaan
3. jumalan poika joka katsoo sinne missä ei ole maailmaa
4. siellä missä menimme sekunnin rakoon kuin kaksi rämemajavaa
5. tiara jossa lumpeenkukat jälleen paljastavat kauneutensa
6. on aina parempia avaruuksia kuin tämän kirjoituksen
7. chisun sabotage vai sini sabotage
8. stig vai sting
9. jossakin on vielä alumiinia johon minulla on varaa
10. siinä missä sanomme taistelevamme aikaa vastaan näemme kirkkaammin
11. nyt ensimmäisen tyhjän hetken isku kuin katoilta karkaavat naakat
12. ei vielä yhtäkään hermostunutta ajatusta seksistä
13. kirjoittajan tehtävä ei ole koskaan ollut minun tehtäväni kun teen sen lyijykynällä
14. hän otti jalat alleen heti nähdessään ulkosynnytinten paljastuvan frakin kätköistä
15. omenapuun valkeat kidukset
16. se miten olen järjestänyt mahdollisuuteni käsitellä likaa, syrjäyttää sen
17. tuottaako tämä puhe ellipsin vai reunat joilta näemme sen ytimeen
18. lyhyt rivi kuin liian lyhyt tauko
19. ajatus jonka kiinnittämiseen minulla ei ole kyllin teräviä pihdinkärkiä
20. itketkö sitä että sinulla on vuode jonka katos yhä palaa
21. olen hionut puuta syiden mukaan ja niitä vastaan
22. vaivoistani on minulle enemmän haittaa kuin hyötyä mutta vain väliaikaisesti
23. tämän hakemiston sivut eivät täsmää mutta mikä täsmäisi
24. kiellettyäni kaiken saatan ympäröidä kaiken myönnöllä
25. tämä dialektinen peiteliike epäilemättä tuhoaa minut
26. väitteen ja vastaväitteen loputon leikki polttaa nahkaan ikävän
27. esileikki jonka tiedämme jäävän siihen
leikki jonka on loputtava jotta sääntö tulisi seuratuksi
28. minne minä menen et sinä voi seurata
29. ei ole harvinaista olla näin väärässä näin monessa asiassa yhtä aikaa
30. on surullista kuinka näivettynyttä kirjallinen elämämme on: pelkkiä lukijoita
31. en sano tätä loukatakseni ketään, vain näyttääkseni miten vaikeaa
on saada kymmenen kunnollista runoteosta aikaan
32. kun olen ylittänyt puolivälin en huomaa ylittäneeni yhtäkään rajaa
33. jos jollakin on alku ja loppu onko puolivälillä merkitys --
ensin olet ottavana osapuolena, sitten juokset kuin vanki
34. on ihmeellistä ettei tässä ole mitään kammottavaa, toisin kuin jalkapallossa
35. luultavasti olen aivan liian rationaalinen tunteakseni niitä tunteita,
jotka tunti voisi saada aikaan; syke ei nouse, en koe pienintäkään
inspiraation värettä
36. jos tylsistymiselle olisi jokin synonyymi olisi se jo tullut
37. le spleen ja niin edelleen
38. ottakaa tai jättäkää; tämä on harjoitus enkä koskaan tule pääsemään
harjoitusta pidemmälle; ehkä teen tästä joka-aamuisen ristin itselleni
39. mitä mieltä olette maailman tilasta -- tarvitaanko kenties juuri teidän silmänne
laatimaan tekstitystä
40. näette tyhjän puhekuplan valtiomiesten päiden välissä --
kuinka täyttäisitte sen?
