keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Kaksi kiitosta Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinalle
Kaksi seikkaa, joista tahdon kiittää Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinaa:
1. Että se vie lopultakin kaikki viattomat mahdollisuudet kirjoittaa heppoisella näkökulmatekniikalla, joka on hallinnut viime vuosikymmenten proosaa. Häijymmin sanoen se dekonstruoi (asettaa perspektiiviin) suuren osan tuolla tavoin kirjoitettua kirjallisuutta.
2. Että se esittää loppusivuillaan olemassaolon perimmäisen ankeuden filosofian, joka tekee mahdottomaksi tuottaa kirjallisuusarvosteluja ja kulttuurijournalismia Helsingin Sanomien tapaan. Helsingin Sanomat on tässä metonymia laajemmalle kulttuuri- ja palkitsemispuheelle.
Muutakin kiitettävää löytyy, mutta näiden dekonstruoivien toimien osalta: Jolla on korvat, kuulkoon!
PS. En väitä, että kyseiset seikat olisivat olleet kirjoittajan intentioissa - luultavasti intentiot olivat paljolti muualla -, mutta teoksen vaikutus lukukokemuksiini oli muiden muassa tällainen; ennakoivia ja taannehtivia vaikutuksia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Varasin Seinäjoen kirjastosta ja lukasen hetimiten! Muuten: Sieppari ruispellossa (uusi suomennos) on luettavissa myös kertojan dekonstruktiona. (googleta blogikirjoitukseni Nietzsche, Beckett ja Sieppari ruispellossa )
Kiitos, vinkistä, käyn lukemassa!
Nyt luettu. Reaalisen pöhö tästä jää!
"Tyttärestä kuoriutuu äkkiä kielifilosofi. Ellei sitten joku muu tuumiskele hänen lävitseen. . ."
Näin Antti Majander Hesarin arviossa. Samaa tietysti voi kysyä kaikista Annikan luvuista. Eikö niitä voi tulkita "liian" metafyysisiksi koska olettavat Annikan ajattelevan sujuvammin kuin kirjoittavan? Eikö tämä ole metafyysistä eläytymistä?
Toisin sanoen: Annikan luvut olettavat ajattelun ja kirjoitetun kielen olevan erotettavissa ja vielä että tämän eron yli on mahdollista metafyysisesti hypätä.
Välillä tuntui, että Annikan luvut olisi pitänyt kirjoittaa kolmannessa persoonassa ja jättää kaikki hänestä oletettu kielellinen taso arvailtavaksi... mutta en tiedä...
Voi tietysti tulkita niin että Annika ei missään (paitsi jossain eri fontilla kirjoitetuissa ilmaisuissaan) itse ole äänessä... Mutta hieman kaukaa haetulta se kyllä tuntuu. Että siis äiti ja isä kirjoittaisivat Majanderin ajatusta seuraten "toisilleen" taideproosan sävyin ja vielä dialogia käyttäen, toisin sanoen: taideproosan lukijaa ajatellen!?(Esim. Siepparissa taideproosa on perusteltua koska kertoja tyylittelee tietoisesti, ON taideproosan kirjoittaja "rehellisesti"; kirjoittaa taideprosaa ja nauttii siitä; pelleilee lukijan kustanuksella taideproosan välineellä.)
Ehkä ainut mielekäs tulkinta siihen suuntaan että kaikki tekstit ovat hämäystä on, että tämän romaanin saa tulkita viidennen tuntemattoman kirjoittamaksi. Siis Yli-Juonikkaan ja nimettyjen henkilöiden lisäksi. Siis että tekijä on joku, jonka kautta voimme kääntää Yli-Juonikkaan "Yli-Juonikkaaksi", siis pseudonyymiksi, joka haluaa tehdä kielellisesti riistetyn Annikan tyhjän kauhun näkyväksi ja siksi huijata lukijan aina pois määritellyn kertojan vakaasta "maisemasta"; että lukija itsekin voisi maistaa kielettämän subjektin ahdistusta ohitse "todentuntuisen kuvailun mahdottomuuden"??? En taaskaan tiedä mutta tämä ajatus nousee kuin itsestään mieleeni...
Ehkä sittenkin vertaisin tätä romaania ennemmin vaikkapa Muodonmuutokseen tai Sotilaspoikaan kuin sittenkään Sieppariin. Myös niissä kyse on ikään kuin kielellisen pääoman riistämisestä ja sen jälkeen sen palautumisesta vieraana takaisin. Ikään kuin kielellinen vaihtoarvo olisi riistetty jonkun sanoista...
Mutta tämäkin kommentti voi perustua väärinkäsitykseen. (Näinhän kaikkien kriitikoiden kai pitäisi lopettaa arvionsa! Hyvä että tämä sinunkin blogisi on olemassa. Saa sekin luvan tarjota paikan kirjoittaa epävarmasti epävarmoista teksteistä...)
