Tuokiokuva (II)

kuin paimen ilman kiimaa,                 kuin kustannusosakeyhtiö


kuin hyvin vanha maalaus liimahampaista joita ei koskaan ollut

Kysymyksiä

Jos nämä sivut eivät taipuisi kasvoiksemme vieläkö olisimme tässä?

Jos jokaisen nuhakuumeen alku, keskikohta ja loppu eivät olisi aivan ulottuvilla?

Jos jokaisen julkisen raivarin, banaanin? Jos sekoaisimme aina kun ajattelemme

mahdottoman avaruutta, sinun, minun, meidän mustilla saivareilla merkitsemää eetteriä?

Havahtuminen

Vittuako tässä istun illat pitkät ja meikkaan kuollutta kalkkunanlihaa

vain jotta joku maistaisi sitä.

Juju

Että kirjoittaisimme kuin herätyksen saaneet oravat, ikuiset pöllöt.

Erottelut

Erotukseksi konseptualisteista kutsun itseäni metodistiksi,

ja erotakseni metodismista sanon, että tärkeintä on kirjoittaminen.

Lisäys

Kuten ideoita koskevat ajatukseni antavat ymmärtää, runous on minulle

ennen kaikkea käsin kosketeltavaa ja käytännöllistä: materiaalista, epäsuoran

sosiaalista, leikkisää, lajityypillistä, minun rytmini maailmassa, niin kuin musiikki

tai juokseminen jollekin toiselle.


Idea on jotakin, joka kiteyttää sen mitä tahdotaan ymmärrettävän,

ja tämä on sen keskeisin piirre.


Kirjallisuudessa ymmärtämiskysymys on toissijainen, alisteinen poiesikselle,

sille miten materiaalinen reservi tapahtuu, pannaan liikkeelle.

Ärsytys

Se, että kirjoittajalla on ideoita, ei oikeastaan kiinnosta ketään. Kirjoitus sen sijaan. . .

Se, että idean pitäisi kiinnostaa jota kuta taiteena, on minusta käsittämätöntä.

Loputon selitys idean ympärillä. . . Eikö Hegel ollut viimeinen käsitteiden taiteilija,

jolla oli ideoiden suhteen intohimoinen proseduuri. Silti hän ei ollut taiteilija, vaan filosofi.

Filosofi, käsitteiden mies, on useimmiten huono taiteilija. Mikä oli van Goghin idea,

en keksi typerämpää kysymystä. Sen sijaan: mitä hän teki väreille, materialle. . .

Meille, jotka yhä olemme kiinni konsepteissa, tämä on ehkä sietämättömintä.

Taide joka korvaa poiesiksen idealla. On helpointa kieltää osaaminen

ja olla jälleen platonisti.

4H-kerho

Oon kiinni olemiseni kielessä jälleen,
kuin riimini, pielessä, tälleen:

Oon sapfolainen 4H-kerholainen,
oon bernhardilainen baariapukoululainen

mielessä vain harkinta: Harjaannuta mua, hyvyys,
tuo hyvinvointi, pysyvyys, suo syvyys.

Miksi en ole konseptualisti?

Jos kirjallisella konseptualismilla tarkoitetaan tekotapoja, jotka siirtävät huomion kirjallisesta tekstistä (lopputuotteesta) sen taustalla olevaan tekoon, ideaan ja kysymykseen, en ole konseptualisti, vaikka käytän ja kokeilen erilaisia rajoitteita ja pakotteita. Minä uskon menetelmiin, jotka tuottavat tekstejä, joilla on itsessään arvoa. Olen valmis potkaisemaan jokaisen tikapuun pois turhana heti kun olen noussut sen tarjoamat pienat. Yhdelläkään idealla ei ole arvoa, yhdelläkään teolla ei ole merkitystä, ellei se materialisoidu joksikin enemmäksi, esineen kaltaiseksi ideaksi itsessään, entiteetiksi jonka kysymystä tai ajatusta ei saa irti siitä muodosta jolla se esitetään tai hylätään. Ideat ovat täysin toissijaisia muodoiksi virittyneen materiaalisuuden rinnalla.

