Hah ha...toi oli hyvä. Afo tai fragmentti voi siis olla myös hauska. Don Patersonin loistavassa Varjojen kirjassa oli näitä myös, ja todella hauskaa tylytystä kaikille afojen ja fragmenttien kirjoittajille kaiken muun hyvän tavaran seassa. Paterson mm. perusteli miksi se kirjoittaa runoja eikä proosaa: "aina kun kun kirjoitan muutamaa lausetta pidemmän tekstin, minusta alkaa tuntua että vain k e k s i n juttuja." (siteeraus ulkomuistista). Niinhän se onkin, huono romaani on kuin lukiolaisen ainekirjoitus henkilö"hahmoineen" ja käsiteltävän ongelman perusteluineen.
Yksi suuri vääryys on minusta kun kirjastot kätkevät aforismit ja fragmentit sekavien kirjatoluokitusten hautoihin, nurkkiin joista niitä ei kukaan löydä tai edes etsi. Samahan se on pahimmillaan runojen kanssa, esim. Pasilassakin se typerä erillinen, jotenkin feminiini (sorry) "runohuone". Runojen, esseiden ja em. pitäisi olla esillä muun kaunokirjal. tuotannon lähellä, mieluummin seassa.
Hyvä pointti, Jope! Runous, kirjallisuuden äiti, sinne missä muutkin hengentuotteet majailevat. Jos runous tungetaan jonnekin kaikkein pyhimpään, nurkan taakse, niin harva sinne tulee hiippailleeksi.
Olen itse kirjoitellut viime päivinä proosaa, ja koska minulla on aika niin kortilla, en jaksa keksiä kuin kieleen liittyviä juttuja ja sopivia yksityiskohtia joita siirrän aihepiirin mukaan toisten elämästä keskelle sitä mitä itse olen kokenut. Lopputulos on tietenkin fiktiota, mutta inhoan juuri tuota juttujen keksimistä, koska siitä tulee niin epävarma ja tekotaiteellinen olo. Tämä johtuu tietenkin pitkälti siitä, että proosan genrepaletti ei ole yhtä hyvin hallussa kuin runouden. Mutta mieluummin hyvin kirjoitettua mielikuvituksetonta proosaa kuin huono romaani.
Minäkin väsyn välillä kirjoihin. Mutta nykysin ennen kuin hyväksyn kirjastosta mitään reppuuni, käytän hyväkseni neuvoa, joka Thomas Bernhard on antanut päähenkilönsä vuodattaa suustaan kirjassa Vanhat mestarit: Kun saat uuden kirjan käteesi, avaa se jostain kohdasta ja lue siitä puolitoista sivua oikein tarkasti ja ajatellen, sen jälkeen voitkin sen sulkea ja sanoa lukeneesi sen kirjan.
4 kommenttia:
(...vaan itsellesi...? )
Hah ha...toi oli hyvä. Afo tai fragmentti voi siis olla myös hauska. Don Patersonin loistavassa Varjojen kirjassa oli näitä myös, ja todella hauskaa tylytystä kaikille afojen ja fragmenttien kirjoittajille kaiken muun hyvän tavaran seassa. Paterson mm. perusteli miksi se kirjoittaa runoja eikä proosaa: "aina kun kun kirjoitan muutamaa lausetta pidemmän tekstin, minusta alkaa tuntua että vain k e k s i n juttuja." (siteeraus ulkomuistista). Niinhän se onkin, huono romaani on kuin lukiolaisen ainekirjoitus henkilö"hahmoineen" ja käsiteltävän ongelman perusteluineen.
Yksi suuri vääryys on minusta kun kirjastot kätkevät aforismit ja fragmentit sekavien kirjatoluokitusten hautoihin, nurkkiin joista niitä ei kukaan löydä tai edes etsi. Samahan se on pahimmillaan runojen kanssa, esim. Pasilassakin se typerä erillinen, jotenkin feminiini (sorry) "runohuone". Runojen, esseiden ja em. pitäisi olla esillä muun kaunokirjal. tuotannon lähellä, mieluummin seassa.
jope
Hyvä pointti, Jope! Runous, kirjallisuuden äiti, sinne missä muutkin hengentuotteet majailevat. Jos runous tungetaan jonnekin kaikkein pyhimpään, nurkan taakse, niin harva sinne tulee hiippailleeksi.
Olen itse kirjoitellut viime päivinä proosaa, ja koska minulla on aika niin kortilla, en jaksa keksiä kuin kieleen liittyviä juttuja ja sopivia yksityiskohtia joita siirrän aihepiirin mukaan toisten elämästä keskelle sitä mitä itse olen kokenut. Lopputulos on tietenkin fiktiota, mutta inhoan juuri tuota juttujen keksimistä, koska siitä tulee niin epävarma ja tekotaiteellinen olo. Tämä johtuu tietenkin pitkälti siitä, että proosan genrepaletti ei ole yhtä hyvin hallussa kuin runouden. Mutta mieluummin hyvin kirjoitettua mielikuvituksetonta proosaa kuin huono romaani.
Minäkin väsyn välillä kirjoihin. Mutta nykysin ennen kuin hyväksyn kirjastosta mitään reppuuni, käytän hyväkseni neuvoa, joka Thomas Bernhard on antanut päähenkilönsä vuodattaa suustaan kirjassa Vanhat mestarit: Kun saat uuden kirjan käteesi, avaa se jostain kohdasta ja lue siitä puolitoista sivua oikein tarkasti ja ajatellen, sen jälkeen voitkin sen sulkea ja sanoa lukeneesi sen kirjan.
Liisu, hyvä tekniikka, paljon parempi kuin nk. silmäilytekniikka, jota Esa Saarinen lanseerasi 90-luvulla.
Analyyttinen katse suppealle alalle parempi kuin Dostojevskin koko tuotanto huippunopeasti.
Lähetä kommentti