torstai 31. lokakuuta 2013
Muutama ajatus runoutemme hyvästä tilanteesta
Puhe runoudesta muuttuu heti epäilyttäväksi, kun siitä rajataan korrektisti pois itse runous sanomalla, että aikamme runous on hyvää, laadukasta ja kerrassaan erinomaista. Eihän tilanne kuitenkaan ole tämä, kun asioita tarkastellaan kriittisesti.
Tänäkin vuonna julkaistuista teoksista vain harva on onnistunut vakuuttamaan minut perusasiassa eli rakenteensa tasolla. Vain pari kolme teosta on perustellut itsensä intuitiivisen lukuelämyksen myötä ja osoittanut käytännössä kompositiollaan, että juuri tähän konstellaation valitut runot ja kieli ovat paikallaan siinä missä ovat ja siten kuin ovat.
Hyvä jos suurinta osaa teoksia saa luettua yli puolen välin, kun jo huomaa, että tekijä ei pysty välittämään lukijalle sitä, mitä on ollut tekemässä tai tahtonut. Sellainen temppu kuin toimiva rakenne ei ole tietenkään helppo, enkä arvioi tässä esikoisrunoilijoita. Mitä muuten arvelisitte tällaisista proosateoksista? Kesken ne jäävät, ellei mukana ole jotakin niin mielenkiintoista että on pakko jatkaa, ja kesken jäävät myös runoteokset tai sitten lukeminen menee selailuksi. Harvoin kuitenkaan löytää teoksia, joiden yksittäiset tekstit olisivat niin maagisia, että ne pelastaisivat esimerkiksi huonosti suunnitellun rakenteen.
Runoudessa tahdottu järjestys, luova muotoon pakottaminen vaikutuksineen on yhä kriteeri, johon uskon kaikista vastaväitteistä huolimatta. Puhun runoudesta, joka ei jätä lukijaa tilanteeseen, jossa hänen on tematisoitava tai seliteltävä asioita parhain päin, pompittava yli perustelemattomuuden ja sattumanvaraisuuden ammottavien kuilujen.
Jostakusta voi olla lohdullista, että on teoksia, joissa on huonojakin tekstejä tai epäröintejä, mutta itse en näe sellaisella arvoa.
Runouden julkaiseminen tai kustantaminen -- ilman portinvartijoitten tai kavereitten apua tai ilman -- ei voi olla mikään arvo tai kriteeri itsessään. Muodoiltaan ja tekstivalinnoiltaan vastaansanomattomien teosten kirjoittaminen sen sijaan voi olla ja on, ainakin minulle -- enkä nyt tarkoita, että minun olisi lukijana pidettävä teosten estetiikasta tai ideologiasta yksityiskohtia myöten. Mutta liian harvoin tapaa runoja, jotka mykistävät ja joista voi olla aidosti kateellinen. Myös tässä nykyisessä runouden menestysajassa sellainen on harvinaista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
23 kommenttia:
Teosten nimiä! Ilosta!
Yritä sanoa sama proosasta ja isommalla foorumilla, niin alkaa helvetillinen parku.
Tämä minun näkökulmani on kyllä auttamattoman vanhanaikainen, myönnän, pitäisi ajatella, että runous on hyvää ja runsasta, ja sitähän se historiallisesti ottaen onkin (suomalainen 2000-luvun runous vetää parhaimmillaan vertoja varmasti mille hyvänsä vuosikymmenelle 50-luvusta eteenpäin). Mutta tavallaan sellainen väärä tyytyväisyys, kun pitäisi mennä eteenpäin ja tehdä jotakin, mikä nousisi jo saavutettujen standardien yli (kun kuitenkin suurin osa runoudesta jää tuohon jo kaavailtuun tilanteeseen).
Ehkä joskus myöhemmin mainitsen teoksia, joista pidän. Tahdoin vain nostaa esiin ilmiön, en leimata joitakin teoksia, koska kyse on laajasta "ongelmasta", sikäli kuin joku jaksaa alkaa purnata tällaisesta seikasta, kun kaikki on kuitenkin yleisesti ottaen hienosti.
