Edith Södergranin Framtidens skugga (1920)

Palasin vielä kerran väitöskirja-aiheeseeni eli Edith Södergranin runouteen. Analysoin hänen kokoelmaansa Framtidens skugga (1920) erityisesti kokoelmakokonaisuutta jännittävän puhujuuden näkökulmasta. En ole aiemmin paneutunut Södergranin neljänteen runokokoelmaan (paitsi lyhyesti Nuoren Voiman kesällä ilmestyneessä Suomenruotsalaisen modernismin teemanumerossa). Haastan artikkelissani ulkoa käsin tematisoivia lukutapoja ja etenkin Torsten Petterssonin Gåtans namn -teoksessa (2001) esittämää ideaa Södergranin tuotannon itseironisesta kaksoisperspektiivistä. Käykäähän lukemassa juttuni uudesta kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirjasta Joutsen - Svanen, jos kiinnostaa.


Kokoelmakokonaisuudesta olen kirjoittamassa tulevana vuonna ainakin yhden artikkelin lisää, kun otan Aleksis Kiven Kanervalan käsittelyyn. Jossakin vaiheessa siirryn myöhemmille modernismin ja nykyrunoudenkin vuosikymmenille.

Friedrich Hölderlinin In lieblicher Blaue -katkelma

Ja niin kuin kukan hede
seisoo kirkontorni sinisessä ihanassa
ja päivä avautuu sen neulan ympäri;


ja kyyhkyparvi joka kiertää kirkontornin
se joka päivä saman sinen läpi lentää
sen sinen joka kyyhkyn huudot kantaa multa sulle;


taas tiedämme kuink' korkealle ehti aurinko
kun kirkontornin katto hohtaa,
se tinaliuskoin vuorattiin:


ja tuulen yllä, miss' ei tuulta ole
käy siipi tuuliviirin,
se kukko kiekuu hiljaa tuulessa.

Tein todella pikaisesti tällaisen raakakäännöksen vain koettaakseni, miten runoa voisi tulkita. Olisi mukava yrittää kunnolla, saada tämä tarkasti suomeksi. Tämä on vaan prosessin aloitus, jonkinlainen hahmotelma.

Lumesta ja ihmisestä

Lumessa emme ajattele jokaisen hiutaleen ainutlaatuista muotoa, poikkeamia


niitä muodostavien jääkiteiden vesimolekyylien vetyatomeissa. Emme ajattele


ihmisessäkään, paitsi puuttumisia, määriä, hämärää.

Hyvää aikaa

-- Sinä tuhlaat hyvää aikaa, tiuskaisee viisivuotias tyttäreni minulle, kun vien häntä tarhaan.
    Ehkä hän on aivan oikeassa, paljon oikeammassa kuin olen koskaan osannut ajatella.


(Tänään aamulla aivan samat sanat, kun harjaan hänen hampaitaan. Tämän täytyy olla vakavaa.)

Runollisesti sanotun alku

"Runollisesti sanotulla on oma alkunsa", pohtii Heidegger, ja juuri tämä minua kiinnostaa,
runoudella oma alkunsa, ilmeni se miten hyvänsä, juuri se saa minut kirjoittamaan,
etsimään jotain, jota voi kutsua aluksi, sillä mikään ei tyrehdytä alkua, kun se kerran on auki ja jää avoimeksi. Mutta miten alku syntyy? Ei muuten kuin kirjoittamalla, mutta kirjoittaminen ei selitä alkua, ainoastaan tuottaa sen, on mukana avautumisessa.

Kuvia kotimaasta

Minkä värinen naama päässä raiskaaja hiipii tänä yönä,
millaisella pillumagneetilla, vai aivanko jalan yön selkää taittaa?
Minä istun olohuoneessa tytärteni kuvia katsellen, lukuvalo päällä veistän seivästä,
jonka syöksen sen pirun aivoihin ja vatsaan,
en odota huomisen uutisia, kiihkottomaksi siivottua keskusteluohjelmaa.




Miten uskallan mennä ovesta,
miten kävellä ohi vihasta tärisevän naapurin sedän,
hakkaako hän minut samalla tavalla kuin he hakkasivat isän siellä
mistä lähdimme?




Mutta heidän luonnolliset tarpeensa, hän katsoo peilistä otsaansa ja poskipäitään,
joille puuteri leviää, ja heilauttaa sitten hiuksiaan, suipistaa suutaan,
jolle puna leviää, ja hetkeksi hän unohtaa kaiken mitä on vuosia puhunut
suojautumisesta ja tasa-arvosta, on oltava jokin syy,
miksi he käyttäytyvät näin, paitsi tietenkin median suurentelu, tietenkin,
nämä traumatisoituneet nuoret miehet, kukaan ei ole täyttänyt heidän tarpeitaan
viikkoihin, kuukausiin, ja silti tämä ei ole se luonnontila, josta he ovat lähteneet...




Hän raapii hetken partaansa ja kirjoittaa niin selvästi kuin osaa:
On eittämätöntä, että tietyt halut tulee kuohita ja ohjelmoida uudelleen --
mikään vetoomus etnisten erityispiirteiden ymmärtämiseksi
ja yhdensuuntaiseen empatiaan ja kulttuurinlukutaitoon ei tule lopettamaan
uhkakuvia ja halventavia tekoja, jotka tuhoavat molemmin puolin mahdollisuudet
elää koskemattomasti ja rauhassa.


En ymmärrä minkään väristä raiskaajaa. Määriä on turha laskea ja selittää.
Jokainen raiskaus on absoluuttisesti oma itsensä, ja joissakin tapauksissa raiskaus
on pahempi kuin murha: uhrin on jatkettava elämäänsä.
Raiskaus kutsuu aina luokseen vihaa ja kostoa, elämän särkymistä,
tapahtuipa se sitten Pattayalla, Irakissa tai Suomessa, olipa raiskattu pieni poika
tai tyttö, nuori nainen tai kuka hyvänsä, joka voidaan häpäistä ja alistaa.

Oneironin alku (ensimmäisiä kokemuksia)

Olen lukenut reilut viisikymmentä sivua Laura Lindstedtin Oneironia. Kieli on kaunista, tai pikemminkin teknisesti taitavaa ja mietittyä, ehdottoman toisenlaista kuin minkään viimeaikaisen suomalaisen romaanin kieli ja heti näkee, että panokset ovat huomattavan korkeat (muistuttaa hetkittäin nouveau roman -käännösten kieltä mutta ei ole yhtä intensiivistä ja "viatonta", vaan poseeraa hiukan, nostaa mukaan kaikenlaista asiaan kuuluvaa, koska on tietoinen noistakin rekistereistä), mutta en saa kieleen (tai pikemminkin kerrontaan) minkäänlaista emotionaalista kosketusta, tunnetta, että olisin lukijana mukana, vaikka alussa minua puhutellaan, niin kuin jokaista lukijaa, ja viedään muutaman vaiheen kautta valkeaan tilaan.


Johtuuko tämä samastumisen vaikeus aiheesta? Kuolema kiinnostaa minua, tragedia kiinnostaa. Miksi minua puhutellaan ja käsketään kuvittelemaan jotain muodotonta? Onko kyse siitä, että kirjoittajan itsensäkin on yhtä hankala asennoitua tilanteeseen, jota on keksimässä ja jota fantasioi ja urakkaa on valtavasti jäljellä ja jostakin urakka on kuitenkin aloitettava? Johtuuko tunteettomuuteni siitä, että negatiivinen momentti on periaatteessakin ylitetty, että sitä ei saada mukaan vääntövoimaksi, että minut on kutsuttu mukaan pelkästään herkuttelemaan kielellä, jonka alusta saakka tunnistan fantasiaksi?


Tosiasia on, että olen lukenut monin tavoin kehnompaa kieltä ja ollut enemmän tunteella mukana. Voin lukea jopa todella tökeröä kieltä ja olla mukana, jos sanomisessa on läsnäoloa, jos jotakin sanotaan. Ennen kaikkea näen kieltä 18 ensimmäistä sivua. Sellaisesta on vaikea kahlata läpi muuttumatta välinpitämättömäksi, vaikka jokainen yksityiskohta olisi puleerattu.


Pienen katkon jälkeen tekstiin syntyy hetkeksi rytmiä, sitten tulee taas konstruktioita, joita lähinnä silmäilen. Luulen, että jossakin kohdassa tämä lähtee vetämään, pakkohan tämän on, toivon, että kieleen tulee jotain, joka imee minut mukaansa.


Jatkan ja huomaan, että välitön tunnetila, jota olen lyriikan ja tietynlaisen proosan lukemisen myötä oppinut haluamaan ja odottamaan, ei vain synny, ja romaanin kielelliset asetelmat vaikuttavat minussa samaan tapaan kuin hyvin abstrakti musiikki: tajuan, että tämä on periaatteessa hienoa ja että rakenteen tasolla tässä on paljon siitä mitä pitääkin olla, mutta se mitä kirjallisuudelta odotan, hämmennys, kosketus, huuma, välittömyys, sitä ei tule.


En tahtoisi uskoa, että kyse on siitä, että olen näin sukupuolittunut lukija tai jotenkin tyhmä, pidänhän Duras'ta ja pidän monin paikoin Munrosta ja pidän naishahmoista.


Ehkä lukijalle tahdotaankin välittää kokemus ylevästä apatiasta, sekaannuksesta? En ole varma. Sen verran paukkuja Oneironiin on kuitenkin pistetty, että jatkan, ilman muuta, kunnioituksesta tätä massiivista ja uhkarohkeaa yritystä kohtaan. Mutta toivon, että kohta sanotaan asioita, joilla on emotionaalista merkitystä eikä minun tarvitse katsella taideripustusta.


Alan miettiä, onko minusta todellakin tullut näin emotionaalinen. . . Onko tämä jonkinlainen psykoanalyysi? Jos on, miksi transferenssi on tällainen? Puuttuva, katkova. Olen iloinen siitä, että toistaiseksi kyse on vain omasta kyvyttömyydestäni tuntea tämä maailma, joka minulle yksityiskohtaisesti kuvataan. . .