(ps. Ian McEwanin Sovitus on myös Siepparin ohella tekstin lukijan alta vetävä romaani; ks. Olemisen kysyminen Salingerin Siepparissa ja Ian McEwanin Sovituksessa.)
t.juha
...mut paree tää on ku Neuromaani!
Hei Juha,
ja kiitos hyvistä pohdinnoista. Minä en todellakaan tiedä (tai pysty identifioimaan) kuka VMT:ssa puhuu; tietyssä pisteessä eri hahmoille jaetut näkökulmatekniset puheenvuorot palautuvat Niinaan (tämäkin vaatii jo perinteisen näkökulmateknisen repertuaarin romahdusta ja tulkintaa), mutta mihin ne siitä lähtevät, "sisäistekijään" eli kielelliseen rooliin jonka kirjailija on teosta varten omaksunut ja entä sitten. Ja mistä tällainen äänten kerrostamisen tekniikka filosofisesti / psykologisesti puhuu? Loppuluvun pohdinnat kielen ja todellisuuden / perimmäisen ankeuden suhteesta lienevät olennaisia.
Hieno kirja kuitenkin, lopetus on minusta huimaava!
Tietyssä pisteessä palautuu Niinaan... Tähänkin pitäisi tietenkin tehdä varauksia, kaiken kaikkiaan liike on tulkinnanvarainen...
Sanoisin että on käsittämätöntä kuinka pienillä kielellisillä liikkeillä saadaan aikaan vaikeus hahmottaa äänen lähdettä. Kuka puhuu? on yhä ihan pätevä kysymys ihmisen / kirjallisenkin hahmon / identiteetistä.
Leikin ajatuksella että koko kirja olisi kirjoitettu tuolla "fasilitoimisen fontilla ja tyyliin" eli henkilohahmolta toiselle "lukijan ohi" eikä kaunokirjalliseen tyyliin, joka siis puhuu suoraan kaunokirjallisuuden lukijalle...
Minusta tällä kirjalla on kaksi funktiota: joko se on eräänlainen viesti fasilitointiin liittyvien kiistojen mahdollisista julmistakin seurauksista ottamatta kantaa siihen, mikä on totuus fasilitoinnin suhteen. (Tosin tuo kantaaottamattomuus vaatii Annikan osuuksien olettamisen toisen kirjoittamiksi, koska muuten oletus hänen älyllisestä tasostaan on metafyysisen vastaansanomaton romaanin fiktiivisessa todellisuudessa).
Toinen syy kirjoittaa tämä kirja on halu katsoa mihin romaanin väline taipuu ja miten se toimii. Romaani on väline hauskanpitoon ja älylliseen leikkiin. Tässä tämä kirja toimii minusta paljon paljon paremmin kuin paljon ylistety Neuromaani, joka alkoi tuntua aika nopeasti pitkitetyltä vitsiltä. Esineenä kirja oli toki kaunis ja ansaitsi sen palkintonsa.
Siepparin kaltaista elämystä ja ikään kuin rajatonta iloa ei tämä kirja tässä kujeilussaan saanut minussa aikaan. Ehkä tämä vakava aihe kuitenkin oli jonkinalinen viesti halusta sanoa sittenkin jotain enemmmän.
(Minusta Sieppari oli todnäköisesti ihan tahattomasti leikkisä; se siis tuli sellaiseksi minun dekonstruktiivisella luennalla, ei Salingerin intention johdosta. Ehkä juuri absoluuttinen löytämisen ilo ja lupa tekee siitä itselleni niin vaikuttavan kokemuksen. Yli-Juonikkaan kikkailevuus alkaa olla jo vähän liikaa maneeri...)
(pahus. tuli kaks kertaa kun korjasin pikkusen... ton ekan voi poistaa...)
minä vielä jauhan tätä yli-juonikasta:
Yksi teema voisi olla 'maailman mitättömyys' versus 'kirjoittamisen ilo sinänsä'. Että siis kirjoittaminen, filosofiat, kielen tuottamisen tuottama ilo ym. ovatkin yhtä tosia kuin maailman mitättömyys...
Eli: miksi viimeisen luvun kyyninen Annika olisi sen todempi kuin itseään ilmaisemaan pyrkivä Annika? Miksi kyynisyys olisi todempaa? Metafyysinen pettymys olemassaolon puutteellisuuteen?
Nouseeko Annikan filosofointi lopussa vain katkeruudesta ja onko sittenkin niin, että viimeisen luvun Annika on kirjoittanut julman ja katkeran romaanin (jota siis on esittelemässä siinä lopussa), ja että vimeinen luku on siten metaluku shteessa muuhun aineistoon?
Mitä ihmettä tämä tekstin ulkopuolella oleva Annikan todistelema todempi ja kirjallisuutta mitättömämpi todellisuus oikein olisi? Miksei vain sanoa: kirjoitan, siis olen. Ja sillä hyvä. Kun ei kerran ole tarkoituksia, luodaan ne itse.