Jäin miettimään tätä, että kun tuossa merkinnässä kerrot, että vain muutama kokoelma tänä vuonna on onnistunut vakuuttamaan sinut ja muut menneet lähinnä selailuksi, niin kuitenkin sitten täällä kommenttiosastossa tähdennät, että "kaikki on kuitenkin yleisesti ottaen hienosti".
Millainenhan mahtaisi sitten olla tilanne, joka olisi mielestäsi yleisesti ottaen huono?
Se ettei tulisi ollenkaan niitä hyviä jotka nousevat peruskauran yläpuolelle. Tuossa oli pientä ironiaa mukana tuossa lauseessa jota siteerasit. Tosiasiassahan yleistasolla, "hyvällä perustasolla" kaikki on ok.
Mietin vaan, että monesta teoksesta olisi saanut paremmankin, jos niitä olisi vähän työstetty, mutta tavallaan tyydytään johonkin tasoon. Se ei tietenkään ole kenenkään vika, se kertoo vaan tasosta ja siitä, miten teoksia ideoidaan ja toimitetaan ja millainen taso on kyetty saavuttamaan tietoisella ja esitietoisemmalla kirjoittamisen tasolla.
Tulipa paljon tautologiaa ja tasottelua, pitäisi katsoa mitä kirjoittaa.
Tunnustan, minä olen puhunut suomalaisen runouden hyvästä tasosta. Mutta etupäässä haastaakseni.
Kaikkien kirjoittajien (runous + proosa) taitotaso on aika kova. Teoreettista tietämystä on historiallisessa mielessä paljon, ymmärrys siitä, mikä on runo tai runoteos, on olemassa. Sitä on varsin moni miettinyt. Kirjoittajat ovat aika laajalti lukeneita. Omaan erinomaisuuteensa tuudittautuvaa pöhötautia on, mutta sen tuloksena ei siltikään ole tunaroitua runoutta vaan ammattimaisen tylsää runoutta. Kun on kerran näin hyvät eväät, pitää tehdä vielä paremmin, eikä vain tyytyä jeppis-tasoon.
En ole ihan varma onko rakenteellinen kokonaisuus sellainen esteettinen arvo, jonka nostaisin tavoiteltavaksi. Kirjoituksessasi vertaat rakenteellisesti ajatellun runokirjan lukemista proosaan. Implikoit siis sitä, että runoutta luettaisiin samaan tapaan kuin proosaa: kirja lineaarisesti alusta loppuun, tekstin kokonaisuutta seuraten. Näillä resepteillä kuitenkin tehdään helposti huonoa ja laiskaa kirjaa (viittaan kohtaan yksi). Keksitään simppeli teema, ajetaan tekstit pyörimään sen ympärillä ja järkätään ne niin, että ne selittävät ja pönkittävät teemaa. Jos kantava idea on heikko, tällaisessa kirjassa ei ole yleensä edes sitä iloa, että olisi joitakin ihan mahtavia runoja ja sitten tilkettä, vaan kokonaisuutta hallitsee tekstien linkittyminen toisiinsa huonolla tavalla. Sitä ei jaksa lukea läheskään yhtä hyvin kuin yksittäisistä vaihtelevantasoisista runoista koottua läpyskää.
Oikeastaan vähän kaipaan sitä, että olisi enemmänkin yksittäisiä, itsenäisiä tosihyviä runoja. Siinä ohessa saa sitten mainiosti olla tekstejä, joita ei ole kirjoitettu ikuisuutta vasten ja jotka vain aika viitsii lukea. Ei sekään huono funktio runoudelle ole.
