torstai 17. huhtikuuta 2014
Arvio
Kun katson televisiokuvia Jyrki Kataisesta Unionin tilaisuuksissa (hyperaktiivinen, liki ekstaasissa, valmis mihin hyvänsä veljeydenosoituksiin) ja vertaan niitä kuviin eduskunnasta (defensiivinen, punoittava, ahdistunut), en voi päätellä muuta kuin että keskusta-oikeistolaisen valtapuolueen kultamunalla on pirihuoran arvot.
Onko näin? Historia tuomitkoon.
Tuo yllä oleva on kielellisesti mauton kärjistys eikä tee oikeutta etenkään vertauksen toiselle osapuolelle, mutta silti todella hätkähdin kun katsoin eilen televisiota ja muutama lyhyt klippi paljasti Kataisen ruumiinkielen kaikessa karmeudessaan (eikö hän ole käsittänyt, että kansalaisilla on TV vaikkei heillä olisikaan poliittista muistia?).
Ei ole vaikea päätellä missä Katainen on kotonaan, ja mitä hän on valmis asemastaan maksamaan. Vaikka olen tehnyt syntiä monin tavoin aliarvioimalla lähimmäistäni (epäillyt mm. onko Kataisella varsinaista henkistä elämää, Luoja minua armahtakoon näiltä epäilyksiltä, sillä ne ovat ajanhukkaa), niin silti ajattelen, että olen saanut sanottua jotakin olennaista: jos meidän sukupolvemme "johtohenkilöt" ovat tällaisia, ei horisontissa ole juurikaan toivoa.
Kauhistuttava ajatus ihmisestä, joka on rakennettu rahasta, edustamisesta ja nopeasta vallasta. Kauhistuttava etenkin siksi, että tällainen ihanne on totta ja ruumiillistuu yhä voimakkaammin. Kuinka toivoisinkaan, että Jyrki olisi hörökorvainen, viisas siilinjärveläinen tonttu, joka kulkee ympäri Savoa päästämässä jäniksiä ansoista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Luen juuri Rax Rinnekankaan kirjaa Sebaldista, hänen muististaan (samalla myös kirja Bernhardista, Kafkasta, Stendahlista...) ja maailmamme
24/7 kirkumisesta, avoimesta arvottomuudesta ja materialismista ja totaalisesta sokeudesta millekään muulle kuin pinnalle. Samoja ajatuksia sielläkin.
Itse olen "paennut" ajat sitten omatekoiseen klassiseen konservativismiin: pakoon sekä postmodernia kvasiahdistusta että oikeistolaista rahaliberalismia ja myöskin arvoliberaalia uusbarbarismia ( jotka näen kaikki samalla marssilla kaikkea klassista, hyvää ja kirkasta kohtaan...)
Ajatuksesi sivusivat omiani. Lohtu sekin.
t.jope
Hei Jope,
pakeneminen johonkin järkevään, kuten klassiseen konservativismiin, halkojen hakkaamiseen, puutarhanhoitoon, ylipäänsä kaikkeen minkä saa tapahtumaan päässään niin että siihen voi vilpittömästi uskoa, on yksinomaan hyvästä näinä synkkinä aikoina. Tai ainakin jotakin mieltä ja toivoa on löydettävissä (kaikkein konkreettisimpien asioiden kohdalla sitä ei tarvitse edes kysyö).
Postmoderni kvasiahdistus on paskamainen hampurilaisateria, eihän sitä loputtomiin jaksa, kun tajuaa että vika on itsessä jos viitsii moista mättää, oikeistolainen rahaliberalismi on jo käytännössä vaikeammin välteltävä, mutta toimeen senkin kanssa tulee kun tajuaa, että ruumis voidaan viedä mutta henkeä ei koskaan, arvoliberaali uusbarbarismi, no, joskus sielläkin voi nähdä jotakin hyvää, vähän niin kuin hyvän irtokarkkilaadun, voi maistella, mutta ei pidä antaa hampaisiin tulla reikiä.
En minäkään Jyrki Kataista vihaa, mutta hänellä on jonkinlainen symboliarvo sille ihmetykselle, jota tunnen; hän on kaameimpia antihumanismin / hengettömyyden ilmentymiä, joita päähäni saan. Ehkä sekin, kun taidamme olla suunnilleen saman ikäisiä ja suunnilleen samankaltaisesta sosioekonomisesta taustasta (suunnilleen siis).
Lähetä kommentti