Taideteos ei ole idea. Jos olisi, ei tarvittaisi taidetta.

Ideat ovat taiteen esivalmistelua. Ne tuskin koskaan kattavat sitä mikä syntyy.

Jos kattavat, ei kyse ole taiteesta, jota tarkoitan.

Kiitos osanotosta

Kiitos kaikille suureen lukijakyselyyn osallistuneille, erityisesti Jaakolle, joka uskalsi sanallistaa ensimmäiset askelet maailmanrauhaan johtavalla tiellä. En usko, että asia jää yksin minun ja Jaakon vastuulle, joskin luonnollisesti viemme eturintamassa eteenpäin näitä uudistuksia, kumpikin parhaaksi kokemimme valinnoin. Suhteellisen vaatimattomasta osallistujajoukosta huolimatta uskon, että laajempi tietoisuus ja tiedostavien ihmisten yhteisö tukee meitä tulevien päivien ratkaisuissa ja senkin jälkeen kun otsalohkomme, aivokurkiaisemme ja mantelitumakkeemme ovat vain menneiden päivien haamuja ja lihankappaleita, joihin meillä itsellämme ei enää ole kosketusta. Teille, jotka olitte kirjamessuilla tai psykoanalyysissa: jatkakaa askartelua mielenne symboliikan ja juhlakarjan parissa älkääkä vaivautuko, tämä ei yksinkertaisesti ole teitä varten, tilaisuus meni jo, puhuimme eilen tulevaisuuden ihmisistä, tänään jo olemme heitä.

Runoilijan sanoin, paljon antaneena, jonkin verran saaneena:

Vaikka vaatimaton olis kohtaloni summa,
silti eteenpäin mä ravaan niin kuin raavain humma.

Lukijakysely

Kuinkahan monien strategisesti haitallisten aivojen poistaminen riittäisi maailmanrauhan

lähtölaukaukseksi? Maamme älynystyrät ja älymystyrät, keiden aivot poistaisitte?

Nyt tarkoin varjeltuja päitä pudottelemaan / peukaloimaan sikäli kuin messukiireil-

tänne ehditte. Ei mennä kuitenkaan annihiloimaan kokonaisia kansanryhmiä

(rantaruotsalaiset, perussuomalaiset, tappajakokoomuslaiset) tai kiihottamaan ketään

kokonaisia kansoja (ryssät, riikinruotsalaiset, afgaanit) vastaan. Kiihotetaan vaan

itseämme poistamalla aivoja joko läheltä tai kaukaa, kokonaan tai osittain. Optiona on

siis myös osittainen poisto tyyliin "Ehkäisisin syvemmän liikenteen herra P:n

hemisfäärissä", sillä rajauksella etten ota vastaan rivoja ja turhia ja väliaikaisia

ratkaisuja tyyliin "Nussisin rouva Kardashianin aivot pellolle", koska en usko,

että suurimmalla osalla siitä tulisi mitään vaikka tilaisuus tarjottaisiin.



PS. Pyydän vielä muistamaan, että pitäydytte maltillisissa ja kivuttomissa ratkaisuissa

kun käytte eri vaihtoehtoja lävitse mielessänne. Teette tämän niin kuin itsellenne. Ei

siis kauloja poikki, kalloja halki tai tökeröä avokaavintaa, vaan kaikki modernin kirurgian,

etiikan ja anestesian keinot peliin yhteisen rauhan puolesta. Jos ajatukset karkaavat liikaa

metodiikkaan, miettikää vain kohdetta ja sulkeistakaa muu itse asian kannalta

toissijaisena. Tiedän kyllä, te osaatte.

Mielten lukijat

Tuli tuosta edellisestä postauksesta mieleen niinkin hauska juttu, että nykyisin monet kirjallisuustieteilijät (nk. kognitiivisen teorian edustajat) lukevat päivät pitkät fiktiivisten hahmojen mieliä eli muuttavat merkkejä tietoisuuksiksi ja saavat siitä vielä erinomaista palkkaa (tosin hyvin harvat saavat).