Ainakin mun puheissa ”perustaso on hyvä” on haaste. Minä annan arvosteluissa hyvästä perustasosta nykyään kaksi tähteä viidestä (Voimaan pitää tähdittää), kriteerit tiukentuvat, koska sen perustason alle täydelliseen nolouteen mennään todella harvoin. Jos todella hyviä kirjoja tulee muutamakin vuodessa, se on minusta paljon.
Hyviä pointteja, Maaria! Muutama pikaheitto tähän.
En sano, että teoksen rakenne olisi tärkein kriteeri runoudessa, mutta se on juttu jota on todella paljon haettu viime vuosina ja kuitenkin se harvoin toteutuu onnistuneesti: yleensä juuri siitä syystä, että otetaan temaattinen lähestymistapa eikä sitten saada kyllin laadukkaita ja suhteessa toisiinsa dynaamisia tekstejä aikaan (tulee valju ja linkittynyt olo). Tai ei ongelma ole edes teemassa, vaan siinä miten se jäsennetään itsenäisten ja kyllin itsenäisten tekstien avulla.
Mainitsen kaksi teosta - sori kaverit - joissa on mielestäni kyse yhtä aikaa todella hyvin virtaavasta teoksesta ja kokonaisuudesta: Harry Salmenniemen virrata että ja Kristian Blombergin itsekseen muuttuva. Vaikka olen lukenut ja kommentoinut ko. herrojen julkaistuja teoksia, näitä en ole. Sikäli en katso olevani mitenkään jäävi sanomaan, että näissä loistavasti koossa pysyvissä ja tavattoman jännitteisissä teoksissa ei ole mitenkään helppoa tai yksiselitteistä teemaa, vaan kieli on se joka vetää lukijaa mukanaan alusta loppuun (kielen rekistereissä on vaihtelua muttei kuitenkaan mitenkään isolla skaalalla). Näissä ei tosin ole aina täysin itsenäisiksi hahmotettavia runoja vaan sarjamaisempia juttuja, tai no Kristianin tapauksessa on enemmän osastomaisuutta tai rajattuja kokonaisuuksia.
En pidä teosrakennetta runoilijan suurimpana koetinkivenä, mutta koska periaatteessa monet osaavat kirjoittaa riittävän hyvin säetasolla (joskaan säettä ei aina onnistuta kehittämään kovin pitkälle lähtökohdista), se on tärkeä minulle. Se miten runouteen saadaan tietty kesto ja rytmi isommassa skaalassa osoittaa, että runoilija osaa valita tekstinsä ja nähdä asioiden suhteet. Filanderin Heräämisen valkea myrsky on myös listallani tänne hienoihin teoksiin, ainakin ensilukemalta se vakuuttaa monin tavoin (ja on samalla freesi).
Korostan, että mielestäni runoteoksen pitää kestää yleissilmäys, jossa lukija tarkastelee asettelua ja suhteita, kontrasteja ja tiettyjen juttujen kehittelyitä ja kirjoittajan tajua nyansseista, mutta se on eri juttu kuin proosan lineaarinen lukeminen; nyt tule vähän huono vertaus, mutta itselleni varsinkin sarjallisen tai teoskokonaisuuteen viettävän teoksen lukeminen on vähän sama kuin kuuntelisin musiikkia, joka toimii. Eli on turn off, jos siinä hienojen osuuksien välissä tulee tyylillisiä tai taitotasollisia floppeja tai osia, jotka osoittavat että tyyppi ei sittenkään tajua että nyt lähtee aivan alta tason: tällaiset notkahdukset eivät minulta saa aplodeja, ja harvoin sellaisia tapaakaan musiikissa (asiantuntijat voisivat olla toista mieltä). Toinen turn off on se, että kirjoittaja luo tyyliltään niin tasapaksun teoksen ettei synny tarvittavia kontrasteja ja hienokin kieli muuttuu samantekeväksi jankutukseksi.
