Muisto jostakin tärkeästä

Se miksi vasemmisto ja sitä myötä koko 1900-luvun "radikaali" kulttuuriroikka hylkäsi keskeiset eksistentiaaliset kysymyksenasettelut naurettavina ja porvarillisina ei ollut muuta kuin pelkoa, typeryyttä ja vastuuttomuutta itse olemisen kysymyksen edessä. Ei yksikään yhteiskunnallinen kysymys, yksikään kumous, olivatpa ne kuinka arvokkaita hyvänsä,  voi viedä ihmiseltä vastuuta ajatella itseään ja vastuutaan olemassaolona. Tämä ajatus palautui jälleen kerran mieleeni lukiessani joitakin noita hurmahenkisiä kulttuurintutkimuksellisia horinoita, joita saimme opiskeluaikojeni alkupuolella eteemme. Kuinka paljon mielikuvitusta nämä täysin mielikuvituksettomat ihmiset käyttivätkään todistaakseen, että he yhtä aikaa ovat ja eivät ole olemassa merkityksiensä ja tulkintojensa takaajina. Ja he ajattelivat edustavansa yhteisönä, olemattomien hetkellisyyksien yhteisönä, jotakin joka puhuu olemassaolon puolesta diskurssien konjunktuureina ja artikulaatioina. Miltä sellainen itseydetön olemassaolo mahtoi tuntua, oliko siinä jälkeäkään ahdistuksen ja syyllisyyden kokemuksista, jotka tahdottiin oikopäätä kadottaa puhtaan materiaalisuuden ja ruumiiksi tulon varmistamiseksi?

Kenties penseyteni noita horinoita kohtaan johtui kristillisestä kasvatuksestani, joka oli opettanut minulle, että asiat todella ovat olemassa, että ihmisellä on ruumis ja olemassaolo ja että on sellaisiakin asioita, joita ei välittömästi havaita. Ajatus vääjäämättömästä olemisesta, jonka merkitystä ei tarvitse kiistää alkamalla puhua siitä, että varsinaisia merkityksiä ja niiden annettuja tulkintoja ei ole. Koko tuo puhe tuntui epäolennaiselta varjonyrkkeilyltä, koska olemassaolo on eikä sen merkitystä tarvitse kiistää, ellei ihminen ole täysin paatunut tai hukannut kosketusta itseensä. Me tunnemme sen, on avaruus, ja me olemme siinä, ja juuri minun olemassaoloni on yksi varmimmista asioista, joihin saatan luottaa, ja se pysyy siitä huolimatta, että se ja se seura jättää minut ja vaihtuu. Se, että minulla on erilaisia rooleja on osa sosiaalista olemistani, mutta en etsi siitä olemassaoloani, kokemustani ikuisuudesta ja katoamisesta, sillä siinä ei ole mitään etsimistä tai artikuloimista. Olemassaoloni on aina jo olemassa, ilman pyrkimyksiä olemiseen tai asioiden suuntaamiseen.

Sitten en saanut enää kiinni ajatuksestani ja tunteesta, mikä johtui yksinomaan muiston pyörteisestä luonteesta, mutta yhä sain kiinni siitä, että vain olemassaoleva voi aavistaa katoamisen painon ja kauheuden eikä sen jälkeen ole tietoakaan halusta toivottomaan joukkohypnoosiin.