Kommentit jatkuvat, kun lukeminen jatkuu. . .

Poliittinen neitsyys

On hetkiä, jolloin kansalaiset kokevat, että ministeri, kansanedustaja tai kuntapäättäjä menettelee täysin väärin, vastoin yhteisiä sääntöjä. Tapahtumasta seuraavia reaktioita tavataan kutsua moraaliseksi närkästykseksi. Mutta tapahtumalle voidaan antaa toinenkin nimi: poliittisen neitsyyden menetys. On huomattava, että neitsyys ei mene teon tekijältä, vaan närkästyneeltä kansalaiselta, useimmiten vieläpä sellaiselta, joka ei ole äänestänyt, tukenut tai muunlaisin toimin edesauttanut kyseisen poliitikon valtaannousua. Iloinen uutinen on, että neitsyys menee kaikilta. Se on ihan luonnollista, ei kannata välittää. Paljon huvittavampaa on tavata ihmisiä, joilta menee neitsyys toistuvasti ja jotka manifestoivat sitä yhteisöissään. Luulen, että poliitikot, kansanedustajat ja kuntapäättäjät ajattelevat juuri näin. Heidän tehtävänsä on riistää ja raiskata, sotkea moraali yhteisen hyvän vuoksi.

Frankrikes skugga

Jag anar dödens skugga.
Jag vet att våra öden ligga i hopar på något hotellbord.
Jag vet att icke en droppe Bordeaux sig suger i mattan
som icke är skriven i de eviga dimmarnas bok.
Jag anar Frankrikes skugga,
det vet jag så visst, som att solen går upp,
att Frankrike måste på mig sin saliga kust kasta
och den är ingenting annat än mördande sol.

Ainoa mitä älyän poliittisesta teoriasta

Vittu mä vihaan uusliberalismia, sen takia mä en pysty edes hampaitani pesemään


ja sitten saan taas valvoa aftat suussa.

Sieltähän se tuli

No niin, ei muuta kuin kaikkia Finlandia-ehdokkaita ostamaan ja lukemaan.


Ja onnea ennen kaikkea Laura Lindstedtille ja Oneironille voitosta!


Oneiron menee myös itselläni lukuun joulun aikaan. Silloin siitä kokemuksesta enemmän.

Todellisuuden kirjoitus

Mikä eettinen rangaistus kohtaa meitä, jotka emme plagioi toisten, jo kuolleiden tekstejä, vaan esitämme elämän ja sen tekstit omanamme? Mikä tuomioistuin meidät paljastaa ja tuomitsee? Kuinka käy meidän, jotka kopioimme todellisuuden kirjoitusta niin kuin se olisi oma elämämme, päivästä ja viikosta toiseen, emme vaihda edes yksityiskohtia, vaan nekin uskomme omiksemme. Toimi ei ole vähäinen, seuraamukset ovat ankaria. Kun sanon tämän ääneen kadulla kohtaamalleni opettajalle, hän viittaa lumituiskuun ja vastaa ranskaksi: -- Jotain säädyllisyyttä, ystäväni, etkö näe, että paikalla on lapsia?

Onko Finlandia-palkinnossa mieltä?

Onko Finlandia-palkinnossa mieltä? Tällaisestakin heräteltiin keskustelua. Totta kai on, miksei olisi? Paljon enemmän siinä on mieltä kuin esimerkiksi lottoamisessa. Lopputulokseen voi vaikuttaa kirjoittamalla niin hyvän kirjan kuin osaa ja kilvoittelun seurauksena myös lukijat saavat enemmän. Pahaa mieltä tietenkin seuraa niin kuin aina kun joku voittaa ja vieläpä suurilta osin omilla ansioillaan.

Finlandia-kisan yllätys?

HS:n mukaan on yllätys, että Oksanen, Ollikainen ja Kettu jäivät romaaneineen rannalle Finlandia-kuusikosta. En ole vielä lukenut Ketun romaania, mutta Oksasen ja Ollikaisen romaanien jääminen pois kuuden parhaan joukosta ei ihmetytä. Oksanen kirjoittaa sujuvasti, ammattikirjailija kun on, mutta romaani on keskinkertainen. Ollikainen kirjoittaa hyvin, välillä jopa erinomaisesti, mutta teos jää levälleen, harjoitukseksi. Komposition hallinnassa ja henkilöhahmojen piirtämisessä Ollikainen ei yllä lähellekään Oksasta, olkoonkin, että hänen esteettiset tavoitteensa ovat kunnianhimoisempia ja hän putoaa korkeammalta kuin vain niukasti viihteellisen lukuromaanin ylittävä Oksanen. Jos näiden teosten olisi pitänyt olla voittajaehdokkaita, en tiedä, mitä Finlandialta odotetaan.
   Hotakainen on rutinoitunut kirjoittaja ja lohkaisee aiheesta kuin aiheesta ihmisläheisen ja humoristisen mittatilaustyön. Pienenä ongelmana koen, että Hotakaisen monessa romaanissa rakenteet paistavat läpi silloin kun ei pitäisi eivätkä hahmot kovin paljoa erotu kielen tasolla toisistaan. Varsinaisia yllätyksiä on vähän, jos tuntee Hotakaisen kielen. Hotakaisen vahvuus on terävä lause. Toisaalta lause on manerisoitunut siihen mittaan, että sille pitäisi tehdä jotakin: se jyrää hahmot ja saa ne kielen marioneteiksi, olivatpa nämä sitten naisia, miehiä, poliiseja tai huoria. Luulen, että Köngäksellä on hieman samantapainen kielellinen ongelma kuin Hotakaisella: Hertassa on iso aihe, mutta hahmot eivät kielellisesti erotu kylliksi toisistaan, kuten parhaimmissa historiallisissa romaaneissa, sanotaan nyt vaikka Linnalla, jolla sentään on melkoinen henkilögalleria. Veikkaan, että tämän vuoden kovin kisa käydään Harman päässä Lindstedtin Oneironin ja Hotakaisen Henkireiän välillä.

Tuntematon

Tuo tuntematon tupa,


sen sohvalle hän jää,


on äänetönnä lupa


tupakka sytyttää


ja tuntea sydämen rauta.

Deborddegger

Vieraantuneesti mutta velvollisuudentuntoisesti kuluttaa ihminen maan päällä,


double decker.

Keksintö

Kirjoitin vihkoon että kun idea ja materia ja toiminta sulautuvat yhteen kyseessä on keksintö, mutta pätisikö se muuhunkin.

Kristina Carlson, Herra Darwinin puutarhuri (2009)

Uudet uhkakuvat

Siltä varalta, että joku ei ole kuullut tänä vuonna riittävästi henkevää keskustelua kirjallisuudesta ja uusista uhkakuvista, vinkkaan Harry Salmenniemen ja mun taannoiseen miniesseevuoropuheluun Jaakko Yli-Juonikkaan Uusista uhkakuvista, esikoisnovellikokoelmasta vuodelta 2003. Ehkä maailmantilanne vaatii uhkakuvien päivitystä tulevana vuonna ja jatkamme keskustelua.

Sitaatti

"Me" emme ole koskaan -- koskaan, niin kauan kuin olemme olleet -- emme ole suostuneet mukautumaan sellaiseen mielettömään ilmiselvyyteen, että meidän universumeita syleilevä tietoisuutemme olisi sidoksissa yhteen ainoaan elimistöön, jolle on annettu mitättömän vähän aikaa kaiken kokemiseen ja kaiken ymmärtämiseen.


Pentti Holappa, Ystävän muotokuva (1998)

Kirjailijan kuolema

Kirjailijan maalaaminen asussa, joka muuttaa hänet näkymättömäksi,


saa hänet katoamaan. Miten erinomaisesti se onnistuukaan monilta, ja


mikä vielä ihmeellisempää: onnistuu vain puolittain.

Kuolema-aforismi

Historian kuolema, kirjallisuuden kuolema, Jumalan kuolema.


Täytyy tuntua helvetilliseltä kokea asiat siten.


Kytkeä itsensä irti omasta ainutkertaisesta päättyvästä elämästään.

Luova ja epäluova kirjoittaminen

Minulle ei ole luovaa tai epäluovaa kirjoittamista, on vain kirjoittamista,


joka voi olla onnistunutta tai vähemmän onnistunutta.

Vuodet, kuin lehdet

Olisipa pian vuosi 1971.


Olisipa vuosi 2016 jo takana.

Käsitteelliset kyborgit

I
Tulevaisuudessa kirjallisuutta sekä tuottavat että lukevat koneet, sanoo Kenneth Goldsmith ja onnea hänellekin vaan. Ja hän sanoo, ettei kenenkään tarvitse lukea hänen teoksiaan ymmärtääkseen niiden ideaa, mutta minun on kirjoitettava teokseni ymmärtääkseni omat ideani. Kukaan ei tajua teokseni ideaa lukematta itse teosta.


Koneyleisöt, konetuottajat, uudet kriittiset ajatukset, onko kyse yleisestä heikkolahjaisuudesta vai odotetusta utopiasta? Yhä vieraammilta tuntuvat konseptualistiset ajatukset, "here comes everybody", kun työkseen kirjoittaa ja lukee ja ymmärtää, että tämä on työtä, tässä on rajoituksensa, ja jokainen juttu on tehtävä aivan itse, että joku siihen pystyy ja toinen ei, että mitään glooriaa ole eikä kirjallisuus ole ensisijassa käsitteitä, ja että minä koen tämän kaiken niin kauan kuin elän.


Kun en jaksa enää hengittää, ei minua kytketä koneeseen, kyborgin päiväni ovat ohitse niin kuin kirjallisuus on jo kauan sitten heidän unelmissaan ollut.


II
Sisältöä on niin paljon tarjolla, että sen tuottamisen taito on menettänyt merkityksensä. Miten minä näen asian aivan toisin: jakelukanavia ja -paikkoja kyllä löytyy, mutta sisältöä yhä vähemmän, muotoja on, mutta vain vähän kulttuurista merkitystä.