Viimeisestä syystä pidän kovasti myös Maarian ehdottamasta toisesta vaihtoehdosta eli heterogeenisesta, hyvinkin erilaisia tekstejä sisältävästä teoksesta. Tällä tasolla esimerkiksi Hellaakosken Jääpeili on klassikkoasemastaan huolimatta hieno, meidän ajassamme Teemu Mannisen kokoelmat tulevat lähelle mieluista: kirjoittamisen taitotaso on paljon yleistä hyvää meininkiä parempi. Ehkä lähelle ideaalia tulisi nykyrunoudessa teos, jonka Teemu kirjoittaa ja Aki Salmela kokoaa: siinä olisi tosi hyviä runoja ja harkittu rakenne samassa paketissa.
Minusta meillä on runsaasti kirjoittajia, joilla voi olla 5-10 todella hienoa runoa teoksessa, jonka laajuus on kuitenkin 60-90 sivua. Tuollaisessa asetelmassa hienot hetket eivät vain riitä ja tulee mieleen, miksei joku ole haastanut tekijää pyrkimään siihen, mihin hän parhaimmillaan pystyy. Toki tässä on usein kyse tietystä julkaisutahdista ja apurahoista ja muusta, mutta se on kuitenkin runouden kannalta toissijaista.
"Muodon taju eli ymmärrys siitä mikä seuraavan nuotin täytyy olla"
Just näin, hyvin sanottu! Tarkoitan Bachia enkä suomipoppia. En siis elitistisessä tyylimielessä vaan tekemisen meiningin mielessä...
Kuulostaisi kivemmalta jos tarkoittaisit elitistisessä hengessä. Nyt tuo kommenttisi on nössö ja vaivaannuttava. "En minä tietenkään Bachista elitistisyyttäni puhu..."
Puhu nyt sitten suoraan suomipopista, jos kerran tuolle linjalle lähdet.
Terve,
minä kun olen viimeaikoina miettinyt,kuinka voisi,osaisi kirjoittaa niinkuin jazzia soitetaan.
Esim. Hiromi Ueharaa oon sillä korvalla tuubista kuunnellut, vaan ei oikein ala skulata.
Vähän vaivaannuttavaa kommentoida, kun nimeni tuossa niin maireasti mainitaan, mutta tuli mieleeni todeta, että kokoelmallisuuden paine on Suomen kaltaisessa kustannusympäristössä todellakin vakava ongelma sellaisille runoilijoille, jotka ovat parhaimmillaan yksittäisten tekstien tasolla. Omalla kohdallani tämä teoksellisuuden taakka on aina ollut raskas kantaa; se tuntuu irrationaaliselta ja julmaltakin.
Muitakin mahdollisuuksia olisi, kuten angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa, missä on ollut (ainakin vielä aivan lähimenneisyydessä) tavallista julkaista runoja ensin aikakauslehdissä, kirjallisuuslehdissä ja muissa yhteyksissä, ja myöhemmin koota niistä kokoelmia, joiden teoksellisuus, sekvenssinomaisuus tai "sävellyksellisyys" ei aina ole niiden keskeisin ominaisuus. Tästä syystä tuossa perinteessä, ainakin joillain keskustelun tasoilla, on useammin kiinnitetty huomiota yksittäisiin runoihin enemmän kuin teoksiin, toisin kuin meillä, missä puhe kiinnittyy lähes aina juuri teoksiin ja niiden kokonaismerkityksiin.
Lisäksi piti sanoa, että joskus tulee miettineeksi että runoilijat, kuten muutkin kirjailijat, oppivat kirjoittamaan myös kirjoittaessaan, jotkut nopeammin, toiset hitaammin. Sitä on ollut kai tapana kutsua kypsymiseksi. En tiedä elänkö jonkinlaisen subjektiivisen harhan vallassa ajatellessani niin, mutta joskus tuntuu siltä kuin tätä kypsymistä ei aina sallittaisi, vaan hanakasti halutaan olettaa, että jokainen kirjailija aina tietää täydellisesti mitä on tekemässä, vaikka suuri osa oletetuista valmiuksista ja motiiveista on, kuten tiedämme, lukijan tekstiin heijastamaa, perinteen vahvistamaa näköharhaa.
