torstai 15. toukokuuta 2014
Spontaanisti runoudesta
Jos minulta kysyttäisiin, onko runous vaikeaa, vastaisin että on. Vaikeampaa kirjoittaa kuin lukea, mutta kumpaankin vaaditaan aikaa.
Vaikeinta on ääni, oli se sitten "oma" tai rikottu, pyrittiinpä yksinkertaisuuteen tai monimutkaisuuteen.
Ymmärtäminen ei ole vaikeaa, kun on tarpeeksi tietoa. Ymmärryksen esiin kirjoittaminen on astetta haastavampaa kuin ymmärtäminen.
Paljon sekaannusta aiheuttaa puhe runoudesta, vaikka se on yksi elinehto lajille: luo sen sosiaalisen kuvan.
Sekoittavaa on varsinkin puhe, jossa hyökätään ja puolustetaan. Silloin runous sosiaalisena funktiona astuu esiin ja tappaa joukon mahdollisuuksiaan.
Mutta eikö runous sitten ole sosiaalista? Eikö sillä ole aivan samat ehdot kuin kaikella muullakin tekemisellä?
On, mutta samalla mikään kunnollinen runous ei synny pelkästään sosiaalisten ehtojen puitteissa eikä varsinkaan niiden vuoksi. Ei minkäänlaisena kumouksena.
Runous, joka onnistuu luomaan oman rytminsä, on aina vahvoilla, olipa se tyyliltään millaista hyvänsä.
Sellainen runous on harvinaista. Usein sitä kutsutaan ääneksi ja omaääniseksi.
Omaäänistä runous on kuitenkin vain siksi, että joku on mennyt ja tehnyt ja ottanut vastaan ilman turhaa sosiaalista vilkuilua, hankkinut olemukseensa runouden, retoriikan ja ajattelun, unohtanut sosiaalisen itsensä, antanut itsensä siihen peliin, jossa miltei kaikki on pelkkää fyysistä reagointia ja hetken repimää historiaa ja vasta jälkeenpäin kirjoitusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
Missä ovat omaääniset runoilijat? Esimerkkejä?
Niitä on kirjallisuushistoria täynnä, mutta mielenkiintoisimpia ovat tyypit jotka ikään kuin korkkaavat valmiiksi sementoituneen pinnan ja onnistuvat myös pitkäksi aikaa määrittämään tapahtumien suunnan. Yleensä kyse on sekoituksesta uusia käytäntöjä yhdistettynä yllätyksellisesti johonkin vanhaan
Joskus breikkaamista edeltää tekijältä itseltään pidempi jakso jossa haetaan säätöjä ja hieman vielä jumitetaan tietoisuuteen ja sitten junnausta seuraa vapautuneempi juttu
Jokainen voi itse valita suosikkilistansa ennen ja nyt
Hienoa tekstiä! Tänään tuli itse asiassa keskusteltua vähä samojen asioiden tiimoilla. T:Tiksin liputon junailija ;)
Kiitos, se on se kriittinen väli Puistolan ja Tikkurilan välissä ja toisin päin.
Hyviä teesejä, fragmetteja.
Runoushyllyjäkin kun nyt viime vuosina on tullut käytettyä niin täytyy sanoa, että niiden satojen, tuhansien, enemmän tai vähemmän ohuiden niteiden seassa on todella paljon "omaäänistä" runoutta. Koskee kotimaisia ja ulkomaisia tekijöitä. Olen usein ahdistunut proosatulvan kanssa, sananmukaisesti lukemattomien kirjojen kanssa mutta runoudessa olisi (hyvää)luettavaa useiksi ihmiselämäksi. Kaikki ei lähde liikkeelle suinkaan heti, sanaa ja henkeä joka ei osu juuri minuun (vaan johonkin toiseen) on teksteissä paljon, mutta runous ei todellakaan lopu kesken. Lajityppisesti vierastan vain oikeastaan ns. katurunoutta (poikkeuksena lajin patriarkka Charles B)ja jonkinlaista maisematapetti-runoutta (en löydä parempaa sanaa). Myöskään ns. kokeiluvuus pelkkänä kokeilevuutena ei heti innosta. Runous voi olla hyvinkin poikkeuksellista ja äärimmäistä avantgardea mutta pitäähän siinä sen lisäksi olla jotakin muuta. Olenkin vakavikko. Vakavissani kaikesta, hah ha....