III
Kun koneet sekä kirjoittavat että lukevat tekstit ja laativat kritiikit ja generoivat keskustelut niiden ympärille (monistavat hetkessä meemikulttuurin maailmankaikkeuden mittakaavaan), me voimme keskittyä paremmin meditoimaan elämämme tyhjyyttä.


IV
Joten arvatkaapa, kumpaa minä arvostan enemmän ajattelijana ja kirjoittajana: Kenneth Goldsmithia vai Cormac McCarthya, ja kumpaa prosessin osaa: työssä syntynyttä virhettä vai feikkiä josta ei periaatteessakaan erota virhettä?


V
Ja kumpi osallistaa lukijansa täysipainoisemmin? Minulle osallistamisessa on olennaista, että lukija ei kuvittele olevansa tekijä, vaan että lukija liki poikkeuksetta ja yksityiskohdissakin myöntää, että minä en koskaan voisi olla tällainen tekijä, ettei siitä tulisi mitään: sen sijaan olen vastaantulija, nautin, koen, tunnen ja ajattelen. Tällaiset ajatukset inspiroivat minua kirjoittajana tekemään kaiken hieman paremmin.


Sen sijaan kun päivän lehdestä tai nettipyyhkäisystä tulee taidetta ja taiteen keskeinen kriteeri ilman minkäänlaista ponnistusta (älyllisenä päätelmänä ja institutionaalisesti tällainen on helppoa ja juuri tämä helppous ja älyllinen laiskuus ja kosiskelevuus ärsyttävät minua suunnattomasti), en seuraa artikulaatiota pidemmälle.


VI
Kirjallisuus älyllisenä pelinä ja venkoiluna ja kirjallisuus materiaalisena maailmassaolona ja ristiriitoja todentavana muotona ovat kaksi aivan eri asiaa.


VII
Jos arvostaa itse prosessia ja learning by doing -juttua, niin ei kai siinä paljon jää muita vaihtoehtoja kuin yrittää ja tehdä, ei siinä hirveästi konseptit paina, lajit ja tekstilajit ja kohdennukset kylläkin.


VIII
Vaikka kuka hyvänsä voi nykyään omaksua taiteilijan roolin (suunnilleen samaan tapaan kuin kuka tahansa voi  halutessaan avata Facebook-, Twitter- tai Instagram-tilin), väittäisin silti, ettei kuka hyvänsä voi olla kiinnostava (konseptualistinen tai muukaan) taiteilija. On tehtävä työtä, on opittava ammatinharjoittamisen ehdot ja taidot, jotta voi tulla edes jonkinlaiseksi taiteilijaksi. Tässä suhteessa ongelmaton tekijyyden hävittäminen ja ajatus työn luovuttamisesta koneelle eivät sovi ajatukseeni kirjallisuudesta, vaikka näenkin ne mahdollisina osapäämäärinä ja etappeina, keinoina artikuloida identiteettiasemia ja distansseja.


(En ole käytännössä osannut yhtäkään kirjallista muotoa ennen kuin olen tehnyt ne. Vasta tekemisen kautta olen ollut matkalla johonkin. En kuitenkaan ymmärrä ajatusta, jossa taiteilijaksi julistaudutaan itse, kertakaikkisesti -- paitsi leikkimielisesti, parodiana, mutta yleensä sellainen myös käsitetään leikiksi ja parodiaksi. Minun käsittääkseni taiteilijaksi tai kirjailijaksi aletaan nimittää ihmistä, joka on tehnyt tuohon tehtävänalaan kuuluvia töitä. Ei siinä mitään, voihan sitä kaikenlaista julistaa, mutta yleensä se on vähän samanlaista hommaa kuin se, kun Sini Sabotage julistautui Suomen kovimmaksi naisräppäriksi yhden biisin perusteella joskus pari vuotta sitten... Levikset repes eikä siitä sitten oikeastaan muuta sanottavaa olekaan.)

Kuuluisia pöhinäsanontoja

Huoraamisen syntien välttämiseksi olkoon kullakin oma pöhinäkeskuksensa:
on parempi pöhistä kuin palaa.


*


Oi katso, pöhinäkeskus, sinun päiväs koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois.


*


Tähtitaivas ylläni ja pöhinäkeskus sisimmässäni.


*


Pöhinäkeskukseni, pöhinäkeskukseni, miksi minut hylkäsit!


*


Voi ystäväni! Me tulemme liian myöhään. Jumalat kyllä elävät, 
mutta meidän yllämme pöhinäkeskuksissa.


Sillä aina eivät kaupallistamistarkoitukset voi sopia heikkoon astiaan,
vain aika ajoin ihminen kestää niiden runsautta.


Unta heistä on sen jälkeen elämä. Mutta tuotteistus auttaa
kuin uni ja vahvemmaksi tekevät pakko ja yö.


Sitä ennen tuntuu minusta usein
paremmalta nukkua, kuin olla näin ilman tovereita,


näin odottaa, ja mitä tehdä sillä välin ja mitä sanoa,
en tiedä, ja mitä varten olla runoilija pöhinäkeskusten aikana?


*


Kun olen kuollut,
kun olen kuollut.
Pöhinäkeskus jatkuu, pöhinäkeskus.


*


Ja mitä muita näitä nyt on. . . "Kyllä, teidän armonne. . ."

Vihollisesta

Kuinka lähelle voit päästää vihollisesi,


niinkö lähelle, ettet tunne enää minkään vihamielisen läsnäoloa?


Kuinka lähelle voit mennä vihollistasi,


niinkö lähelle, ettei sinun tarvitse enää pelätä?


On jotain, joka äkkiä puuttuu väliltänne.

Hiljalleen tulee yö

lumihiutaleet  kookoshiutaleet verihiutaleet


hitaasti kääntyy sydämen jalometalli


kammioitsee pallonmuotonsa

Marraskuun aamu

Yö kostaa aamulle päättämättömyydellä. Alastomat puut
talosi ympärillä päästävät taivasta ja ilmaa sisään loputtomasti.

Eräskin alistamisen ja liittolaisuuden muoto

Lukija tietää enemmän kuin hahmo mutta vähemmän kuin kertoja.

Miksi pidän Hyrystä

Uskon ymmärtäväni vihdoin, miksi pidän Antti Hyryn kerronnasta niin paljon ja miksi hän ei ole juuri vaihtanut tyyliään. Hyryn kerronta ei rakenna konventionmukaisia, täsmällisesti (ja jälkikäteen ajatellen liian tarkasti) toisensa kohtaavia motiiviketjuja tai henkilöhahmoja jotka melodramaattisesti (tarkoituksellista tai ei) joko törmäävät toisiinsa tai kiertävät toisensa juonen huippukohdissa, se ei tunnista tästä kaikesta seuraavia palapelimäisiä ratkaisuja, vaan virtaa eteenpäin, väliin haltioituneena, väliin monotonisena ja tuskastuneena koko elämään, mutta virtaa kuitenkin eikä yritä temppuja, jotka surkeinkin lukija tunnistaa kirjallisuudeksi. Jos saisin päättää (olisin esimerkiksi kustannustoimittaja), julistaisin kaikki tuollaiset temput hetkeksi pannaan, sillä ne pilaavat monta hyvää teosta, joissa olisi mahdollisuus sanoa ja kysyä jotain aitoa (raja kirjallisuuden ja elämän välillä ei ole ylittymätön). Toki tällöin julkaisuluetteloista katoaisi suuri osa taattuja menestysteoksia ja minä saisin potkut. Tällä kaikella en tarkoita, ettenkö olisi huomannut, että Hyryllä on omat ajatuksen ja havainnoinnin filtterinsä. Puhuin teoksen muodosta alustana, jolta voi kasvaa jotain olennaista, olinpa tuosta olennaisesta lukijana sitten mitä mieltä hyvänsä.

Uskoisitko

Uskoisitko, jos sanoisin: Jokaisen aamun merkitys on siinä, että yhä herää, ettei kaipaa mitään muuta kuin heräämistä ja maailmaa, joka meidät jälleen figuroi ja että tässä on elämisen merkitys ja lahja; että pääkallo ei kerro kuolemasta ja katumuksesta, vaan siitä, että meidät on tehty tähän elämään.

Ystävä, vihollinen

Yllättäen hän ottaa esiin liuskan, jossa on minun kirjoittamani runo ja sen ytimessä teoreetikko, josta en ole kuullutkaan. Hän lukee säkeeni monotonisesti, aivan kuin kuivan asiatekstin. Sitten hän mainitsee vahvistamisen teorian, josta myöskään en ole kuullut, ja kysyy, onko niin, että runossa mainitsemani teoreetikon tavoin on keskeistä näyttää maailma kokonaisuudessaan sellaisena kuin sen jokin vääristynyt yksityiskohta on ja mihin tällä vahvistamisella pyritään. Yritän vastata, vaikken tunnista hänen lukemaansa tekstiä, hädin tuskin saan palautettua mieleeni sanoja, jotka hän on runonani lausunut. Kyllä, kyllä minä saan tyydytystä siitä, että kuvaan kauheuksia, niin kuin koko maailma olisi niitä, vastaan, näin on, vaikka todellisuudessa kyse olisi pienestä yksityiskohdasta. Koko sali on hiljaa, yllättyneenä tästä kaikesta. Mutta oudointa on luottamuksen tunne, joka minussa herää tätä ihmistä kohtaan, hänen kiinnostustaan kohtaan, sillä tiedän, että hän olisi milloin hyvänsä valmis syrjäyttämään minut omien suosikkiensa tieltä, pyyhkimään minut kokonaan pois.

Ojat

Täällä purot ovat ojia,
vanhoja, sammaleisia tajuntoja.
Niiden ylitse loikimme
kuin pojat, orjat.

Näetkö kaksi korppiani?
Ajatus ja muisti,
vielä ne jaksavat lentää.