Edelläkäyvä ei kohdennu suoraan mihinkään aiempien keskustelijoiden ilmaisemaan kantaan, tulinpahan ajatelleeksi ääneen näin julkisestikin, vaihteeksi.
Jaha, nimimerkki 01010101010 olin siis minä, TM.
Jo näillä kommenteilla voi kiittää Vesaa tämän keskustelun avaamisesta.
Teoksellisuuteen keskittyminen – myös sun työssä, Vesa – tuottaa parhaimmillaan aivan mahtavia kirjoja. Olen samaa mieltä esimerkeistäsi. Tosin vastakkaisiakin löytyy. Ne heikommat ovat parhaimmillaan oikeastaan jo proosallistuneessa muodossa, jossa teksteiltä ei tarvitse enää odottaa intensiteettiä tai runouden lukemisessa lihallistuvia semanttisia löydöksiä. Mutta luen kyllä sitten mieluummin pitkää ja kerronnallisesti keskittyvää proosaa kuin runollisuudesta kärsivää runoproosaa. Sori runoilijat.
Lukijan näkökulmasta: Vesan kuvaama lukijuus on jo aika perehtynyttä. Olen kuitenkin huomannut, että monet lukijat lukevat fragmentaarisesti. Teoskokonaisuus ei ole ensimmäinen asia, johon he ajautuvat, vaan selailu on aika yleinen tapa. Ja siihen liittyy aforistisesti kiteytyvien hetkien etsiminen, tai kirjan parhaan (parhaiden) runon löytäminen ja erilaiset yleisvaikutelmat, jotka eivät kuitenkaan välttämättä ole kirjan rakennetta ylläpitäviä tekijöitä. En siis suoraan usko, että rakenteellisten ratkaisujen heikkous ja liian monet heikkotasoiset suvantohetket sellaisinaan saavat likikään kaikkia lukijoita hylkäämään kirjaa kokonaan. Tietysti tässä on se puoli, että kukin meistä tuntee oikeastaan vain oman lukijuutensa, ja siitä tulee jonkinasteinen rasitekin, jos oma yleistetty lukijuus on poikkeuksellisen perehtynyttä.
Haastamisesta: vastaanottokin voi haastaa. Vaikka esim. arvostelujen tehtävä ei ole antaa toimituksellisia neuvoja runoilijoille, dialoginen tilanne yleisemmässä mielessä on täysin mahdollinen. Siis huono kirja, tai joiltain osin huonosti ajateltu kirja ei ole mikään onnettomuus, jonka ei olisi pitänyt tapahtua alunperinkään. En oikeastaan edes halua miettiä arvosteluissa sitä, että tekijä olisi voinut tehdä paremmin, vaan otan työn täysin harkittuna ja intentionaalisena vastaan. Se on nimenomaan se hyvä taso, jonka voi haastaa jostain näkökulmasta. Ehkä yksi haastamisen kohta on siinäkin, että teosrakenteen miettiminen runouden yhteydessä alkaa tuntua jo itsetarkoitukselliseltakin. En toivoisi minkään taiteenalan sairastuvan perfektionismiin siinä mielessä, että kaikkia riskejä aletaan karttaa, vaan huolimattomuuskin mahdollistaa hyvänsuuntaista liikettä.
TM – tuo muualla julkaistujen runojen kokoaminen yksiin kansiin oli yleinen tapa Suomessakin ennen kuin yhtenäisteoksesta alkoi tulla jonkinlainen normi. Harmi, ettei sitä käytännössä enää ole.
Maaria: Eikö tuossa tule sitä ongelmaa, että jos selailevaa ja fragmentaarista lukutapaa pidetään lähtökohtana (en väitä, että lukija voisi tätä päätellä tekstin perusteella), tulee hyvin vaikeaksi perustella runojen julkaisemista nimenomaan kirjamuodossa? Saahan runoja julki muillakin areenoilla, eikä netissä julkaistu runous kerää välttämättä vähempää lukijoita kuin kirjamuotoinenkaan.