41. tyhjä tila lakanalla -- riittääkö pokka sen kuvioimiseen
hiellä ja aineettomuudella
42. en ole kertaakaan kävellyt niin kauas etten olisi jaksanut kävellä takaisin;
tämä selittää suuren osan henkisestä pygmiydestäni
43. laskuja jää huomisellekin
44. on vaikea paaluttaa maastoa johon ei ole alunperinkään uskonut
45. se miten tietty melankolia voi olla ainoa tunne jonka kirjoitus minussa
on saanut aikaan
46. en ole ikinä tuntenut itseäni erityisen yksinäiseksi jos en seuralliseksikaan
47. kaikkinaiset mielen teoriat -- tulee mieleen vain muutama
48. jos mahdollista ajan tästä kolmea kaistaa
49. itse iltaa on mahdoton nähdä
50. huomaan kiirehtineeni -- toisto ei anna sitä koskaan anteeksi
51. runouden laadullinen kvalifikaatio, eikö tämä ole typerintä
mitä voi sanoa
52. järjestys jossa asiat teemme ei merkitse usein paljoakaan
53. tämä pätee vain vapauteen
54. voisin luultavasti levittää nämä langat kuin verkon jos vain saisin
avattua maagisen tiehyeni
55. muodon yhtenäisyys on tämän harjoitteen käyttövoima
56. kaikki tulee samasta tajunnasta ja palaa samaan tajuntaan,
siinä on jotakin arvokasta
57. luulen että tämä vastaa vähintään tuntia unta
58. jos nyt hylkään hänet se on lopullista
59. tämä on toinen niistä hetkistä jolloin autopilot pettää
ja tunnen mitä on pudota
60. tunnin lento kesti vain neljäkymmentä minuuttia -- palataan takaisin
puoliväliin ja katsotaan mihin kerosiini riittää
Huomisen ihmiskoe
Huomenissa aion tehdä ihmiskokeen. Kirjoitan tunnissa 60 ajatelmaa eli jokainen minuutti sylkäisee helmen sisuksistaan. En käytä aputekstejä, paitsi tietenkin niitä, jotka ovat jo päässäni. Luultavasti tuloksena on kauheaa kuraa, mutta ehkä tuota kuraa kärsivällisesti seulomalla jää jäljelle jotakin arvokasta, ainakin yritys. Onhan tässä tullut harjoiteltua parin päivän ajan automaattisesti päähän pälkähtäneillä katkelmillla.
Logismi
jos nyt nukkuisinkin ketä se hyödyttäisi
uni kuten yleisesti tiedetään voi alkaa mistä tahansa
Ehkä
ehkä synnyin tänään mutta tavut eivät syntyneet
ei minkäänlaista oikeutusta taiteelle muttei myöskään velvoitusta
Painovoima
jos tahtoisin kertoa painovoimattomuudesta epäilemättä tekisin niin
mutta myös tuolloin olisin sidottu ankaraan gravitaatioon
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Le fin
karhu on kävellyt vadelmien päällä oksa taipuu taikina ei kysele
(ja virhe koska tämä on minun loppuni minun territorioni)
Huom!
käsittelen kirjallisuutta tietoisen uutislähtöisesti ja jätän lukijat tässä kehityksessä yksin
D-d
erään fasismin anatomia
puhe läsnäolosta joka on tavoittanut jokaisen ja puhe jäljestä sen ainoana muotona
tiistai 10. syyskuuta 2013
maanantai 9. syyskuuta 2013
Elohopeakaste
Kuumuuden jälkeinen hajaannus kaikkien lehtien alla; hopeakanyylit,
moukari, jonka pinta pisaroi.
Koivukylä
jos mä meen nyt tästä vasempaan.
tällanen berserk: kikkeli suussa jo 4-5-vuotiaana.
mä, enemmän kuin Bronzo koskaan.
vasempaan. kaikki jättäneenä pyhän maan.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
lauantai 7. syyskuuta 2013
perjantai 6. syyskuuta 2013
Himas-casesta tai oikeastaan koko oikeuskansleriuden ideasta
Oikeuskanslerin mukaan niin sanottu Himas-tutkimus olisi ollut perusteltua kilpailuttaa. "Olisi ollut perusteltua." Entä sitten? Yhtäkään vähänkään merkittävämpää virheliikettä ei korjata, eikä näistä oikeuskanslerin lausunnoista seuraa mitään. Lausunnot, säädetyt lait ja asioiden soveltaminen ovat niin kaukana toisistaan, että tällaisiin asioihin puuttuminen on aivan sama kuin vaatisi pululle sakkoa paskantamisesta. Pulu ei siitä mitään ymmärrä (tai emme ainakaan tiedä että ymmärtäisi), ja ne jotka sakkoa vaativat osoittavat, etteivät ole ymmärtäneet, miten asiat maailmassa hoidetaan. Oikeuskanslerin tehtävä on tarjota sovitteleva ele, joka sanoo, että vituiksihan tämä meni, mutta tehty mikä tehty, en minä sille mitään mahda, ovat ne sen verran hyvin asiansa pedanneet ja vaikka eivät olisikaan, niin ei minun toimivaltani yllä prosessin kääntämiseen, tämä Suomen Akatemiahan tässä on toiminut poikkeuksellisesti.
Asiat hoidetaan juuri niin luonnollisesti kuin pulu paskantaa. Poliittinen elämä, miltei kaikki julkinen elämä, jossa päästään käsiksi toisiin, on täynnä kähmintää, pelkuruutta, pelkuruuden hyväksikäyttöä ja nopeita idioottimaisia päätöksiä. Kukin paskantaa vuorollaan, jotkut saavat mahdollisuuden työntää paskaa toisten niskaan pidempään kuin toiset.