Neljäs kirja on proosaa

Kevät mennään proosalla. Huomasin, että Otava on julkaissut vuoden 2016 kataloginsa, joten asia on nyt julkista: helmikuussa ilmestyy esikoisromaanini Karhunkivi. Teos on suunnilleen taittoa vaille valmis. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaa lukuun ja huomaa, ettei runoilijan proosan tarvitse olla vaikeaselkoista kuvavyöryä tai hajalle repsahtavaa kollaasia. Perusasioiden eli tarkan kerronnan ja perhekuvioiden äärellä ollaan.
   Silti sama pätee kuin runoudessani: sisällöt syntyvät kielessä, eikä kieli ole mitään mielikuvitusta, vaan havaintoa, ajatusta ja kaikkialla läsnä olevien asioiden yhdistymistä. En tahtonut laukaista yhtäkään olennaista jännitettä, kun ei elämäkään niitä laukaise. Ja niin kuin elämässä ei ole juonellista kaarta tai toistuvia, loogisia motiiveja, ei tässäkään niitä ole, vaan toisiinsa limittyviä ja rinnastuvia kohtauksia. Tällaisissa suhteissa Karhunkivi on realistinen, todellisuutta jäljittelevä ja mallintava teos, jonka ratkaisut osaltaan nostavat esiin arjen ja ahdistuksen kokemukset, miksei myös iloa ja kauneuttakin, sitähän kaikesta huolimatta enin osa on.

Oksasen Norma ja Ollikaisen Musta satu (päivitetty)

Fantasiaelementit historiallisia romaaneja kirjoittaneiden tekijöiden uusimmissa teoksissa. Siinä taitaa olla yksi ensi kevään Nykykirjallisuus-kurssini aiheista. Tapausesimerkkeinä Sofia Oksasen Norma ja Aki Ollikaisen Musta satu. Hauska pohtia tarkemmin, mihin fantastista on tarvittu ja millaista se on luonteeltaan.
   Hieman kyllä mietin Normassa päähenkilö Norma Rossin kiihkeän hiustenkasvun tarpeellisuutta. Olisiko ilmankin saatu trilleri aikaan -- sellainenhan teos ennen kaikkea on? Vastaus riippuu tietenkin siitä, mitä Oksanen tahtoi sanoa.
   Nopeasti kasvavat hiukset eivät mielestäni tarjoa ainakaan helposti tulkintaa syventävää lukutapaa, joka levittäisi Oksasen teoksen ihmis-/elinkaupan tematiikkaa. Pikemminkin kyse on ratkaisusta, josta käsin juoni saadaan toimimaan mahdollisimman niukoilla selityksillä.
   Pidin kuitenkin Oksasen teoksesta nopeasti ahmittavana lukuromaanina, vaikkei se mielestäni ollut Stalinin lehmien, Puhdistuksen tai Kyyhkyjen veroinen. Rakenne toimi kuitenkin hyvin.

PS. Toki päähenkilön erikoiset hiukset tuovat teokseen toiseuden ja poikkeavuuden kysymykset, mutta kovin mystifioidussa ja kirjallisessa muodossa, jos ajatellaan elinkaupan ja ihmiskaupan aihepiirejä, joissa teos muuten liikkuu. Lukiessa fantastinen elementti ei kuitenkaan haitannut olihan hiusten arvoituksen ratkaiseminen ja jopa historiallinen taustoittaminen teoksen yksi sivujuonne, joka kutoi motiiveja ja Norman sukulinjaa yhteen.

Aki Ollikaisen Musta satu (koko arvio)

Aki Ollikaisen Musta satu (2015) lähtee yhtenäisemmin lentoon vasta sivun 80 tienoilla. Romaanin kaksi ensimmäistä lukua (s. 7-12) lupaavat paljon. Erityisesti pidän niiden tuottaman montaasin jännitteestä, ja kielikin hehkuu kauniisti. Kahdessa lyhyessä luvussa kuvataan näkymä Tattarisuon lähteeltä, 1930-luvun noitamenoista, sekä isän ja pojan yhteinen hetki nykypäivässä elävän kertojapäähahmon lapsuudenmuistona. Sitten aletaan kehiä kohti näitä kohtauksia ja toisaalta seurataan niistä erkautuvia polkuja. Samalla teksti sukeltaa jonnekin pastissien ja asetelmien yöhön ja intensiteetti katoaa. Kaikesta näkyy, että tässä kirjoitetaan kirjallisuutta ja että kirjailija on asialla, mutta kieli itsessään ei onnistu luomaan maailmaa siten että minä lukijana olisin sen vaikutuspiirissä. Olen lukenut kaiken aiemmin, paremmin kirjoitettuna. Kyse ei ole teemojen tuttuudesta, vaan yksittäisten lukujen yhdistelyn tekniikasta ja tekstin valmiusasteesta lukutasolla. Juuri tällainen olo minulla on suurimmaksi osaksi, kun katson suomalaisia nykyelokuvia. Asioiden referointia, kokonaisia kohtauksia, joista näkee, että tässä on nyt tätä juttua, näin se menee, mutta kuvatut asiat eivät todennu kielen tasolla, ole läsnä.
    Ne Mustan sadun aikatasot, jotka sijoittuvat suvun historiaan ja aiemmille vuosikymmenille, toimivat paikoitellen hienosti (esim. sivut 67-76). Väliin teksti tosin värittää historiallisia epookkikuvia kuin tekijällä olisi vieressä tietokirja. Nykyhetki on pääosin paperinen, vaikka välähdyksiä hyvästä näkyy, etenkin pojan ja isän ja isän ja tämän isän suhteen kuvauksissa (s. 95-). Sellaiset motiivilinkitykset, jotka Nälkävuodessa (2012) menivät suoraan ihon alle, näyttävät nyt asetelmallisilta, usein jopa teennäisiltä. Esimerkiksi hetket saaressa Joonan kanssa ja heräävän seksuaalisuuden kytkentä noitamenojen selvittämiseen (s. 60-), ylipäänsä koko Joona-kuvio.
   Näin lyhyessä teoksessa on liikaa, että kirjan alkupuoli ei kanna. Mielenkiinnosta luen kuitenkin Tattarisuon tarinan loppuun.


PS. Sivua 80 edeltää ikään kuin ponnahduslautana tämä kappale, joka päättää edellisen luvun: "Joten sen sijaan, että olisin mennyt Tattarisuolle kuten olin suunnitellut, nousin junaan ja ravintolavaunussa tapasin sen naisen. Aamulla menin Erkin hautajaisiin haisten vanhalta viinalta ja uudelta naiselta. Vaimo haistoi molemmat. Hänellä on aina ollut hyvä hajuaisti." (Musta satu, 79.) Jotakin tällaista suoraviivaisen lakonista olisi pitänyt saada heti alkuun, varsinkin nykyhetken tasolle, eli tapahtumaa ja jännitettä referoinnin sijaan.
   PS 2. Sivulla 132. Ei tule valmista, palaset kolisevat toisiaan vasten.
   PS 3. Viimeiset 20 sivua ovat sitten synteesi ja yritys koota yhteen teos ja motivoida kerronnan tasot suhteessa toisiinsa. Ihan kekseliästä ja hyvin kirjoitettua. Samalla tulee lunastettua teoksen nimessä kuuluva laji, satu. Lopetus on siis synkkä ja fantastinen. Osin Ollikaisen teoksen rakenneratkaisu muistuttaa samasta Tattarisuon murha-aiheesta ammentaneen Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetin (2015) fragmentaarisuutta. Yli-Juonikkaan tarinaltaan ja kerronnaltaan suhteellisen yhtenäinen teos hajoaa lopussa, Ollikaisen romaani taas yrittää vasta lopullaan saada katkelmat suhtautumaan toisiinsa. Minusta Ollikaisen ratkaisu jää viime tippaan. Vaikka fantasia ylittää ajalliset etäisyydet, pehmentää kerronnan kolhuja lajisysteemin vaihdoksella sekä häivyttää elämän ja kuoleman rajan, ei kerronta motivoidu kylliksi näin takapainoisella ratkaisulla. Yli-Juonikkaan romaanin etu on siinä,  että sen tarinamaailma tapahtuu pääasiassa 1930-luvun viitekehyksessä, jolloin fantastista jumala koneesta -loppuratkaisua ei tarvita. Paukut saadaan kieleen ja tapahtumien virtaan. Toisaalta Ollikainen kirjoittaa itsensä loppuratkaisullaan näppärästi ulos historiallisen romaanin genrestä. Sinänsä virkistävää ja nykyaikaista, mutta lopetus kuuluu kuitenkin lähinnä hätäratkaisujen ja silmänkääntötemppujen kategoriaan. Ratkaisu on liian äkkinäinen ja mekaaninen, nykyversio tyypistä "Sitten heräsin unesta".
   PS 4. Mielestäni lopetus on ennen kaikkea yritys ratkaista rakenteen ongelma hetkellä, jolloin ote lukijasta on jo menetetty. Korostan vielä, että minulla ei ole ongelmia ymmärtää teoksia, jotka sekoittavat realismia ja fantasiaa. Nyt temppu ei toimi. Diiliä olisi pitänyt alustaa paremmin pitkin matkaa. Ollikainen kirjoittaa tässäkin teoksessa hienosti, mutta kompositio ontuu. Tällainen rakenne on vähän kuin sanoisi: On oikeastaan ihan sama, mitä elementtejä tässä on aiemmin käytetty, koska jutun juju on lopussa, ottakaa tai jättäkää.

Awake My Soul

Jos on aamulla hieman kyyninen olo, pistän soimaan Mumford & Sonsia.


Siitä se lähtee: "Awake my soul
For you were made to meet your maker"


Red Rocksin konsertti on muutoinkin kuuntelemisen arvoinen.

Satu

Olin pieni poikanen silloin.
Tätä Batman-sarjista selasin illoin,
ja se teki niin suureksi pimeyden, se vuoristoluostarin vintti,
sitä pelkäsin eniten, siellä vampyyrinunnat uinui.
Oli myöskin Ra's al Ghul ja suloinen Talia,
hänen kauniita rintojaan ahmin, runkkasin,
minä pieni poika, äh, käsiäni hiljaa häpesin.