Vastaanotosta sen verran, että ns. huolimattomissa runoissahan on yleisesti ottaen kaksi mahdollisuutta, joko ne avaavat huolimattomuutensa kautta uusia, ennen oivaltamattomia merkityksiä tai sitten ne vain sulkevat lukijan ulos. Samasta runokokoelmasta löytyy usein molempia tapauksia, kriitikolla onkin tärkeä rooli arvioida sitä, miksi huolimatonkin runo joskus onnistuu ja joskus ei, siis yksittäisen teoksen kohdalla.
Hauskaa, että keskustelua on syntynyt, olen mökillä ja verkkoyhteys pätkii, mutta väsään tähän jotakin.
Teemu, tuo yksittäisten ja alunperin erikseen julkaistujen runojen kokoaminen on aivan yhtä hyvä perusta kokoelman kokoamiseen kuin mikä muu hyvänsä - mikä ettei.
Kypsymisestä voin olla myös samaa mieltä. On muuten hauska lukea vanhoja kritiikkejä, joissa tämä aspekti otetaan huomioon ja jolla jopa spekuloidaan melko tavalla: hyvän kuvan saa kun selaa esim. SKS:n klassikkosarjan runojulkaisuja joissa on aina muutama kritiikki mukana (Kivi, Hellakoski ja muut saavat ihan kunnon kyytiä kehujen ohessa). Kypsyysasteen julkisesta arvioimisesta tulee tietenkin helposti koulumestarimainen tunnelma, mutta sitäkään ei kannattaisi täysin välttää. Yleensä tuollaiset arviot vaativat kuitenkin runsaasti tilaa ollakseen reiluja ja keskustelevia ja itse runouden tekemistä avaavia. Mutta sitä en vaan jaksa että luen jotakin kokoelmaa ja tulee joka toisen runon kohdalla mieleen että kypsymistä olisi tarvittu niin kirjoittajalta kuin niiltä, jotka tekstit päästivät lävitse. Tämä voi olla myös oma ongelmani, eikä arviointi ole tietenkään koskaan irti omasta mausta.
Maaria, olen samaa mieltä siitä, että nykyisin kirjoitetaan liikaa teoksellisia runokokoelmia (siitä on tullut sabloona), jotka ovat vielä kaiken lisäksi usein löysää runoproosaa - pahimmat kombot syntyvät silloin kun ollaan kirjoittavinaan proosarunoja, mutta unohdetaan rytmin merkitys runoudessa.
Varmasti on myös niin että selailu on yleinen lukutapa, oma lukemiseni liittyy varmasti tutkimustaustaan ja pyrkimykseen hahmottaa asioiden suhteita ja etsiä tavallaan se kielellinen kokonaismuoto, johon yksittäiset tekstit suhtautuvat. Samalla se on itselleni tärkeä lähtökohta: en yksinkertaisesti saa runokokoelmaa aikaan, ellen mielestäni onnistu linkittämään tekstejä jollakin periaatteella; tavallaan kokonaisuus on se ylimääräinen runo, jonka lukijan tulisi tavoittaa ja johon itse tähtään jollakin älyllisellä tasolla mutta myös tunnetasolla. Pitää yrittää tehdä tässä poikkeus seuraavan kerran.
Nämä perinteisemmät kokoelmarakenteet olisi hyvä saada takaisin. Silläkin saralla on julkaistu runsaasti hienoja teoksia, esim. Saarikosken Tiarnian Tanssiinkutsu, Otto Mannisen molemmat kokoelmat jne. he he! No joo, ehkä sellainen ajatus että kokoelma on yhtä vahva kun sen heikoin lenkki on voitaisiin unohtaa, jos siihen unohtamiseen sisältyisi runoilijoilta pientä yritystä.