Hienoa Vesa että uutta on tulossa. Ötzin automatka-osio, mm. oli komeaa luettavaa....
jope
Vielä. Minua, epäsosiaalisena ihmisenä vähän harmittaa että runous elää (heh) kliseen mukaisesti nykyään näissä runousilloissa, lukujutuissa jne. Luulen että ymmärrän niiden pointin ja hienoa että näitä tapahtumia on, mutta minulle runous on ehkä juuri se kaikkein kirjallisista kirjallisin, äärimmäisin muoto jonka akti tapahtuu luettaessa, katseltaessa sanoja, niitä sisäistäessä.
Mikki, kalja, lava ja spottivalo ja runous kuuluvat varmasti yhteen
mutta en saa sille paikalle mitenkään eniten arvostamaani runoutta sijoitettua. Runous EI ole rock, heh he, vaikka rock joskus onkin runoutta. No, onneksi nuoret suhtautuvat runouteen rennommin. Ja voihan olla, että siitä lavalta runoilija näkee kerralla
k a i k k i lukijansa/kuulijansa.
jope
Jope, kyllä minullekin runous on ensisijaisesti kirjoitettua. Esitettynä menee tekstinä kehnompikin sanailu, muttei se silti tekstiä seilaa. Uusista runoilijoista mm Teemu Mannisen ja Olli-Pekka Tennilän ja Eino Santasen jutut toimii aidosti niin tekstinä kuin luettuna. Monien lavamiesten tekstit on paperilla pöytälaatikkotasoa minkä vuoksi ne varmaan kuulijoihin vetoavat - toki yhdistyvät usein taitavaan ja vilpittömään läsnäoloon (ovat tällaista semi putro / tykki tasoa)
Seilaa po seivaa - hauska tämä ennakoiva tekstinsyöttö!
Makua-asoista vänkkääminen on tylsää mutta ihan pakko todeta (pakko todeta: narsistinen häiriö?) että koko meidän perhe kikattaa vahingoniloisesti automatkoilla kun Putro musiikkirunoilee radiossa lattesukupolven kipupisteistä monotonisella runopoika-maneereillaan. Sama vika toisessa ääripäässä, ns. Turun katurunoudessa = niin hemmetin ennalta-arvattavaa kohderyhmä tekstiä.
Santasta selailin kirjastossa kun kaikki suosittelee. Tein kaikkeni päästäkseni sisään, mutta näin vain mahtavan yllätysmomentin. Kunnioiettava teos, tarkoitan tätä Tekniikan maailmat...
Hitto, kun mulla on vanhanaikainen maku, Ekelöf mm. Suomen runoudessa on kahdenlajista lukijakuntaa. Se joka on mukana liikkeessä ja sitten kaltaiseni joilla ei ole juuri ketään jonka kanssa keskustella lukemastaan. Tämä jälkimmäinen on (mulle) hyvä osa.
jope
jope, on sitä tullut itsekin putroa kuunneltua kerran jos toisenkin ja jossakin välissä minulla oli kaikki zen cafen albumitkin; ihan hauskaa musaa tietyssä mielentilassa, autossa esim. ihan hyvä (suomi)popsanoittaja omassa sukupolvessaan.
itse tykkään kovasti mitallisesta runosta, myös lauluiksi sovitettuna toimii mahtavasti (leino, hellaakoski, kailas), modernistisesta runosta (siis 50-luvulta lähtöisin olevista tekniikoista) saarikoski toimii parhaiten (anhava ja haavikko ei niinkään, varsinkaan kaikin osin), miksei myös ekelöf ja sonnevi, tranströmer, manner osin, jälkimodernista runosta aronpuro (kirstinää en pidä kovin kummoisena vaikka on hauska, nykyrunoudessa sitten on kaikenlaista ja paljon, sitä perustavaraa ja sitten myös sellaista taitavaa runoutta, josta valitettavasti osa jää ulos kaanoneista, niin kuin tietty jokaisen aikakauden kohdalla käy (tarkoitan että nykyisin kirjoitetaan yllättävän paljon todella hienoja teoksia).
Lähetä kommentti