Outside Lands

kuin tasankojoet silmieni verisuonet


putoavat suometsien reunaan


in these bodies we will live


in these bodies we will die

Neuvo

Antakaa kuolleiden haudata kuolleet.


Antakaa elävien astua yksi askel heitä kohti.


Yksi askel, ei enempää.

Zombiuutisia

23-vuotias mies surmaa ystävänsä, koska luulee tämän muuttuneen zombiksi. He ovat katsoneet saman The Walking Dead -jakson kuin minä, Glenn kuolee siinä, ottaneet muutaman paukun ja pari pilleriä ja kuorsaavat sohvalla. Minä olen nähnyt unta kulkijoista, ne piirittävät autoani moottoritiellä, mikä klisee. Hän on käyttänyt surmatyössä keittiöveistä, sähkökitaraa ja mikroaaltouunia, olemme heränneet molemmat uuteen päivään. Poliisin mukaan tällä kahden lapsen isällä ei ole diagnosoituja mielenterveysongelmia. Kun hän iskee ystävänsä nurin kitarallaan ja paiskaa mikron tämän kasvoille, selaan fanikuvia kuvauspaikoilta, tyhjistä sairaaloista ja julkisista kouluista. Hänen ystävänsä makaa lattialla kasvot murskana, ja hän pistää veitsen ohimosta sisään. Ehkä hän silloin näkee välähdyksen louhoslammesta, jossa Amy ja Andrea kalastavat napsijoita, Andrea pintaperholla, Amy uppoperholla, koska heidän isänsä on tahtonut niin. Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme.

Missä kirjailijoita tapaa Vantaalla?

Missä kirjailijoita tapaa Vantaalla? En tiedä,


katselen, kun marsut heinissä, peilin alla, nukkuvat päiväuniaan.

Muistuma

Jokin ajatus, jota en kertaakaan kirjoittanut ylös, pakenee taas.


Sen sijalle istuu valeajatus merkityksekkäästä päivästä.


Yhä vähemmän kokemista, yhä enemmän ajatuksia, tai kajastuksia niistä,


elämän rauniokävely, yllätyksen odotus kuilussa.

Sivu

Tätä sivua


ei voida näyttää,


kirjoitat vastaan,


vuosien päässä


huojut kuin


meren luut.

Kehrä

Syvemmällä pimeässä, kuin kehrä,

virtaa vastavalo, kaltainen.

Syksyn piirros

Missä käytkin,

syksy, saapas, kytkin,

pimeään piirtyvä ihminen.

Kaksi parvea

Massaa sänkyparin yksinäisyys, zombien parviäly


kummatkin tulvivan taivaan pariutuvaa massaa

Uimari

Aamupäänsärky uimisen jälkeen, palaneiden oksien jälkeen,


fosforin sekaisen valkean sakan jälkeen, kun kädet syvässä vedessä tarttuvat rintoihin.


Olemme kulkeneet häpeän tien, planeetan tien, jolle ei näy loppua.

Päivänavaus

Kun poikani hoilaa "Jeesus raiskaa aasiaan", on selvää, että käsite Jumala on kuollut, käyttökelvoton, paitsi provokaationa. Kuinka paljon meillä on yhä vastaavia käsitteitä, hyvän uskomme turvana, ja kuinka moni niistä lopulta on provokaatiota? Ja miten tämä poikkeaa siitä myötätunnosta, jota Nietzsche osoitti loppuun saakka rääkätylle hevoselle Torinossa ja auttoiko se ketään?

Tähti

Ja auringot, joita on enemmän kuin lehtiä maailmassa.

Syksyn tieto

Suurin iloni, hän sanoi, on maleksia ohi hitaasti valmistuvien kivitalojen, raskaasti aumansa laskevien teräskattojen ja katsella pihojen hyväkroppaisia venäläisnaisia, jotka nostavat kevyesti lapsensa maasta, ihastella: -- Viisi työmiestä, joillakin on tuollaiseen varaa. Miten turhilta tuntuvat silloin kysymykset runouden yhteiskunnallisuudesta ja modernismista. Jos sellaiset asiat olisivat ratkaistavissa, ne olisi ratkaistu aikapäiviä sitten niin kuin tiili leikataan kahtia tai rauta ja laasti kokoavat seinän. Mutta me istumme esittämässä tietävää, tuhlaamme aikaamme pöydillämme lojuvissa jaarituksissa, kutsumme sitä tietoisuudeksi itsestämme, etiikasta ja sensitiivisyydestä. Me emme voi muuta tässä kohoavassa paskassa, sitä hilseen määrää, humanismi, bisneselämä.

That Day Was My Birth

making choices (choses)

final weeks (weaks)

through september 26

Itseään toteuttava profetia

Olisiko vihdoin kritiikin aika muuttua hölynpölyksi, hyvällä omallatunnolla?

Kirjoitetaan silleen lyhyesti, esittelypohjalta, vähän niin kuin kuka tahansa,

sanotaan, että tää on nykyaikaa.

Miksi kannattaa aloittaa heti aamusta?

Ylpeys käy lankeemuksen edellä, mutta vasta iltapäivisin.

Aamunkoitto

Selviytymisen

jälkeinen päänsärky:

uuden taistelun

aamunkoitto.

Valo

Aurinkommeko, jotain toisissamme, mitä emme näe?

Sokeampi kuin meri, aina avoin ja rikki.

Arvio

Ota kymmenen askelta niin kerron, olemmeko susia vai ihmisiä.

Lippu rannalla

Ehkä tunnistamme vain lipun muodon,

rannan ääriviivat, tulen. Eteenpäin kaikki on ratkaisematta.

Entä jos

Entä jos eläimet voisivat liittoutua keskenään?

Toive, toinenkin

Hän toivoo, että aseet toimitettaisiin suoraan lähtömaahan.

Niin naapurit hoitaisivat ongelman keskenään.



Ehkä lähimmäisiä voisi hyödyntää myös lihasäilykkeinä, koirien ainakin,

tai säilykkeet voisi ampua suoraan leiriin.

X

Kuin loismato kokoan itseni.

Tulva

Idiootit maan rajalla häpäisevät lippua.

Kysymys

Kuuluuko köyhien ja rikkaiden välillä olla kuilu, jotta luonnonjärjestys säilyy?



Miten syvä kuilun tulee olla, jotta jako pysyy luontevana?

Päiväyöt

Nämä päiväyömme, emme odottaneet, kuin ihminen vilkkuu valo

sähköaidan takana kukkulalla.

Aforismi

Hänen runoudessaan on monia hyvinkin täydellisiä lauseita, joita en osaa sijoittaa.

Kuin raha tai liian hieno syöttö ratkaisupelissä.

Puoli päivää pulkassa

Kirjoitin, tein ruokaa ja kuuntelin pari Mumford & Sonsin konserttia. Tulipa hyvä päivä.

Pysähdyin

Kadulla koiran

loisoksennus: myöhäisen

perennan kärhi.

Ajan tapa

Eilen minua katseltiin paljon. Mitä tekisin tänään, jotta minua katseltaisiin taas?

Kyse kommunikaatiosta, olemisesta, nähdyksi tulemisena, nähdyn seuraamisena.

Lohduttomuus vai lohtu? Sosiaalinen media kirjoittanut itseensä Piispa Berkeleyn Jumalan.

Aikana mutta

Aikamme jää historiaan tohkeisuuden aikana

aikana joka sai aikaan joitakin merkittäviä, aikana mutta välittymättömiä

juuressaan ristiriitaisia affekteja.

Kyyhkysinetti

Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetin kieli on proosan runoutta, alusta asti. Teoksen alkupuolen maalaisjaksossa etualalla on Rauha Raution hahmon piirtäminen. Aihetasolla mennään realistisen kansankuvauksen piirissä, kielessä taas omaehtoisen, juuri tätä teosta varten luodun rytmiikan ehdoilla. Pikku hiljaa kieli saa tasoja hienovaraisista genresämpläyksistä, kun tuhon ensi kärhet työntyvät esiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen Rauha lähtee kaupunkiin ja etsii käsiinsä parantaja Kallion, joka on helpottanut hänen oloaan. Sitten tulee kesuura ja alkaa saatanallinen ralli.

Teos ei ole vaikea, mutta vaatii kielen, rytmin ja katkosten tajua. Loistava kombo modernismin, vaihtoehtokirjallisuuden ja jälkimodernin kielentutkimuksen ja etiikan puolelle ylittyvän postmodernismin herkkuja. Volter Kilpi, Joel Lehtonen ja Antti Hyry kummittelevat, mutta taajuus huojuu ylijuonikasmaisesti.

Tästä muistinkin. Pitää käydä Tattarisuolla, Helsingin Metalli ja Raudassa, puuöljytarjous.

Kysymys

Kumpi on pahempi: Paska kirjailija vai ihminen, joka esittää kirjailijaa?

Nk. omantunnonkysymys.

Paras vaihtoehto

Eräs mies sanoi, että haastattelut vihapuhetta vastaan vievät kaiken hänen aikansa. Hyvä niin. Entä kirjallisuus? Pitääkö sen olla kasvattavaa, korrektia, puheohjelmaa? Ajattelen Turkan Isoa Homoa. Miksi se on niin hyvä juttu, vaikka se on melkein farssi, onko se? Turkan juttu ei ole korrekti millään muotoa vaikka se on tosi ja historia on tehnyt siitä sovinnaisen. Mitä kirjallisuus tahtoo sanoa? Ei kai se asetu sille tai tälle kannalle, niin toivottavaa kuin suoraselkäisyys muutoin onkin. Ehkä kirjallisuuden tarkoitus on potkia arvo-organismiamme, lyödä kirveellä, vaikuttaa niin kuin jonkin täysin tarkoituksettoman henkilön itsemurha. Jos mimesis on yhä kirjallisuuden ydin, se on tässä.

