Kirjoittajan pointti

Hyvin ja huonosti kirjoitetusta runoudesta sanon ainoastaan, että yhdelläkään tosissaan kirjoittavalla runoilijalla ei ole varaa sanoa, että hän kirjoittaa jo kyllin hyvin ja ettei paremminkin voisi kirjoittaa. On tuhansia tekosyitä ajatella toisin. Lukijoille asia ei ole ehkä yhtä selvä, mutta kirjoittaja ei voi koskaan kirjoittaa liian hyvin, niin kuin lukijakaan ei voi liian hyvin ajatella ja harjoittaa vastaanottamisen ja arvioinnin kykyä.

Hyvin kirjoittaminen ei tarkoita banaalisti oman tyylinsä hiomista tai säkeen puleeraamista kuoliaaksi.

Jos minä olisin musiikin ystävä enkä fani ja kuulisin kuinka kitaristi soittaa enintään keskinkertaisesti, en menisi sanomaan (jos minun pitäisi jotain sanoa), että hyvä, pidä tuo, älä hio ja harjoita enää yhtään soittoasi, sillä kuulijoiden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä, ja jos vielä yhtään hiot ja menet edemmäs, fanisi alkavat pitää sinua elitistinä. Mitä helvettiä sellaisilla neuvoilla tai faneilla tekee?

Siksi en usko minkäänlaisiin puheisiin siitä, että huonosti ja huolimattomasti tekemällä voitettaisiin jotakin. Tietoisesti huono jne. -- minusta tuollainen kirjoittamisen filosofia on pääosin paskan arvoista.

Toki taitava tekijä voi kirjoittaa tahallaan huonosti, mutta siihen on oltava perusteet ja ne on voitava lukea siitä mitä hän tekee (tyyli). Jos joku kirjoittaa huonosti, ei siinä auta puheet flarfista tai kuolleesta modernismista tai käsitteellisyydestä. Me voimme käsitteellistää maailman surkeimmat tekstit aivan käsittämättömän upeasti, mutta se ei poikkea mistään muusta välineellisestä ja tarkoitushakuisesta toiminnasta, joten sen ei pitäisi juurikaan liikuttaa kirjoittajaa.

Mitä tulee lukemiseen, kokemuksiin ja filosofoimiseen, niin ei tarvitse lukea kuin seiskapäivää ja saa käsitteellistettyä paljon parempaa flarfia kuin runoudesta ikinä, poislukien, että sekin lehti on surullista paskaa.

Miksi pitää kirjoittaa aina paremmin? No ei kai minkään muun kuin sen runouden takia (ei siis minkään ismin takia, ei minkään irrallisen sisällön tai sanoman tai ideologian vuoksi vaan siksi että itse kirjoitus on sanoma). Joskus se onnistuu, joskus ei, siksi se on niin vaikeaa. Tai helppoa. Tai oikeastaan noilla ei ole mitään väliä.

Epäonnistuminenkin on reilumpaa kuin sen teeskentely, että joku taso riittää.

Minä olen niin yksinkertainen, että uskon kirjoittamisen olevan käsityötä, esteettisten ja käsitteellisten (ja sitä myötä myös, ainakin mahdollisesti, poliittisten) esineiden tekemistä.

Esineitä voidaan tehdä lukemattomiin tarkoituksiin ja lukemattomin tyylein ja materiaalein. Yleensä esineistä näkee kuitenkin nopeasti, onko ne tehty hyvin vai sinne päin.


Ei ole syytä tuottaa maailmaan yhtään enempää roskaa vain siksi että se riittää. Yllättäen tuohon ajatukseen ujuttautuu mukaan maailmankuva, jota ei ehkä muutoin toivottaisi.

Runouden uudistuminen voi toki tapahtua monin keinoin, mutta uskon yhä, että jotain "pysyvää", "merkittävää", "sitä mikä oli 2000-luvusta muistamisen arvoista" jne. voi syntyä vain jos viitsitään pitää rimaa lähtökohtaisesti hiukan korkeammalla, pyritään luomaan oma kielellinen idiomi, oma maailma kieleen.


PS. Katsotteko Vain elämää -sarjaa tänä iltana? Luultavasti suurin osa eturivin artisteista itkee tai mykistyy jakson aikana. Kertovatko sanaton tunne, ilo ja itku siitä, että esitettävät biisit tai niiden esittäjät tekisivät musiikillisesti jotain poikkeuksellista, saisivat nämä tunteet aikaan musiikin voimalla? Väittäisin, että kyse on vain puoliksi (tai pienemmältä osin) musiikista. Illan show'ssa voi olla muutama hyvä esitys lajissaan, joku onnistunut sovitus, ja sitten monta esitystä, joissa yksi tai useampi osa mättää, sinänsä hyvistä tekijöistä huolimatta (ottamatta kantaa kuinka hyviä muusikoita siellä tällä kaudella on). Väittäisin, että tässä itkeskelyssä ja muussa on kyse toiminnasta musiikin ympärillä. On kyse ihmisten kohtaamisesta, sosiaalisista lainalaisuuksista, projektioista, henkilökohtaisista tunnehistorioista jne. Itse musiikin kanssa, vaikka tunteet välittyvätkin sen myötä, nähdyillä reaktioilla, spontaaneilla ja intiimeillä soperruksilla tai biiseistä annetuilla palautteilla ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä, paitsi että nimenomaan suurimman vaikutuksen (joka välittyy kaikesta huolimatta myös katsojalle) tekee juuri esiintyjän kädenjälki, karisma, omistautuminen tilanteelle jne. Tämä on kaiketi melko ilmeistä. Entä runous sitten? Runoudella on epäilemättä arvokas sosiaalinen funktionsa sen tarjoamissa lukemisen, eläytymisen, tunnistuksen ja tunnustautumisen mahdollisuuksissa (jotka eivät palaudu yksinomaan sen poeettiseen funktioon), mutta kirjoittaja ei voi ottaa niitä lähtökohdakseen, tai minä ainakaan en osaa niin toimia ja edistää runouden asiaa. Mutta oikeastaan tulen tässä omaan pointtiini: se mitä kuka hyvänsä voi artistilta vaatia on vaatia sitä kuuluisaa heittäytymistä ja intohimoa täysillä tekemiseen. Loppu jää nähtäväksi.