Minusta tuollaisesta työstä voisi antaa kunniamerkin maailmanrauhan edistämisestä. Työ ei taatusti vahingoita ketään. Se ei jää teksti-immanentiksi näpertelyksi vaan ottaa huomioon lukijan ja sosiaalisen todellisuuden, mikä on tietenkin melkoinen plussa.

Sekin etu hommassa on, että analyysi onnistuu keneltä hyvänsä vähänkään narratologiaa tuntevalta lukijalta, joka tunnistaa kulttuurisia skeemoja. Näkökulmaan on helppo yhdistää laajat lääketieteelliset, oikeudellis-yhteiskunnalliset ja kulttuuriset diskurssit, mutta ei kuitenkaan vaadita minkäänlaista erityisalan koulutusta, kuten kognitiotieteilijän tai psykoanalyytikon koulutusta (psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus jättikin sotkuista jälkeä, sitä oli vaikea markkinoida pitkään yhdellekään rahoittajalle eli vähän sama kohtalo kuin dekonstruktiolla).

Aspergerin syndrooma luettaneen kognitiivisessa kirjallisuuskäsityksessä lukijalle eduksi, mikäli se jalostuu kyvyksi fokusoida riittävän pieneen määrään muuttujia kirjallista teosta vastaanotettaessa (tässä paradigmassa nämä "mielet" tarinatasolla ja skaalalla affektit - - - sosiaaliset mielet).

Siispä lisää fiktiivisten mielten tutkimusta ja koulutusta.

Ja kirjoja, joista näitä mieliä voi näppärästi lukea. (Tuollaiset teokset ovat luultavasti myös kirjakauppojen ja kuluttajien suosikkeja.)

There is love in dead letters! Messuilla tavataan!

Traumat, analyysi

Todellisuudessa traumat syntyvät hyvin yksinkertaisista asioista, suurimpina syinä ihmisten ahneus, raakuus ja typeryys sekä ihmisen jatkuva uhattuna olemisen tunne ja kohonnut alttius vahingoittaa toista. Mikään psykoanalyysi ei voi tällaisia fundamentteja poistaa tai käsitellä.

Jos joku paskapää käy vaihtamassa vakoilulaitteidensa akkuja vieraan valtion aluevesillä ja haalii raukkamaisesti mistään piittaamatta lisää maita paskannettuaan ensin omat alueensa tärviölle ja toinen hyökkii halvan öljyn ja asekauppojen perässä ympäri maailmaa kaiken sotkien, ei siinä psykoanalyysit auta.

Valtiotasolla kognitiivinen käyttäytymisterapia olisi ainoa apu haitallisten käytäntöjen purkuun: ota itseäsi niskasta kiinni, tiedosta ja korjaa käytännön toimissa omat virheesi ja toimi niin kuin pitää. Ei revitä toisilta luita, kun omatkin on kaluamatta. Tällaista koirakouluahan nyt yritetään muiden muassa taloudellisilla pakotteilla. Ongelma on vain se, että aivan hulluimpiin tällainen ei tehoa, ja se, että käytännössä ei ole tahoa, joka tällaista terapiaa voisi uskottavasti antaa. Ei ole vääpeliä, joka karjaisisi hullun katolta uhkaamalla kaataa koko talon. Ja taisipa sekin vääpeli lopulta kuolla, oli vain hatusen pieru koko mielettömyydessä. . .

Traumoista ei selvitä millään symbolien tulkinnalla ja historian tonkimisella. Niistä voitaisiin selvitä ainostaan sähköshokeilla tai kemiallisilla shokeilla tai ydinaseilla tai poistamalla ihmismieleksi kutsutusta alustasta muutamia komponentteja ja reitityksiä. Tuollaiset operaatiot asioiden ratkaisemiseksi ovat tietenkin vähintään yhtä suurta hulluutta kuin psykoanalyysiksi kutsuttu paskanjauhanta. Mutta epäilyttävästi näyttää siltä, että niitä kohti mennään globaalistikin, valtiotasolla paletti on jo laaja ja ahkerassa käytössä.

Traumat eivät poistu, ainoastaan metodien haitallisuuden aste vaihtelee.