Sairaskertomus

Yöllä hoipertelen muiden kaltaisteni kanssa sairaalan päivystykseen. Olen vetänyt päälleni peiton, muutoin olen alasti. En tiedä missä vaiheessa lakkasin olemasta musta mies, jolla oli kädessään automaattiase. Minua etsittiin, pälyilin kerrostalon sisäänkäynnin vieressä suojanani pelkkä koristesäleikkö ja koetin pysyä seinää vasten niin liikkumatta kuin suinkin. Nyt kuljen toisten mukana rampilla. Edessäni olevalla naisella ei ole pakaroita: on kuin hän olisi vetänyt ihonkaltaiset pussihousut jalkaansa. Toinen, rintava, jolla on päällään vain liivit, sanoo, että muhkeus johtuu siitä, että rinnat kasvavat ylös kahdesta kystasta. Vasemmalla välkkyvät leikkaussalien valot, betoniramppi on kuiva ja hajanainen kulkijoista.

Paavo Haavikko, isä

Heikki Haavikon Paavo Haavikko, isä luettu miltei loppuun. Nyt on yhä helpompi ymmärtää, miksi Mauno Saaren Haavikko-niminen mies tuntui niin ristiriitaiselta, jopa väärältä. Ei toki pikareskiromaanina, jonka sankariksi Mauno Saari itsensä vähitellen nostaa mestarin alkaessa hiipua, vaan elämäkertana. Haavikko-niminen mies on sepite siinä ikävässä merkityksessä, joka syntyy, kun tekijällä on liian vähän tietoa käsittelemästään aiheesta ja liikaa intoa tehdä itsestään sankari. Muistan millaista myötähäpeää tunsin lukiessani teosta. Kohtaamiset - ja Haavikon ja Saaren välinen "ystävyys" - oli rakennettu juuri sellaisten kliseiden ympärille, jotka inhottavat kirjailijoiden elämän käsittelyssä. In vino veritas, nerokultti, mielistely ja ylenmääräinen sekaantuminen toisen asioihin.
Heikki Haavikon teos on toki sekin asianosaisen todistus, mutta minusta siitä loistaa poissaolollaan se valheellinen tunteellisuus ja halu olla jotakin, hössötys ja kulttuuri-ihmisen ja ymmärtäjän näyttely, joka värittää Saaren teosta ja vääristää hänen todistustaan Haavikosta. Paavo Haavikko, isä on pojan kertomus isästään, ei niinkään taideteos kuin muistelma ja vastakirjoitus, joka on täytynyt kirjoittaa. Kuva, joka teoksessa Mauno Saaren ja etenkin Pirkko Turpeinen-Saaren toimista muodostuu, on kuvottava mutta uskottava. Kuva Haavikosta täydentyy. Hän on huomattavan käytännöllinen ja inhimillinen henkilö, kaukana siitä jumalasta, jonka Saari ihailussaan hänestä luo. Haavikon runoudesta emme opi mitään uutta, paitsi ehkä työskentelyolosuhteiden kuvaus täsmentyy.

Rakkausruno sekunnissa

Minun ihoni, sinun kyntesi: tämä on aikuisten värityskirja.

Painotuskysymys

Kun elokuvaohjaaja keskittyy silmiin ja eleisiin, hän saattaa unohtaa ettei Jäämerellä

ole sellaisia kaislikoita kuin Liettuassa. Naisvanki pakenee ovesta, joka edellisessä

kohtauksessa on lukittu salvalla. Venäläissotilas avaa portin rakastajalle, vaikka

toinen karjuu selän takana Ruki vverh! Mökin puut ovat vasta sahattuja,

ja töllin pöydällä komeilee uusi Adler. Kuka käynnisti sahan, kuka raahasi koneen korpeen?

Taiteilijoita kumpikin

Nälkätaiteilija, raakaruokataiteilija.

S & M

Sun mielipitees häiritsee ja loukkaa mun someraivoa.

Tulevassa maailmassa II

ei huutoa, vihellystä, katkoksen merkkiääntä
kaikki kuin nyt, vain hieman toisin
hampurilainen, käynti psykiatrilla, osuma renkaan ulkopintaan
sängylle valeltu iho,
aavikoita sielläkin, hiljaisuutta

entä jos näemme vasta pyörteen alla
sinäkin hiilidioksidin peittämä
läikkä öljyä, kondensoitunutta vettä

 

Entä

entä jos näemme vasta pyörteen alla


sinäkin veden, hiilidioksidin peittämä

Diagnoosi

sängylle valeltu halo, huonosti nukuttu yö


aavikoita sielläkin, hiljaisuutta


vaihdan rukoukseen, katson mihin saakka sillä pääsee

Päivän kartta

hampurilainen, käynti psykiatrilla, osuma renkaan ulkopintaan


asfaltilla läikkä öljyä, kondensoitunutta vettä

Tulevassa maailmassa

ei huutoa, vihellystä, katkoksen merkkiääntä


kaikki kuin nyt, vain hieman toisin

Keskustelu tyttären kanssa

- Niistettäiskö nenä?


- Ei tarvi. Mä ehdin jo syödä kaikki räät.

Ruokki

Jeesus ruokki viisituhatta miestä

epäluuloja ruokki Neron outo käytös

Kaisa ruokki ja hoiti koiraa parhaansa mukaan

päivän ainoa ruokki ohitti meidän saaren takaa



Jos ajattelu ja runous ovat tällaista tietoisuutta

edeltävien mallien selaamista ja yhdistelyä

on tärkeää tutkia niitä skriptejä jotka valikoivat edustuksia



Kielestä tulee jälleen arvokysymys

Havainto

Vaikka kuinka kääntäisin, on tämä kieli elävänä suussa,


vaikka katsoisin sivuun, pysyy sen maailma.

Worms

Sateen jälkeen
keräämässä matoja
syöttisankkoihin.


Iskuina kellot
kirkolta: Viisaimmat
pitävät päänsä,


suut tarraavat aina
tyhmimpiin, elävimpiin
imuputkiin.

Pahan mystiikka

Kielettömän maailman vapaus
on jo täällä.


Nostan vihreän toukan asfaltilta
juuri ennen Koivukylänväylää.

Way of life

Aina yhä uskottavammat hampaat,


pillu, kaularanka. Kädet heiluvat, kuristavat,


menettävät otteensa. Miksi odotin totuutta,


kaadoin lisää kahvia kuppiin?


Ruokki vaappuu yhä uudestaan poikki saman rannan.


Miksi historian horisontti venyi tänne, näin


epäuskottavin yksityiskohdin että minä


olen erisnimi, päivän mainintaan sopiva käytös,


joka juuri näin on kohdattava.

Elokuvissa

Antti J. Jokisen ohjauksessa Katja Ketun Kätilö on muuttunut rakkausromaanista melodraamaksi. Hienoja kuvia (jotka vastaavat kuvakerrontana kirjan kielellistä materiaalisuutta ja Vikasilmän fokalisoimaa puhetta) juoni edellä, loppua kohden yhä etäämmäs kirjasta (sikäli kuin muistan) ja yhä epäuskottavammin kirjoitettuja kohtauksia, joissa ristiriitoja ja kömpelyyksiä yksityiskohdissa asti.


Todentuntu ei liene melodraaman ydintä, mutta selvät juonen ja henkilöiden rakentamisen epäjohdonmukaisuudet olisi voinut yrittää karsia pois, siitä eivät tunteet ja suuret linjat olisi kärsineet lainkaan.


Näyttelijätyössä ei valittamista (Kosonen, Tilkanen ja Petelius parhaat, Korpelan näyttelemässä Gödelissä aineksia, mutta ohjauksessa ja käsikirjoituksessa ei ole jaksettu ajatella henkilökuvaa loppuun saakka --- pelkkä ristiriitaisuus ei toimi). Lavastus erinomaista, noihin maisemiin, taloihin ja esineisiin on helppo rakastua.


Jos olisin ollut kirjailija tämän elokuvan taustalla, en olisi antanut ohjaajan käsikirjoittaa kaikkia näitä mokia mukaan.


Pienellä huolellisuudella olisi saavutettu huomattavasti ehyempi lopputulos. Elokuvasovituksen genrevalinta jaksaa ihmetyttää.

Alaviite

*Mitä tahto voi kuunnella ja missä tapahtuu kun sanon "Tahdon"?






--- mitä tämä tahtominen on: suuntautumista, halua, toivetta,
fysiologiaa vai järkeä, jos sellaista on, mitä se voi ilmaisemisessa ilmaista, ja voiko?

Oivallus

Vapaa tahto: tahto ei kuuntele.

Uh

Elämän ultimatummarket.

Päivän sitaatti

Jokainen asiakaspalvelija on moni osaaja.*






* Kuvaus Ultimatemarketin yritystoimintaa esittelevältä sivulta


("Miksi Ultimatemarket on edullinen?")

Yksirivi

Kadotin tieni runoon, etsin taas, en yksin, en parempana, kuin uppokohokas.

Panic relief

Kyllä mä ihmettelen tätä puhetta tuottavuuden lisäämisestä ja työpaikkojen luomisesta.


Mikä siitä tekee niin kiehtovaa, että on pakko jatkaa ja päitä vaihtaa?


Vuodet kuluvat, ja puhe iskee meihin kuin hai, joka repii yhä suurempia paloja,


ja silti meille näytetään toivon aura, josta jokainen tietää, että se sammuu,


säätäjästä vain painaa, on mahdoton erota lähetysten loppukevennyksistä.


Me mokellamme syvällä sametilla vuoratun pussin uumenissa. Ommel rakoilee


ja sen takana on pitsireunus ja pelkkää tyhjää.

Palkitsemisjärjestelmä

Joskus saattaa käydä niinkin että vaimo sanoo:

-- Saat maalata nuo portaat, kunhan ensin tyhjennät huussin.

Tuttu kuvio, mutta ehkä tästä sittenkin puuttuu pieni eroottinen väliaine.

Toiset rintamat

Punkit valvovat, lohet syövät muovia,

koko meri syö.

Siemenet uivat pangusfileiden väliin,

käsi nytkähtää.

On maailmanyön loppunäytös, viimeinkin,

rotat tulevat laumoina rantaan.