Viimeisellä anonyymilla kommentoijalla on hyviä huomioita huolimattomuudesta - minulla on samanlaiset fiilikset. Olen toki sitä mieltä, että kirjoittaja ei voi koskaan kontrolloida kaikkia merkityksiä tai tekstiin kohdistuvia lukutapoja ja hän voi myös leikkiä tällä mahdollisuudella siten, että tekee myös tiedostamattomia siirtoja, jättää mukaan huolimattomuuksia jne. Tällainen huolimattomuus tai tekstin kesken jättäminen on minusta inspiroivaa. Mutta minun on vaikea kutsua huolimattomiksi runoiksi esimerkiksi tekstejä, joissa on yritetty selvästi jotakin mutta lukija näkee että siinä mitä on yritetty esim. huolimattomuuden tai luonnosmaisuuden nimissä on epäonnistuttu; sellaiset ovat vain keskeneräisiä tekstejä, joiden julkaisemista kirjassa en ihan ymmärrä.
Perfektionismin tavoittelu on minusta ongelma jos se tappaa tekemisen, muutoin en osaa pitää sitä runoudessa ongelmana.
Huolimattomuus on ongelma, jos se tuottaa keskinkertaista runoutta tai antaa laiskan vaikutelman, jos se tuottaa inspiroivia lukuhetkiä, se voi olla metodikin. Jos huolimattomuus on esimerkiksi Olli-Pekka Tennilän tai Jonimatti Joutsijärven tai Catharina Gripenbergin tekemisten kaltaista kielellisesti tarkkaa toimintaa (lukiessa on rento fiilis, voi luottaa tekstiin, vaikka se ei aina pysyisi "merkityksen" kontrollissa), niin kannatan kovasti.
Anonyymille tuolla: mitäpä sitä kiertelemään, olen auttamaton elitisti, mutta en siksi että siinä olisi jotakin hienoa mutta niin se vaan menee kun aikansa maistelee. Suomipopillakin menee hyvin, antaa mennä.
Maaria, vielä tuosta arvostelijan tehtävästä. Minä olen joskus (tai aika useinkin) niissä harvoissa kritiikeissä, joita olen kirjoittanut (eli noin neljä kritiikkiä vuodessa), sanonut runoilijalle, mitä kannattaisi tehdä / olla tekemättä seuraavan kerran. Ymmärrän, että minulla on siinä jäänyt opettajan rooli päälle ja ymmärrän senkin että julkinen kirjallisuuskritiikki ole paras mahdollinen paikka tuollaisen "kustannustoimituksellisen" palautteen antamiseen. Toisaalta koen, että asiallinen ja perusteltu toimimattomista yksityiskohdista huomauttaminen on tarkempaa ja tekijän kannalta hedelmällisempää kuin koko jutun tai lähtökohdan haastaminen isommilla linkityksillä, mikä on usein omiaan sekoittamaan tekijän mieltä. Tavallaan runous on minulle asia, josta puhutaan käytännöllisenä tekemisenä, siinä on juttuja jotka toimivat ja jotka eivät toimi tietyssä kontekstissa, siinä on asioita jotka toimisivat paremmin ja yllättävämmin, jos asioita muokattaisiin hieman. Minulla on siis hyvin tekemislähtöinen näkökulma myös kritiikkiä esittäessäni. Runous toimii ehkä suuressa mittakaavassa (ja kritiikin lukijoiden kannalta) ennen kaikkea merkityksellistymisen ja maailman suuntaan (tematisoituvasti), mutta omasta näkökulmastani nuo jutut sitoutuvat niin voimakkaasti kieleen, jolla asiat tuotetaan, että pidän perusteltuna lähteä liikkeelle nimenomaan kielestä, joka tuottaa onnistuneemmin tai vähemmän onnistuneesti tiettyjä vaikutuksia. Joka tapauksessa ymmärrän tuonkin ettei tahdota antaa "kustannustoimituksellista" palautetta.
