maanantai 13. tammikuuta 2014
De...
Hetki, jossa on enemmän asioita
joiden luokse en pääse kuin niitä, jotka tavoitan.
Merkit, jotka tunnen niin hyvin,
etten näe lukea.
Vuosien jälkeen löydän itseni etsimästä
jotakin mitä en ole päättänyt unohtaa tai panna sivuun.
Syvyyden Jumala huutaa syvyydestä.
Mitä vastaan?
Ettei yksikään vastaus ole mahdollinen?
*Tällaisia olemukseltaan metafyysisisiä modernistisia runoja syntyy aina kun luen Tomas Tranströmerin teosta För levande och döda (1989), joka on yksi lempiteoksistani. Nykyisin tällaisia ei ehkä voisi kirjoittaa kokoelmallista, mutta muutaman kyllä, aina silloin tällöin. Tästä ensiversiosta puuttuu vielä tranströmerilainen kuva.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Mielenkiintoista, tämä ambivalenssisi siis. Käsittääkseni Tranströmer ei ole lainkaan ainoa lajissaan (modernismi & metafysiikka) kunnioituksesi kohteena.
Voisitko hieman avata tuota passiivimuotoista lausetta, jolla viitannet myös omaan kirjoittamiseesi? Miksi ei voisi kirjoittaa kokoelmallista? Latistuuko poetiikka/estetiikka kokoelman mittakaavassa? Kokoelmallinen (kokeellista jne) nykyrunoutta ei ilmeisesti mittakaavasta kärsi kuitenkaan?
Itseäni häiritsee nykyisessä kirjallisessa ilmastossa (runous) kovin se, että mitä moninaisemmaksi ja ”uudemmaksi” runous muuttuu, sitä heikommaksi tuntuu käyvän lukutaito ja ymmärrys koko kentän suhteen. Tämä tietysti koskee vain pientä joukkoa kirjallisuusihmisiä, jotka kuitenkin hyvin pitkälle määrittelevät kirjallisuuden suunnan ja arvon. Ns. lukevalle yleisöllehän valtaosa oman aikansa runoudesta on joka tapauksessa joko käsittämätöntä tai tylsää.
Yhtä vaikeaa kuin on määritellä ”nykyrunous” tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää mitä kaikkea ”modernistinen runous” pitää sisällään. Yksittäiset teokset ja runoilijat kurottavat joka tapauksessa moneen suuntaan poetiikassaan, mikä tuntuu unohtuvan kun estetiikka ja lokerointi valjastetaan kirjallisuuspoliittisten pyrkimysten käyttöön.
Hyviä pointteja, Kristian! Viittasin nimenomaan omaan kirjoittamiseeni, joku muu varmasti voisi kirjoittaa näin kokoelmallisen ja varmasti kirjoittakin (en väitä että tällainen runo ilman lisäjalostamista yltäisi lähellekään Tranströmerin tasoa).
Luulen, että kokoelmallinen tällaisia runoja onnistuisi, jos onnistuisin jotenkin murtamaan peruslähtötason siitä itsestään käsin. Mutta modernistinen autopilot päällä siitä tulisi luultavasti vain tylsä, tai kuka tietää, ehkä siitä tulisikin klassinen, kriitikoiden ja lukijoiden suosikki, ei mitään häiritsevää, pelkkää kauneutta...
Kokoelma kokeellista nykyrunoutta, no jaa, tekeehän sellaisenkin lukeminen tiukkaa jos ei siinä ole kunnon flow'ta ja sopivia rekisterinvaihtoja ja osaamista.
En suinkaan tuomitse modernistista runoutta sinänsä, koska sieltä löytyy aivan mahtavia teoksia, mutta en ole aivan varma voisiko joku kirjoittaa onnistuneen tranströmeriläisen kokoelman nykyään - siinä pitäisi olla jotakin uutta, jotain joka ei käänny pelkäksi pastissiksi. Se vaatisi myös jonkinlaisen näkemyksen asioista.
Luultavasti tuollainen kokoelma (vaikka kehnomminkin toteutettu) otettaisiin yleisesti ilolla vastaan. Sille voitaisiin antaa palkintoja jne. (En sano tätä sillä, että tuollaisen kokoelman kirjoittaminen olisi erityisen helppoa, jos tahdottaisiin säilyttää sama taso kuin TT:lta mainitsemassani teoksessa.) Se voisi olla lukijoillekin iloksi. Tällaisia teoksia ilmestyy jatkuvasti. Esimerkiksi omassa tuotannossani Vantaa sijoittuu tällaiseen palkittuun modernistiseen paradigmaan.
Kysymys vain kuuluu, tahtoisinko ja voisinko kirjoittajana kirjoittaa sellaisen teoksen. Luultavasti en. Mutta lähtökohdaksi TT:n voisi kyllä ottaa.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että taidollisesti ja esteettisesti För levande och döda on teos, johon harva nykyisin kirjoittava runoilija edes pystyisi, saati että joku voisi kirjoittaa oman pätevän versionsa sellaisesta maailmannäystä.
Jep. Suhteesi TT:n tuotantoon selkisi kyllä. Väistit tuon kommenttini laajemman asetelman. Ehkä viisastakin, aiheesta kun vaikea saada aikaan rakentavaa keskustelua.
Mitä uutuuden vaatimukseen tulee, se on aika kova. Kirjallisuus nojaa väistämättä jo kirjoitettuun, joten kysymys kuulee paremminkin kuinka tuoreesti eri elementtejä käytetään ja yhdistellään. Kierrättämisen jalostamista.
BTW, Tomas taitaa pilkistää hetkittäin jo noissa äskeisissä fragmenteissa.
Nuo taannoiset fragmentit ovat omassa katsannossani proosaa ja joutunevat upotetuksi perinteisempään proosakerrontaan. Minulle kävi myös sellainen juttu, että kun luin TT:tä, aloin välittömästi nähdä hänen runoutensa jälkiä siellä täällä.
Lähetä kommentti