Arvovalinta

Tehdään arvovalinta: puhutaan ainoastaan rahan arvosta.

Itku

Mitä vittua kaikki itkee?

Tätä se tarkoittaa,  kun on paskat housussa.

Nyt sitten siivotaan, siinä menee

päällyshousutkin pesuun, ei mahda mitään.

Vaikka jokainen tajuaa, että tässä

viedään muutamat muutkin vaatteet,

hutiloidaan ja siivoillaan, ollaan hetki

puolialasti niin kuin maalaisten talkoissa,

ei kukaan kai voi kiistää,

että on unelmahötön aika

tehdä tilaa jollekin muulle, puhe loppui nyt.

Mutta kuulkaa hei, ei taide tähän lopu,

ja jos loppuu niin hei hei taide,

ja wink: siitä itkustakin voi tehdä,

oikein yhteiskunnallista.

Leikkauslista

kiva kun on kultakausi

kivikausi nämä ovat pieniä rahoja minulle

mutta jollekin toiselle

tosi hienoa taidetta

vaikka vasemmisto pitikin yllä

ajatusta Pohjoismaasta vähän liian pitkään

harmittaa niin saatanasti

vaikka mitä huutaisi

Nimitys (havaintoja)

Reservin Ilmestyskirjan soturi.




*




Heikki Lampela, oikeusoppineisuuden Matti Nykänen.


Jos näin on, minkä Matti Nykänen on Matti itse?




*



"Olin valvomaton", sanoo Toimi ja tarkoittaa: Ruumiini oli kyllä hereillä,

mutta annoin henkeni herpaantua ("Valvokaa ja rukoilkaa"). Olisi kai ollut

parasta mennä nukkumaan ja sammuttaa puhelin. "Synti vei mut mukanansa

kun valvoa mä unhoitin..." Vasta nyt hän muisti mitä vaimo hyräili keittiössä aina

kun hän lähti matkaan, oli hyräillyt jo monta vuotta.



*



Toimi Kankaanniemi, Teuvo Hakkarainen, kesänkelit, kilinkellit,

aasimaiset hommat hoidetaan mutta asialliset. . .




*



Väsyttää, kevätflunssa, voimat menee ja kuviot muuttuu niin pieniksi.

Kävin WC:ssä, näin TV:stä

TV täynnä lihansyöntipalvontaohjelmia

ihmislihaa ja muuta, sisäkkäin rinnakkain

WC täynnä lappuja "Muista huuhdella"

tiristin muistin huuhdella: "Musta-h huudeilla"

eläköön pieni itsen ja lihaveitsen välinen ero

tiristin ja turistin ero joka värittää teron

Tarkista voittosi

tarkista voittosi {{first name}}

sinä etunimi

sinä ensimmäinen nimi

voitto on sinun kuten tämä voitto on arvokysymys

murskakysymys  tarkista  sinun on tarkistettava

voitto on juuri sinun   miten ihmeessä sinulla on aikaa

varata tähän kaikkeen {{etunimi he sanovat muka kummissaan, raivoissaan he ovat}}

varaa tähän hetki varaa tähän hetkeen ja miten voit olla välittämättä

tämä on arvokysymys  olet saanut aikaan jotain etu nimi

murskaavaa  he suunnittevat kostoa  {{first name}} tarkista voittosi

sinä etunimi arvokysymys on voittosi päivä

ei tarkista voittosi

jonka olet tältä päivältä   sen olet saava

Tuulihaiku 5

Tuulihaukka on

iskenyt siipensä,  myös

aalto tuntee sen:


tina rypistyy,

ohut kalvo kaikesta

on huuhdottu pois.

Tuulihaiku 4

Se mikä tulee

edestä, ilmasta, voi

nostaa kaiken -- se


on yö keskellä

veden päivää, liekkien

käskevä ääni.


Suostu, se sanoo,

tämä nosto on ensin

sinun,  sitten ei.

Tuulihaiku 2-3

Joku käsi liikkuu

tai joku silmä

ja sanoo tuhkavesi.





Mutta vesi ei

tunne paperia, vain

liikkeiden valon.

Tuulihaiku

Vesi rypistyy

kuin paperi ennen kuin

se syttyy tuleen.

Multamerkintä

Tein merkinnän mullasta ja muistin: Täytyypä tilata mökille nupillinen seulonta-

kiviä ja toinen multaa, moderni ihminen, ikään kuin maa ei olisi jo läsnä.

Se oli 150 euroa satsi. Mutta lähdepä hakemaan 10 kuutiota ruokamultaa Plantagenista

tai niitä kiviä ja ala rahdata ympäriinsä. Tai kuoki kivet maasta. Valmiilta kasoilta

on mukava siirrellä, rajata asumuksia ja pihapolkuja ja peittää maata. Kyllä siinäkin

hiki lentää, lapio heiluu ja kottikärryn aisat on kovilla.

Säe

Multa oksentaa sydämensä ulos

WWND

Ennen kuin luen riviäkään feministien ja Knausgårdin "keskustelusta",

kysyn itseltäni: What would Nietzsche do?

Ote

Minulla on tämä Unheimlichin ote elämästä.

Kysytäänpä kauniisti

-- Onko rata vapaa?

-- Onko vako auki?


ja sitten, muutettavat muuttaen


-- Onko vako vapaa?

-- Onko rata auki?


ja näinkin, kenties


-- Onko vata vapaa?

-- Onko rako auki?

Tuomio

Kun kuolen, maailma ei lakkaa,

siksi sanon Kun lähden, eikä yksikään tie näytä minne menen.



*


Kun olen mennyt, jää maailma kuolemaan ja minä sen mukana.



*


Vasta kun lauseeni on unohdettu on kuolemantuomioni näytetty toteen:

kaikki tuomioni kirkastuneina.

Pessimistisesti sinun

Maailma on aistieni runoelma? Ei vaan osa,

joka erkani minusta, alter egoni proosa.

Se ennustaa huonoja lopetuksia ennen kuolemaa.

Onni ja ongelma

Mä putosin ja aloin puhua.

Ja siitä saakka, samaa huhua:

On onni olla olemassa,

hengittää, se etsimäsi on

ja ongelma, ei sitä olekaan.

Juuri nyt

Myöhempien aikojen

pyhät kivittävät

tekopyhää juuri nyt.

Status quo

Kyrvän ympäri

liehuu nahka maailman.

Kaksi miljoonaa

pikku simmuparia

vakavissaan harkitsee:

Joko laukaisen.

Ja kaikki klikkaa

sen ensimmäisen kiven,

sädekehän saa

kukin vuorollaan

tai naurut ainakin.

Kysymys

Jos olen totta,

jos tämän yön rotta olen,

jos olennotta vietän

suden tuntini,

joko aamu heltiää?

High-ku

Avain lyöty lukkoon.

Huudan reliikille.

Pyhimys ei reagoi.


Ripi ripi rip - - -

vatsallaan, rauhassa hän

lepää, yön rotta.

Traditional

I

Karanteenissa

jottei tyhjyys mahtuisi

onttoon kalmoomme,

jottei lähteemme hyvyys

paljastuisi.



II

Joko lama on ohi,

joko loma on,

onko kaikki jo ohi

vai vastako aloitimme?

Odotus

Ehkä jokin tuleva sukupolvi oppii valehtelemaan itselleen kyllin selkeästi.

Naapurisuhteet

Jotkut ajattelevat, että olemassaolossa on kyse vain siitä mitä sanotaan

ja siitä mitä tahdotaan ajatella, aivan kuin jonkun vieressä oleminen olisi

vain asianosaisen oma asia. Riittää kun lapset muistavat tarkastaa mitä ikkunasta

milloinkin näkyy. Se, että jokin valtio tahtoo olla olemassa, voi merkitä mitä

hyvänsä. Siksi myös naapurina oleminen voi merkitä mitä hyvänsä. On vaikea

kuvitella, että yksikään yksilö tai perhe tahtoisi naapuria, jonka suhteen on

jatkuvasti oltava varuillaan. On ilmeistä, että naapuria ei saa ärsyttää,

uhata jne. Entä jos logiikka on: Jos hankit koiran tai turvalukon, ärsytät minua,

voittamatonta naapuriasi, ja olet paha. Vai mitä ajattelet naapurista, jonka tärkein

tahto on olla voittaja, omin ehtoinensa, välittämättä mistään muusta kuin oman

olemisensa voittajuudesta ja sen varmistamisesta?


Jokaisessa taloyhtiössä on häiriintynyt kyttä tai kapiainen, joka tunkee

muiden tontille vain siksi, että sen elämässä on ollut hetki, jolloin se on kuvitellut

voivansa olla ikuinen voittaja ja johtaja, aika jolloin se on saanut alistaa heikompiaan.

Nyt se kokee tulleensa loukatuksi, sillä sen rajoittunut ääliömäisyys  on havaittu

ja sanottu ääneen. Tämän ääliön perheessä saattaa olla hyvyyttä tai hän voi olla

sisäisesti nurkkaan ajettu, mutta mikään tällainen seikka ei vie pois sitä tosiasiaa,

että ihmiset eivät pidä hulluista röyhkeistä naapureista. Heidän vuokseen taloyhtiön

asioiden hoito ulkoistetaan.


Maailman mitassa olemme kaikki rivitaloasujia ja kerrostaloasujia, ja silti ei ole

kokousta, jossa näistä asioista voitaisiin päättää ja hullut kerta kaikkiaan vaientaa

siirtämällä asioiden hoito toisaalle, jossa käsi on pidempi kuin naapurin käsi.

Koska maailmassa ei ole yhtiökokouksen yksituumaisuutta, jää hullun sietäminen

ja rajoittaminen ainoaksi keinoksi.


Hullun voittajan kanssa neuvotteleminen on vaikein taiteen muoto. Juuri tästä

syystä on vain vähän neuvottelun suurta taidetta. Melkein yhtä vaikeaa on hullun

osallistaminen meihin muihin ihmisiin. Pelkkä ajatuskin "osallistamisesta meihin"

on sen olemassaololle rienaus, sillä kyseessä on voittaja, jolle muut ihmiset ovat

vain sitä itseään varten.