Vaikka olisihan se hauskaa, jos me kaikki (Afrikkaa ja Aasiaa myöten) kävisimme psykoanalyysiksi kutsutussa suojatyössä päivät pitkät. Maailma olisi paljon kauniimpi (ja hauraampi) paikka. Toki silloinkin pitäisi olla muutama tervejärkinen, jotka hoitaisivat safkat, lämmityksen ja muun käytännöllisen, kun me muut traumoihimme hajonneina, analyysiemme uuvuttamina, aivot kihisten, psykosomaattisesti oirehtien ja lähimmäisiimme vittuuntuneina kantaisimme hauraita mutta vähitellen uudelleen rakentuvia egojamme kotiin. Bussikuskienkin pitäisi olla kouliintuneita analyytikkoja, ettei tiedostamaton. . . Paljon pitäisi tuollaisilta yhteiskunnilta kieltää, paljon pitäisi rajoittaa ihmisten välisiä kontakteja, se vasta olisi yliminän aikaa.

Dilemma

Mikä saa minut ajattelemaan, että nämä asiakaspalvelijat ovat yhä elossa?

Eikö heitä ole voitu jo korvata roboteilla, eivätkö iho ja hermostuneisuus

ole vain jäljittelemässä piirteitä, joiden tarkoitus on herättää nostalgia?

Ja miksi yhä nuo piirteet? Eikö jokainen tässä ostoskeskuksessa

voisi olla robotti ja minä yksin haluava ja "heidän" "kaikkien" halujensa kohde?

Mutta mikä ihme on voinut estää minua muuttumasta robotiksi?

Pimeän parit

sitä kuusta kuuleminen jonka juurella kuoleminen

sinä outona oottaminen jonka osana oleminen          pimeän neulaset eivät koskaan

tule pareittain

Ongelma ratkaistavaksi

"Vastaa kyselyyn: Mikä ongelma tieteen pitäisi ratkaista?

Synkkien uutisten aikaan katseet kääntyvät yliopistolle:

löytyisikö täältä viisautta ratkaista maailmaa vaivaavat ongelmat?" 

Tällaisen otsikon silmät nappasivat yliopiston Flammasta. Nauroin pitkästä aikaa.

Enpä usko, että noin synkkiä aikoja tulee. Ja vaikka tulisi, tieteen tarjoamat ratkaisut

pystyvät parhaimmillaankin vaikuttamaan vain pieniin trivialiteetteihin. En nyt tarkoita,

ettenkö usko esimerkiksi lääketieteen kehittymiseen ja sen meille tuomiin helpotuksiin,

mutta mihinkään merkitykselliseen ongelmaan, merkityksen ongelmaan, tiede ei vastaa.

Samanlaisen konsulttivetoisen retoriikan kanssa painivat kirkot ja muut instituutiot:

"Synkät ajat, katseet kääntyvät päättäjiin, pappeihin, aikamme henkisiin johtajiin, juuri

meihin jne." Ei kannata, ei maksa vaivaa. Sähköä tuotetaan ja innovaatioita syntyy, mutta

mitään ratkaisua ei ole odotettavissa asioille, jotka koskevat juuri sinun elämäsi

merkitystä. Edes se hauskin vaihtoehto, zombiapokalypsi, ei muuta tätä.

Lohtu

Kun sanon mielessäni lohtu tarkoittaa se jotakin niin rituaalinomaista,

henkilökohtaista, fyysistä, metafyysistä, diskursiivista ja kamppailevaa,

niin luovuttamatonta ja säilyttävää, että pidän suuni kiinni.

Mediaatio

ei kommentteja / kommentteja / kolme kommenttia /

ei minää / ei-minä / oma kommenttini / päivälehtilukemista /

verkko /  myös / verkkojournalismi / myös  / nälkä /

syvämietteisyys / taas uusia esseitä  / fanituotteet / jano /

sydän / myös / keskustelu / tässä / artikulaatio / vuoronvaihto  /

hajukumi  /  croissant  /  kirja  /  muiden  /  tuotteiden  /  ohessa

Slmän modernismia (väännös)

sinä kaunis
silmän valokuvapää

silmän valokuvapolis
silmän kääntäjä

jättömaan laidalla
on palvova silmä kyynelissään

Meditaatio

tyhjä / kuori / ei / nähdä / ihminen

ei / nähdä / silti / kuulla / ei-mieli / loiste /

palata / pimeä / ei-minä / painauma / ei

valo / yli / ylitse / haamuommel / kruunu

Linnusta ja madosta

Aikainen mato
linnun nappaa,
kaivertuu sisään.

