Suunnitelma

Olin nukahtanut kesken päivän ja kun heräsin ajattelin, että jos elän seitsemän- tai kahdeksankymppiseksi, mitähän sitä tekisi viimeiset vuosikymmenet. Jos mitään ihmeellistä ei ilmaannu, kaivan maata, vuoraan kuopan kirjallisuudella ja kuolen pois. Päätä särki. Laskin lasiin vettä ja yritin olla tuijottamatta maailmaa. Ei paljon mitään tässä hetkessä, eikä muuallakaan, vain jotakin murenevan, kuivahtaneen lehtitaikinan kaltaista, aurinko oli paistanut poskelleni pitkään. Kun asiat asettaa tällaiseen perspektiiviin, on miltei mahdotonta tuntea kauhua. Aivan kuin näkisi vuokratalon, josta tietää pidettävän kohtuullista huolta, mutta tietää myös, että lopulta sellainen käy kannattamattomaksi. Yhtä hyvin voisin elää viisikymppiseksi, eikä mikään olennaisesti  muuttuisi. Asuntolainaa jäisi, mutta näkisin kahden lapseni kasvavan aikuisuuteen ja kolmannen ehtivän juuri siihen ikään, jona soutelin yksin järvellä ja keksin sanoituksia lauluihin, joita sitten karjuin päin aaltoja ennen kuin ehdin asutun niemennokan kohdalle. Eihän tällaista voi suunnitelmaksi kutsua. Voi ainoastaan ajatella tekevänsä sitä tai tätä.