Mutta jos runoilijan kustannustoimittaja ei ymmärrä antaa palautetta tai kaverit eivät anna, niin on varmasti hyvä, että joku antaa. Enempää nimiä pudottelematta voisin sanoa, että lukukokemusteni perusteella monien useampia teoksia julkaisseiden runoilijoiden asema on kustannustoimittajan silmissä jo sellainen, ettei tekemisiin juuri puututa. Vastuu tekosista on tietenkin tekijällä itsellään, mutta sopiva perusteltu haastaminen kritiikissä voi olla avuksi siinä, että ko. tekijä julkaisee tulevaisuudessa monipuolisempaa ja parempaa runoutta. Vai?
Se on kuitenkin tapa sano
Tarkoitin edellä: sekoittamaan tekijän mieltä niin isoilla pointeilla, ettei hän ole enää ihan varma mistä loppujen lopuksi puhutaan. Suora kohdistus toimii tässä suhteessa kohti asioita, joista tahdotaankin puhua.
Aivan todella tärkeitä puheenvuoroja kommenteissa blogistilta teoksista, niin nimetyistä kuin nimeämättömistä. Ilman näitä puheenvuoroja koko tämä vellonut keskustelu olisi ollut paljon surullisempi.
Anonyymille: ei kai tuosta ajatuksestani väistämättä seuraa yhtään mitään. Kirja on todella hyvä formaatti, joka sopii hyvin sekä selailevaan että kokonaisuutta etsivään lukemiseen. Uskoisin, että tilanne voi olla jopa päinvastainen: nettiin – jos nettiä käyttää välineenä kunnianhimoisesti – voikin olla parempi laatia kokonaisuuksia, joissa esim. teemavetoisuus toimii käyttöliittymän tapaan. Tässä tosin joudutaan aika pitkälle kysymyksiin ihmisten hahmotus- ja lukutavoista.
Ilmeisesti tarkoitamme Vesan kanssa aivan samaa asiaa perfektionismivaivalla – laiskuutta on vaikea oikeuttaa taiteissa ikinä, koska ne eivät ole mitään virastolajeja, mutta tukoksikin täydellisyydentavoittelusta on. Eikä asenne välttämättä johda mihinkään hyvään.
Toivoisin enemmän vaihtelua kokoelmamuotoihin. Vähän levennystä siihen mitä kirjat voivat olla. Mutta kai sellaisissa kunnianhimoisissa kokonaisuuskokoelmissa on saavutettu niin hyviä tuloksia viime vuosina, että ne helposti asettavat tavoitteeksi jonkun yhtenäisen ja teoksen kaaressa itseään perustelevan muodon. Olet myös oikeassa tuosta proosarunoudesta, Vesa, monet temaattiset proosarunoon päin menevät kirjat voisivat vähäisin säädöin olla ihan kiinnostavaa pienoisproosaa sen sijaan että ovat kielen tasolla heikonlaista runoutta.
Tykkään lukea sun arvosteluja, Vesa. Mutta teen itse eri tavalla, koska en välttämättä pyri keskustelu- tai vaikutusyhteyteen tekijöiden tai runokentän kanssa, vaan siitä ulos.
Maaria, mäkin tykkään kovasti lukea sun arvosteluja! Ne on perusteltuja ja niissä on rehellinen ääni. Itse koen kyllä kritiikkien teon vaikeana, koska olen joltakin osin runoilija, joltakin osin tutkija ja tuo kolmas eli kriitikon asema on näiltä osin vähän hankala. Ihmiset voi ymmärtää tavoitteet väärin. Olen kuitenkin lupautunut kirjoittamaan aina jotakin, kun sitä on pyydetty.
Hauska, että tästäkin aiheesta heräsi keskustelua! Maarialle ja muille kriitikoille antoisia kirjoitus- ja lukuhetkiä! Hienoa, että Suomessa on vielä oikeaakin kritiikkiä.
Lähetä kommentti