Madot, niiden logos
on aina toinen:
kaikille riittää - - -

Oma kuolema
vasta kun olet
kuoleman oma.

Nobel

Kyllä mäkin vähän ihmettelen, miksei Sofi Oksanen saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa

ja Vladimir Putin rauhanpalkintoa. Toinen tulee iholle, toinen siivelle, kumpikin naapurin

ilmatilaan. Kumpikin rajoja rikkova tyyppi, kumpikin tätä ihmisen osaa toimittamassa,

sodan ja rauhan asialla, kummankin tuotannossa Stalin isossa roolissa. Jo pelkällä egollaan

kumpikin olisi ansainnut statuksen. 30 vuoden päästä Putin muistetaan Venäjän viimeisenä

"vahvana johtajana", Oksanen "aikansa kirjallisena menestystarinana". Noilla meriiteillä

ei silloin enää Nobelia pokata. Carpe diem, Nobel-lautakunta, yleisö odottaa, ensi vuonna...

Nyt...

On vain rakkautta ja kätkettyjä kaavoja, mutta mikään ei heijasta niitä.



Kun lattia murtuu ja lasket, on askel elämässä vain askel.

Nyt

Päivä päivältä yhä tarkemmin tunnen pääni luut.

Valkea tie

Kuka on tuo kolmas? Who is that abject hero banalized?

Klikkaa, sielunkumppanisi odottaa kuin sielunmessu.

Kuuntele, kuuluuko sieltä mitään...

Eperoinnin pysuvus.                Ratsu.       Kannukset.

Filosofista riekuntaa.           Puhuvat kannusteista   palkkausjärjestelmästä.

Siitä miksei kukaan enää ratsasta, tanssi.


Miksi torinolaisen hevosen ja ympärileikatun välinen matka on niin pitkä

ja siitä niin pitkä tie Helsinkiin.

Painotuksia

Kenelle kirjoitat? Joko vilkuilet sisäistä lukijaasi? Auttaako mikään puhe?
Kummin sanot: Mieti ennemmin yleisöäsi vai Ota haltuun kirjoittamisen keinot,
niin sinun ei tarvitse miettiä mitään.

Kirjoittajan pointti

Hyvin ja huonosti kirjoitetusta runoudesta sanon ainoastaan, että yhdelläkään tosissaan kirjoittavalla runoilijalla ei ole varaa sanoa, että hän kirjoittaa jo kyllin hyvin ja ettei paremminkin voisi kirjoittaa. On tuhansia tekosyitä ajatella toisin. Lukijoille asia ei ole ehkä yhtä selvä, mutta kirjoittaja ei voi koskaan kirjoittaa liian hyvin, niin kuin lukijakaan ei voi liian hyvin ajatella ja harjoittaa vastaanottamisen ja arvioinnin kykyä.

Hyvin kirjoittaminen ei tarkoita banaalisti oman tyylinsä hiomista tai säkeen puleeraamista kuoliaaksi.

Jos minä olisin musiikin ystävä enkä fani ja kuulisin kuinka kitaristi soittaa enintään keskinkertaisesti, en menisi sanomaan (jos minun pitäisi jotain sanoa), että hyvä, pidä tuo, älä hio ja harjoita enää yhtään soittoasi, sillä kuulijoiden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä, ja jos vielä yhtään hiot ja menet edemmäs, fanisi alkavat pitää sinua elitistinä. Mitä helvettiä sellaisilla neuvoilla tai faneilla tekee?

Siksi en usko minkäänlaisiin puheisiin siitä, että huonosti ja huolimattomasti tekemällä voitettaisiin jotakin. Tietoisesti huono jne. -- minusta tuollainen kirjoittamisen filosofia on pääosin paskan arvoista.