Johdattaako Yli-Juonikas meitä kysymään puhtainta kirjoittamisen ja samalla siis olemisen iloa, jota ei pidä ihmiseltä riistää mutta joka tahtoo joskus hukkua vaikkapa sitten fasilitoimisen tai muiden tosiolemisten kiistoihin?
Onko tämä sittenkin, salakavalasti, syvästi olemista kysyvä romaani?
Kyllähän se viimeinen luku on metaluku, ilman muuta.
Kenen ääni siinä sitten puhuu, vaikka Annika on nimetty puhujaksi, on sitten ihan toinen asia; se on romaanin kielen asia, koko juttu on lavastus, kieltä, se käy ilmi teoksen rakenteesta. Oikeastaan kaikki reduktiot äänen lähteen suhteen ovat tuomittuja epäonnistumaan.
Tavallaan koko romaanissa ollaan kauhun reunalla: kirjoitetaan rajalla josta ei voida olla varmoja: kuinka pääsemme toisen tietoisuuteen (esim. Annikan), kenen tuottamia merkit ovat; entä jos toinen ajattelee, mutta merkit välissä ovat vahvasti manipuloitua tulkintaa; ja jos ovat, mihin tämä kielellinen paljastaminen ja siinä tehdyt tunnistukset perustuvat.
Romaaniin upotettu mise-en-abyme eli outo meediolaulu Vanhan merimiehen tarinasta rinnastaa Annikan ja hänen perheensä kommunikaation tilanteeseen, jossa meedio välittää viestejä kuolleilta tuonpuoleisesta. Ja tässäkin on tallenne mediumina.
Tavallaan tällainen siirtymän ja äänen lähteen epävarmuus on läsnä kirjoituksessa aina. Siinä mielessä on kyse inhimillisen tietoisuuden / kielellisen olemisen allegoriasta.
Uskon, että romaanissa on kyse paitsi kommunikoinnin luisuvasta pinnasta myös kirjoittamisen ilosta, olkoonkin että kirjoittaminen on aina suhteessa tähän perimmäiseen ankeuteen.
Teoksesta esille nouseva positio / suhde kirjoittamiseen / kieleen on kovin mielenkiintoinen: sublimaatio mutta siten että mielihyvää ja mielekkyyttä tuottavan mekanismin pohja ja suhde perimmäiseen mitättömyyteen (tai ankeuden kokemukseen) paljastetaan.
Tämä on kyllä minusta paras muotoilu kirjoittamisen ja todellisuuden suhteesta miesmuistiin... En koe sitä oikeastaan kovinkaan kyynisenä asenteena. Ehkä vain rehellisenä ja kirjallisen esittämisen tyhjyyttä ravistelevana huomiona. Siitäkin huolimatta että asia on huomattavasti monimuotoisempi ja minä myönnän olemisen myös paljon muuna.
Minäkään en koe romaania sinänäs kyynisenä, en lainkaan. Romaani ikään kuin maistelee nihilismin ja ilon rajoja. "Annikasta" voi repiä tuossa metaluvussa ja sen valossa taannetivasti koko romaanista jossain määrin kyynisyyttä niin halutessaan. (Tässä on sama tilanne kuin McEwanin Sovituksen viimeisessä metaluvussa, jossa koko romaani valottuu päihdyttävällä voimalla uudelleen.)
Taide, romaani erototen, mahdollistaa tämän leikin. Sitä en sitten tiedä, onko romaanilla mahdollisuuksia kertoa mitään lihallisen ihmisen puhuman kielen suhteesta; onko se jo liiaksi maailmaa? Loppuuko leikki kun tarkastelemme kärsivää elävää ihmistä.
Kieslowksi sanoi hyvin: hänen oli siirryttävä fiktioon koska dokumentti alkoi olla vaarallista kuvattaville 80-luvulla. Faktalla ja fiktion leikillä on eroa. Mutta onneksi meillä on romaanin väline, jolla yhä leikkiä.
Ahdistus, jota koin mykistyvän ja masentuvan annikan yhteydessä, oli väistämätöntä vaikka kuinka ajattelin romaania hämäyksenä ja leikkiä. Ajatus hänen tilanteestaan oli kauhistuttava (vrt. Sotilaspoika).
"Maailma ei ole vain sana: ihmistä ei voi lohduttaa vasaroimalla häntä." (paitsi romaanissa?)
t. juha
Täällähän kokoontuu pieni VMT-lukupiiri. Sovitus oli hieno romaani, mutta sama juttu kuin Siepparissa: pitäisi lukea uudelleen, tekstiä vyörynyt sen verran yli etten saa mieleen.
Sen sijaan The Blood Meridianin kaksi viimeistä lukua ovat toimineet minulle polttomerkin tavoin: kauhu ja toivo elävät rinnan, koko romaanin maailma sähköistyy uudelleen Holdenin (tappaessa / raiskatessa) pojan tai miehen jo, kaameaa kirjallisuutta, silti ehkä paras romaani jonka olen lukenut (vaikutti samalla intensiteetillä kuin Dostojevski aikoinaan lukiolaisena).
Lähetä kommentti