Runous ja maailmankuva; muutama ajatus Janon pohjalta

Luen pikaisesti uutta Jano-runouslehteä ja pongaan sieltä monta mielenkiintoista juttua. Erityisesti mieleen jäi esikoiskirjailijaksi tähtäävän Juhana Henrikki Harjun peräänkuuluttama keskustelu runouden estetiikkojen takana olevista ihmiskäsityksistä ja maailmankuvista. "Nythän ei uskalleta kysyä sitä, mikä voisi olla runouden merkitys yksilölle."

Minulle maailmankuvalla on merkitystä, vaikken osaa tai Harjua lainatakseni uskalla aina hahmottaa loppuun saakka sitä, mikä maailmankuvani on. Suoraan sanoen en ole aivan varma osaisinko edes antaa kielellisesti tarkkaa vastausta maailmankuvastani, sillä maailmankuvalla on minulle nimenomaan yksilöllinen merkitys (toki sosiaalisin ja praktisin seurannaiskuvioin). Maailmankuvan tai ihmiskäsityksen viestimisessä toisille, ehkä myös itselle, noudatan mieluusti kierkegaardilaista ajatusta epäsuorasta viestinnästä. Jos laatisinkin credoja, entä sitten? Julistava väitemuoto pilaa aina jotakin siitä, mitä koen ihmisenä olemisessa.

Silti uskon, että estetiikan ja maailmankuvan välillä on yhteys. Tämä yhteys manifestoituu itselläni nimenomaan kirjoittamiseen toimintana, ajatusten ja käden toimintoina, kynän pitämisen, näppäimistön koskettamisen, visuaalisen hahmotuksen ja ylipäänsä rytmin funktioina. Kun luen toisen tekstiä, runoutta tai proosaa (tarkimmin luen sitä ateljeekritikoidessani) luen vaistomaisesti rytmiä pitkin ja sanojen sävyjä ja viittausalueita maistellen (ja tässäkin melko vaistonvaraisesti). Kun luen ystävieni (ja varsinkin heidän) tekstejä, en lue juuri koskaan heidän maailmankuvaansa pohdiskellen (korkeintaan joskus huokaan outoa huimausta tuntien).

Ehkä ystävyys ei tunne maailmankuvaa tai perustu sille: Kun olen ystävä kirjallisuudessa, puutun voimakkaastikin rytmiin ja sanomisen tapaan mutten koskaan maailmankuvaan. Maailmankuva tai ihmiskäsitys on jotakin, jota teksti välittää, ja uskon että kriittisissä merkinnöissäni usein selkeytän tuon epäsuoran alueen esilletuloa, mutta en tahdo suoraan pohtia sen väitteitä, vaan sulkeistan ne tekijän omaisuudeksi, siksi lähetykseksi jonka hän kieleen tekee (ja on huomattava, että lähetys on siitä edespäin kielen armoilla, olipa lähetys asemoitu retorisesti miten taidokkaasti hyvänsä).

Jos tahtoisin olla vähän juhlallinen, sanoisin, että maailmankuva on jotakin niin arvokasta, etten tahdo puuttua siihen. Sen on annettava vaikuttaa kielessä ja suodattua hitaiden ja monin tavoin välittynein prosessien läpi lukijalle, sitä on meditoitava ikään kuin sivusta käsin. Toki myönnän, että tutkiessani ja muissakin myöhemmissä lukemisen vaiheissa alan hahmottaa tietoisesti, mitä tekijä tahtoo maailmasta väittää ja sanoa, ja tämä tapahtuu usein nimenomaan ilmaisurakenteiden tarjoamia mahdollisuuksia pohtien (estetiikka). Jos pääsen niin pitkälle tekstin suhteen, olen yleensä jo jollakin tavoin vakuuttunut siitä mitä teksti sanoo.

Tässäkin vaiheessa tulisi olla varovainen ja kysyä: kenelle kuuluu se maailmankuva ja ihmiskäsitys jonka olen hahmottanut -- onko se tekijän / onko se minun, vai onko se mahdollisuutena kielessä / voisiko se olla joku muu / mikä osuus on teoksen kielellisellä kvaliteetilla / millaisia alleviivauksen mahdollisuuksia se tarjoaa lukijalle.

Runouden (ja proosan) estetiikan ja maailmankuvan vaikutukset voivat olla yllättäviä, ennakoimattomia ja osin artikuloinnin ulottumattomissa.

PS. Jos joku tahtoo lukea miten olen hahmottanut Antti Hyryn proosan maailmankuvaa yhden teoksen osalta, niin kannattaa etsiä käsiin Kiviaholinna. Suomalainen romaani ja selata sieltä artikkelini Hyryn Aitasta. Artikkelini tarjoaa konventionaalisen teosanalyysin pohjalta perusteellinen näkökulman Hyryn teokseen.