Toki taitava tekijä voi kirjoittaa tahallaan huonosti, mutta siihen on oltava perusteet ja ne on voitava lukea siitä mitä hän tekee (tyyli). Jos joku kirjoittaa huonosti, ei siinä auta puheet flarfista tai kuolleesta modernismista tai käsitteellisyydestä. Me voimme käsitteellistää maailman surkeimmat tekstit aivan käsittämättömän upeasti, mutta se ei poikkea mistään muusta välineellisestä ja tarkoitushakuisesta toiminnasta, joten sen ei pitäisi juurikaan liikuttaa kirjoittajaa.

Mitä tulee lukemiseen, kokemuksiin ja filosofoimiseen, niin ei tarvitse lukea kuin seiskapäivää ja saa käsitteellistettyä paljon parempaa flarfia kuin runoudesta ikinä, poislukien, että sekin lehti on surullista paskaa.

Miksi pitää kirjoittaa aina paremmin? No ei kai minkään muun kuin sen runouden takia (ei siis minkään ismin takia, ei minkään irrallisen sisällön tai sanoman tai ideologian vuoksi vaan siksi että itse kirjoitus on sanoma). Joskus se onnistuu, joskus ei, siksi se on niin vaikeaa. Tai helppoa. Tai oikeastaan noilla ei ole mitään väliä.

Epäonnistuminenkin on reilumpaa kuin sen teeskentely, että joku taso riittää.

Minä olen niin yksinkertainen, että uskon kirjoittamisen olevan käsityötä, esteettisten ja käsitteellisten (ja sitä myötä myös, ainakin mahdollisesti, poliittisten) esineiden tekemistä.

Esineitä voidaan tehdä lukemattomiin tarkoituksiin ja lukemattomin tyylein ja materiaalein. Yleensä esineistä näkee kuitenkin nopeasti, onko ne tehty hyvin vai sinne päin.


Ei ole syytä tuottaa maailmaan yhtään enempää roskaa vain siksi että se riittää. Yllättäen tuohon ajatukseen ujuttautuu mukaan maailmankuva, jota ei ehkä muutoin toivottaisi.

Runouden uudistuminen voi toki tapahtua monin keinoin, mutta uskon yhä, että jotain "pysyvää", "merkittävää", "sitä mikä oli 2000-luvusta muistamisen arvoista" jne. voi syntyä vain jos viitsitään pitää rimaa lähtökohtaisesti hiukan korkeammalla, pyritään luomaan oma kielellinen idiomi, oma maailma kieleen.


PS. Katsotteko Vain elämää -sarjaa tänä iltana? Luultavasti suurin osa eturivin artisteista itkee tai mykistyy jakson aikana. Kertovatko sanaton tunne, ilo ja itku siitä, että esitettävät biisit tai niiden esittäjät tekisivät musiikillisesti jotain poikkeuksellista, saisivat nämä tunteet aikaan musiikin voimalla? Väittäisin, että kyse on vain puoliksi (tai pienemmältä osin) musiikista. Illan show'ssa voi olla muutama hyvä esitys lajissaan, joku onnistunut sovitus, ja sitten monta esitystä, joissa yksi tai useampi osa mättää, sinänsä hyvistä tekijöistä huolimatta (ottamatta kantaa kuinka hyviä muusikoita siellä tällä kaudella on). Väittäisin, että tässä itkeskelyssä ja muussa on kyse toiminnasta musiikin ympärillä. On kyse ihmisten kohtaamisesta, sosiaalisista lainalaisuuksista, projektioista, henkilökohtaisista tunnehistorioista jne. Itse musiikin kanssa, vaikka tunteet välittyvätkin sen myötä, nähdyillä reaktioilla, spontaaneilla ja intiimeillä soperruksilla tai biiseistä annetuilla palautteilla ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä, paitsi että nimenomaan suurimman vaikutuksen (joka välittyy kaikesta huolimatta myös katsojalle) tekee juuri esiintyjän kädenjälki, karisma, omistautuminen tilanteelle jne. Tämä on kaiketi melko ilmeistä. Entä runous sitten? Runoudella on epäilemättä arvokas sosiaalinen funktionsa sen tarjoamissa lukemisen, eläytymisen, tunnistuksen ja tunnustautumisen mahdollisuuksissa (jotka eivät palaudu yksinomaan sen poeettiseen funktioon), mutta kirjoittaja ei voi ottaa niitä lähtökohdakseen, tai minä ainakaan en osaa niin toimia ja edistää runouden asiaa. Mutta oikeastaan tulen tässä omaan pointtiini: se mitä kuka hyvänsä voi artistilta vaatia on vaatia sitä kuuluisaa heittäytymistä ja intohimoa täysillä tekemiseen. Loppu jää nähtäväksi.

