Runousopillinen reflektio

Minunlaiseni kirjoittaja tarvitsee aina kehystä, muutoin en saa mitään kelvollista aikaan. En tarkoita varsinaisesti teemaa, vaan jotakin konkreettista paikkaa, tilasommitelmaa tai muuta jäsennystä, joka laukaisee kirjoittamisen mielen ja kiinnostuksen. Kaikki tähänastiset teokseni ovat syntyneet siksi, että minulla on ollut jokin kehys, joka on alkanut kiinnittää irrallisia lauseita ja kestänyt hyvin eri suuntiin taipuvien tekstien painon. Tässä mielessä olen pikemminkin teoskirjoittaja kuin kokoelmakirjoittaja. Kokoelman kirjoittaminen jättää minut yksinkertaisesti tyydyttämättä. Tai oikeammin kokoelma ei anna minulle riittävää vallan tunnetta (vähän kuin paimentaisi taivasta). Tai vielä rehellisemmin: pelkään, että kokoelma pettää minut ja jättää kaiken kesken ja levälleen juuri siinä missä olisin tahtonut jatkaa.

Ehkä minun pitäisi harjaannuttaa negatiivista kykyäni ja katsoa, siedänkö tahdottua epävarmuutta ja odotusta. En tarkoita sitä negatiivista kykyä, joka jättää kirjoittamatta, vaan sitä joka kirjoittaa ja antaa odotuksen tulla mukaan. Sitä en kuitenkaan jaksa uskoa, että lukijat kypsyttävät ja täydentävät jotakin puolestani, vai jaksaisivatko he sittenkin? Tähän saakka olen sanonut pelkästään ottakaa tai jättäkää.

Tiedän monia loistavia kirjoittajia jotka eivät hallitse teosmuotoa. (Se tosin ei ole haitannut heidän lukijoitaan, oletettavasti siksi ettei heilläkään ole silmää moiselle.) Minä taas en hallitse kokoelmaa, koska en luota sen juuri minulle tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ehkäpä juuri siksi pitäisi koettaa kerrankin jotakin alusta loppuun saakka lyyristä ja katsoa, mitä siitä voisi syntyä.