Toisaalta: on tärkeää olla olematta aito. Juuri niin päin. Aitouttaan demonstroivat ihmiset, teokset ovat puistattavia. Aitous tulee itsestään, jos on tullakseen. Jos ei tule, ei sen perään pidä lähteä kai juoksemaan.
(Mutta mitä olen näitä versoja täällä lukenut niin kovin ne tuntuvat olevan sitä mitä ne ovat, siis aitoja. En koskaan yritäkään selvittää mitä runoilija on halunnut sanoa, sanat riitttävät usein sellaisenaan, mutta jos ymmärryskin tulee "kaupanpäälle" sattumalta niin kyllä sekin kelpaa. )
Niin (jos tätä voi edes sanoa), aitous on jotakin mitä ei tarjota, se on, se voi olla esimerkiksi suhde lukijaan, se mikä sitten tapahtuu, mutta sitä ei voi , myydä, kaupata tai lahjoittaa kuin luksustuotetta: teit hyvän valinnan kun ostit juuri tämän meidän tuotteemme...
Joskus on pakko "ostaa", hyvästä teoksesta, runosta on p a k k o pitää halusi tai ei. Se on kai aitoutta. Itselläni on sellainen suhde runouteen. Kuulun runovammaisiin, ajattelen helposti että ketä helvettiä minä tässä huijaan kun luen monimutkaista runoa, itseänikö, mutta viime vuosina minun on ollut pakko pitää tuntemuksestani huolimatta esim. Hannu Helinistä, myöhemmästä TS Eliottista, Ekelöfistä, Kontiosta, Haavikosta ja nyt myös näistä sinunkin jutuista. (Joo, runomakuni ei näköjään -katso edellä- ole sidoksissa mihinkään erit. tyylisuuntaan, se on sekava ja sellaisena pysyköön...
Hyviä runoilijoita olet pongannut, Jope. Itselleni käy usein niin etten oikein pääse sisälle tietyn tekijän teoksiin, mutta kun otan rauhallisen asenteen, pyyhin pois enimmät ajatukseni ja asenteeni, niin johan alkaa kolista. Esim. Eliotista ja Ekelöfistä tiesin, että heistä pitäisi pitää jo tietyn klassikkoaseman vuoksi (ainakin paineita tällaiseen oli), mutta vasta viime aikoina he ovat alkaneet kolahdella, vaikka toki jo aiemmin olin lukenut heitä runsaastikin.
Nämä minun tekstini Versoissa ovat sellaisia päivittäisiä roiskaisuja, joskin olen niitä sitten jalostanut edelleen, esim. Kuka ampui Ötzin? -teokseen ja nyt sitten uusimpaan, jota tässä olen vähän pusannut.
6 kommenttia:
Entä, jos joku haluaisikin ostaa nimenomaan aitoutta?
Aitous ei ole myytävänä, varsinkaan kaupattavana, sitä halusin sanoa.
Toisaalta: on tärkeää olla olematta aito. Juuri niin päin. Aitouttaan demonstroivat ihmiset, teokset ovat puistattavia. Aitous tulee itsestään, jos on
tullakseen. Jos ei tule, ei sen perään pidä lähteä kai juoksemaan.
(Mutta mitä olen näitä versoja täällä lukenut niin kovin ne tuntuvat olevan sitä mitä ne ovat, siis aitoja. En koskaan yritäkään selvittää mitä runoilija on halunnut sanoa, sanat riitttävät usein sellaisenaan, mutta jos ymmärryskin tulee "kaupanpäälle" sattumalta niin kyllä sekin kelpaa. )
jope
Niin (jos tätä voi edes sanoa), aitous on jotakin mitä ei tarjota, se on, se voi olla esimerkiksi suhde lukijaan, se mikä sitten tapahtuu, mutta sitä ei voi , myydä, kaupata tai lahjoittaa kuin luksustuotetta: teit hyvän valinnan kun ostit juuri tämän meidän tuotteemme...
Joskus on pakko "ostaa", hyvästä teoksesta, runosta on p a k k o pitää halusi tai ei. Se on kai aitoutta. Itselläni on sellainen suhde runouteen. Kuulun runovammaisiin, ajattelen helposti että ketä helvettiä minä tässä huijaan kun luen monimutkaista runoa, itseänikö, mutta viime vuosina minun on ollut pakko pitää tuntemuksestani huolimatta esim. Hannu Helinistä, myöhemmästä TS Eliottista, Ekelöfistä, Kontiosta, Haavikosta ja nyt myös näistä sinunkin jutuista. (Joo, runomakuni ei näköjään -katso edellä- ole sidoksissa mihinkään erit. tyylisuuntaan, se on sekava ja sellaisena pysyköön...
jope
Hyviä runoilijoita olet pongannut, Jope. Itselleni käy usein niin etten oikein pääse sisälle tietyn tekijän teoksiin, mutta kun otan rauhallisen asenteen, pyyhin pois enimmät ajatukseni ja asenteeni, niin johan alkaa kolista. Esim. Eliotista ja Ekelöfistä tiesin, että heistä pitäisi pitää jo tietyn klassikkoaseman vuoksi (ainakin paineita tällaiseen oli), mutta vasta viime aikoina he ovat alkaneet kolahdella, vaikka toki jo aiemmin olin lukenut heitä runsaastikin.
Nämä minun tekstini Versoissa ovat sellaisia päivittäisiä roiskaisuja, joskin olen niitä sitten jalostanut edelleen, esim. Kuka ampui Ötzin? -teokseen ja nyt sitten uusimpaan, jota tässä olen vähän pusannut.
Lähetä kommentti