So simple

Pulut, eivät muuttolintuja vaan viritysavaimia.

Siksi niitä lojuu sähkölinjojen alla.

Diagnoosi

Ei suinkaan maailman paras kunto,
vaikkakin terävin sairaudentunto:

Huono taide, ei tyyli, on taiteen pahin vihollinen.

My Alcor

Life Extension Foundation Since 1971.


Pyyntilonkero. Poltinsoluja. Suuaukko.



Vitrifikaatiota online. Vitun jäätävää.

Paikallisuutisia*

Potkaisu poliisijohtajan kylkeen - - -
sillähän murtaisi vaikkapa hylkeen.


Mitäpä saneli Jokisen Jaakko,
paikallisvankilan apulaisraakko:

"Vankeja turha eristää, sitoa,
estellä vireyden ylläpitoa."


                  Sellien yllä rauha
                  on sees;

                  ei liiku lauha
                  henkäys ees,

                  ei raivokkaat soi laulelot laverin alta.
             
                  Kohta jo, malta,
                  myös levon saat.

*Miten Vantaan vankilan apulaisjohtaja Jaakko Jokinen kommentoi Jari Aarnion pahoinpitelyä? Enemmän asiasta täällä.

Kuolemattomuuden kuiskauksia (moraliteetti)

Tässä lepää isäni rikos minua vastaan.
Minä en rikkonut ketään vastaan.



Ikirouta pysäyttää kiitävän ajan,
glyseroli häivyttää kuoleman rajan,

siirrännäinen virittää aivorungon,
lampipolyypin kaltaisen argonmungon.

Josko korvaisin aivot ja munat ja raajat,
josko vastassa olisi korvausten saajat

lasisiirtymälämpötilassa jossa
hermot amorfisessa sovinnossa

uutta elämää toisilleen kuiskuttaisi,
dewar-säiliöön typpeä ruiskuttaisi. . .

Aikaa absoluuttista silti ajan,
väistämättä ohitan kuoleman rajan,

mielessäni vanha viisaus josta
tyrmistyn kuin typerys vahingosta:

ateisteilla on taivas, ei ikuisuutta,
ei rajaa, hetkien mahdollisuutta.

Jos siis ajaton hyytelö tahdot olla,
rahat, ruumis kryoniin sovinnolla.

Banaanitasavallan riimit

Zirp zirp irzittan kirskuu marsu
kuin pirstoutuva papukaija.

Plumps plumps ja plumpsis säkeen suikkaan
kuin karsoittunut mehumaija.

Riimi-zombi*

Zombien määrää, zombien,
käsitä koskaan en.

Ei yksikään ajatus, oikea, väärä,
vain zombien loputon määrä

ja vakaumus varmin tästä:
oon yksin niiden elämästä.


*Tähän runoon tuli ihan uutta hehkua ja synkkää metafysiikkaa kun korvasin sanan "tähdet" sanalla "zombit".

Miehestä mittaa*

Minä mielipiteeni totuuteen vaihdoin
ja totuuden johonkin muuhun,

minä jokaista vastausta loppuun kaihdoin,
sanat hakkasin taltalla suuhun:

ei täällä paljonkaan väliä sillä
vaikka ampuisi itsensä trotyylillä.



*Tällaisia runoja ei voi kirjoittaa enää, kieli ei anna siihen todellista mahdollisuutta. Mutta jotenkin työpäivä on saatava käyntiin. Negaation kautta.