Se sidottuna olohan tässä eniten kismittää. Tapaus on selvä, mutta kaikki ovat halvaantuneita. Oikeuskansleri on halvaantuvien, vielä kouristelevien varaventtiili.
Vaikka poliitikkojen jatkuva röyhkeys ja typeryys murentaa uskoa työn ja olemassaolon yhteiskunnallisiin perusteisiin ja siten syystäkin loukkaa, jopa uhkaa monia, kannattaa miettiä, voiko elämän mahdollisuus sittenkin löytyä jostakin muualta kuin kantelujen tekemisen kaltaisesta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.
Oma kokemukseni vaikuttamisesta on, että se syntyy vain yhteistyöstä ja riittävästä yksimielisyydestä tietyn rajatun instituution tai yhteisön sisällä. Heti kun vaikutetaan ulkoa käsin kaikki vaikeutuu. Niin kauan kun emme jaa yhteisiä mekanismeja ja samaa ideaa siitä, mikä on kohtuullista ja miten asioita voidaan muuttaa, yhteiskunnallinen vaikuttaminen on puluille meluamista. Oikeuskansleri tarjoaa sympatiaa, joka on siinä mielessä käyttökelvotonta, ettei sillä voi ostaa mitään tosielämässä. Paitsi tietenkin lisää kohdentumatonta sympatiaa, "moraalisia tunteita", lisää hyvää ja pahaa mieltä.
torstai 5. syyskuuta 2013
Hyryä lukiessa
Lestadiolaisuus on Hyryn eideettinen reduktio: aistimusten virran ja toiminnan rajaus,
paljon ennen modernismia ja kaikkea muuta.
Joillakin oli onni syntyä aikaan, jolloin uutta mediaa ja seurallisuutta ei ollut.
Uskonto vahvistamassa ahdistusta, muuraamassa siltarunkoa kuolemaan.
Vaikka kartta on liikahtanut, minä näen sinne.
Ei minulla ole mitään tätä uutta seurallisuutta vastaan.
Se vain on saatanan typerää.
Pohjimmiltaan ihmiset joita ahdistaa ajatus omasta eksistenssistä,
joille oma itse on helvetti.
Minä näen senkin.
En silti tiedä pystyisinkö sellaiseen havaitsemisen rauhaan,
tai olisiko se ahdistus minun.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Poettinen credo klo 9:39
Kai mä sitten olen enemmän poeettisen funktion miehiä.
Kognitio on vastaanottajan, vastaantulijan näkökulma.
Mä oon tekijämiehiä, kirjoitan silloinkin kun luen.
Kaksi maailmaa
Kaksoisrakenteinen maailma syntyy muiden muassa uskontoa harjoitettaessa
ja puisteltaessa oksennusta lakanasta.
Ergo
Miten hellästi se laulaa verestä ja ruumiinnesteistä, jotka kerrankin oli pyyhittävä lattialta
loukun iskettyä kunnolla.
Läpi bassoaallon, jonka jättämässä magentassa suomea puhuva yksilö koettaa soittaa kantria.
Onnettomuudeksemme ruumiimme oli järjestetty moottoritien reunaan ja peitetty viilentävällä geelillä.
tiistai 3. syyskuuta 2013
Äkillinen akateeminen huomio ja kustannuspoliittinen huomio
Kyllä minä ajattelen niin että modernismi on pitkälle psykologista realismia eikä katkoksesta tarvitse puhua, korkeintaan määritellä asteita ja suurin osa kognitiivisesta narratologiasta jauhaa yhä tätä samaa kenttää eikä pysty sanomaan mitään elävää kirjallisuudesta, koska ei edes tiedä että sellaista on. Se puhuu kognitiosta ja siitä miten se on kaikkialla sama.
Luen Timo K. Mukan romaaneja Täältä jostakin (1965) ja Ja kesän heinä kuolee (1968). On luultavaa, ettei yksikään suomalainen kustantamo julkaisisi näitä tällaisenaan tämän syksyn kirjoinaan. Hämmästyn, miten elävää kirjallisuus on ollut. Todennäköisesti nämä 60-luvun kollaasit toimitettaisiin päiviltä. Niissä ei nähtäisi myyntipotentiaalia, korkeintaan lupaavia käsikirjoituksen alkuja.
maanantai 2. syyskuuta 2013
Reunamerkintä
Liukkonen panee Mertsiä suuhun (1997: 143), vaikka kyse on eleen tulkinnasta.
Win-win-destiny.
Olisi minulla auton etupenkillä runojakin, mutta en ehdi hakea niitä tähän hätään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)