Konsensussuunnitelma

Neljän vuoden päästä: Ei enää PersKeKo eikä aivan Six Pack, mutta PersVaKo.

Kuva

Niin kuin sade

minä tulen alas

happobetoni

matojen hyökkäys

Kasvun kaava

Me pelkistymme:

että otamme vastaan,

sitäkin se on.

Perusta

Se että aine

luovuttaa, ottaa vastaan

vetyionin,

hydroksidi-ionin,

ottaa vastaan, luovuttaa

Sotaherrat

Jo aamusta pilvien sotaherrat

keinuen

maailtumattomassa

Merkki

Joskus käteni

ovat puhtaat.

Valkea on levinnyt

yli koko ihon.

Joskus

Joskus näen itseni vanhassa talvitakissa

keihään lailla halkovan kaiken onnellisen.

Puhtaat kädet

"En murhannut häntä henkilökohtaisesti,

en siis tiedä kuka se oli, mutta minä se en ollut.

Näin sana on puhtain, aina elämän ja kuoleman rajalla,

voit pestä kätesi sen virrassa."

Yön proosa

Yö, ajattelen öitä, joina uni ei tule,

ehkä aivot tahtovat valvoa viimeiseen hetkeen

ennen romahtamistaan.

Tanssiva karhu

Huomasin, että olen arvioinut Hesarissa kolme tämänvuotisen Tanssivan karhun

ehdokkaista: Santasen Tekniikan maailmat, Salmelan Jokerin ja Heikkosen Teorian

kaikkein pienimmistä. Näistä Santasen teos on ehdoton suosikkini. Teos on käänne

sekä Santasen omassa tekemisessä että yleisemmin nykyrunouden kentässä. Se saa

kielellään aikaan jotakin mitä ei ole aiemmin ollut olemassa. Ei tosin huonoja nuo kaksi

muutakaan, joskaan Salmelan kohdalla en havainnut laadullista tai  esteettistä muutosta

aiempaan, pikemminkin Vanitas oli uusinta parempi. Heikkosessa pidän hyvänä

omaehtoista tekemistä ja yritystä proosarunon herättelyyn. Ehkä peli ei ole tuon lajin

suhteen täysin pelattu. Muihin ehdokkaisiin eli Hannukaisen, Lähteen ja Vanhalan

teoksiin en ole tutustunut. Sanoisin silti, että aika paljon niissä saa tapahtua, jotta

nousevat Santasen tasolle. Ensi vuonna taso on kova, jos Blombergin Valokaaria

ja Salmenniemen Pimeän lehdet ovat mukana. Jo nyt sanon, että niiden pitäisi olla.



PS. En nyt jaksanut kirjoittaa tähän mitään kriittistä itse kilpailusta ja siihen kuuluvista

esiintuloista. Ihan normi touhua taas, samankaltaista ja jokavuotista. Vai onko tässä

taas joku gate kyseessä? En oikein osaa innostua.

Tähän

Pysäköimällä tähän et ainoastaan hyväksy olemassaoloasi

vaan myös oikeutat sen.



Pysäköimällä tähän perustat olemassaolosi ensimmäistä kertaa.



Tämä olemassaolo on voimassa toistaiseksi,

ei seuraavan kalenterivuoden ajan.


Joko pysäköit? Pysäköimättä jättäminen katsotaan virheeksi,

sinut katsotaan siten.


(To be c...)

Vappu II

ja maininkien korva tuli luokseni

ja piinaketjun varmistamaton lukko

emmekö ole sotureita

emme mitään

vain haulikon musiliiniheilahdus, solukuviossa

Vappu

Että yhteiskunnassa on herkkulihaa

mutta eduskunnassa?



*



Heliumilla ja ilokaasulla

täytetyt vampyyrit.



*




Valokehät, tekohäät ja -pillut,

veneeriset laatikot.




*



Kuin lyijylintu tulee hän, pimeä maa,

ja jalkaisi teiden eteen laskee onnen rikin.

Pelottavaa persurunoutta

Jos olisin hovipersurunoilija, joka saa tehtävän kirjoittaa sankaripatsaan vierelle

pystytettyyn rappiokulttuurin rauniomuistomerkkiin pari kuolematonta säettä,

ehdottaisin seuraavaa:



         Ylitse kaiken vihreän, ylitse punaisen

                                     soi laulu virran:

         Vain sarja kuplia, jotk' joen pintaa soutaa.

Muistiinpano Kantin estetiikasta

Matemaattisen ylevän korvaa populaarikulttuurinen edustavuus

Dynaamisen ylevän tieteellis-hallinnollinen edustavuus

Moraalilain korvaa yleinen kulttuurinen edustavuus, joka takaa

edustuksellisen kuolemattomuuden (ikonisuus) henkilön fyysisen

kuoleman jälkeen


On huomattava ettei tällainen kokemus ole joka jampan heiniä

Vain näin ylevyydelle voidaan palauttaa se arvo jonka Kant siltä riisti


Ylevyys on harvinaista, mutta saalistaa jokaisen asettuessaan kaikkien haaveeksi

Tässä ylevässä ole mitään sisäistä, ainoastaan edustavuutta

Kaksi regimenttiä

Legitimaatiokriisi on yhteinen. Ei ole mitään perinnettä tai tekstiä, jolla voisin

vakuuttaa näkemykseni oikeutuksen saati että voisin vaatia jotakin muuta jakamaan

sen. Silti asioiden olemassaolo oikeutetaan vain toiminnalla. En ole luterilainen, mutta

olen poliittisesti sitoutunut luterilaiseen kahden regimentin opetukseen, kunhan se

ymmärretään pluralisoituna. Luulen, ettei ajatustani ymmärretä, ettei sellaista oppia ole

olemassakaan.

Kupla

Vantaa ei ole kupla eikä Kumpula.

En tunne yhtään vantaalaista taiteilijaa, ne jotka tunnen kierrän kaukaa.

Äänestä Vantaalla kokoomusta: annat äänesi keski-ikäisen miehen epätoivolle.

Äänestä sosiaalidemokraatteja: äänestät yötä.

Suunnilleen kaikkia muita olen sympannut, touhujen pohjalta,

myös persuja ja rkp:tä, henkilöitä siis. Ja kaikkea pitää kokeilla kerran

paitsi keskustaa ja toista runoilijaa. Rakastan sitä,

miten helsinkiläinen katsoo ohi. Rakastan, miten farkut kuluu kerralla.

Ymmärtänet, että kannatan demokratiaa ja valinnan vapaata roinaa.

Mitä retoriikka kertoo siitä, mistä puolueista hallitus kootaan?

a) "Nyt jytkytetään: tämä ei ole beduiinien maa."

b) "Pettynyt fiilis, meillä oli huipputiimi."

c) "Kootaanpa hallitus kuinka hyvänsä, me jatkamme työntekoa."

d) "Minä lupaan, että tämä joukkue tekee joka päivä töitä siksi,

       että ansaitsee luottamuksen."


Valitaan näistä kolme yhteensopivinta ja katsotaan mahdolliset lisämausteet.

Vaivaannuttavuus

Alkavat hiljalleen vituttaa nämä politiikan fantasiapäivät.

Onneksi tulee pian sunnuntai, ja juhlien jälkeen palaamme

tappavaan arkeen, kukin omaan lokeroomme.

Olemme raapustaneet viekkaat numeromme, ei tarvitse tuntea

arvovalintojen myötähäpeää, ainoastaan kestää ja kiittää,

ettei tämä vielä ole gulagarkki.

Z

Puhe teistä ja risteyksistä on havainnollista

muttei johda mihinkään.

Y

Hän teki polun mahdottomaksi kulkea,

sitä hän tarkoitti hiljaisuudella.

X

Siellä missä risteyksestä

ei lähtenytkään yhtään tietä.

Sipuli

Seis, sanoi sipuli,
oli muna jo aivan huulilla.
Seis, sanoi se,
oli täytetty suklaakuulilla,
oli täynnä siveyttä se.

Ajatus

Minun aivoni kantavat kuoleman siementä,


samaa elävää kuin jäkälät, kynnen jäljet tuulessa,


kun puut kaatuvat ja multa nousee kruunuina.

2080-luvulla

Netflix-sarjoja, syön purkista, 2080-luvulla olen maannut kuolleena jo kolme

vuosikymmentä, parhaassakin tapauksessa, kaksituhattakaksikymmentäviisi,

kaksituhattakolmekymmentäviisi, kaksituhattaneljäkymmentäviisi, kaksituhattaviisi-

kymmentäviisi, olen silloin kahdeksankymmentäkolmevuotias, ehkä muistan

omat sarjani tai hampaani, happiviiksien takaa, muistan miten siivosin pitkät

lauantaiaamut, kenen takia, meidän, ja mitä siitäkin tuli, istun illat TV:n ääressä

ja tahdon ainoastaan että ruumiini poltetaan, tahdon sitä nytkin.

Kiirastorstai (kunnes ne ovat yhtä)

päivä armahtaa aamun

ilta päivän

yö illan

äkkiä muistan

ne kaikki

laulut verestä

Aurinko

päivät kuin vaha

pinoutuvat kilvet

kaukana historiassa

aurinko on

hangattu sammuksiin

Palautumisriittejä

Jäätynyt polku

valmistelee

palautumisriittejään.



Tänä aamuna

se on taistellut

ilmeensä takaisin.

Lukijaruno

Kuin kasvi elämän kirjassa, jossa nimiämme poltetaan,

ruosteen syömä maa antaa tutkia uhrien varjot.

 

Hajonneet kasvot betonilla, taivaalla

Johanna Tukiaisen suuret, hyvät, ajettuneet

 

ja Stephen Elopin ─ hymyilevät hetken toisilleen

kuin kuolleet palaisivat pitkältä matkalta.

 

Ajattele ilme, idiootin, kuvittele sitten ihminen

tai Köhlerin apina, joka tahtoo katosta banaanin,

 

mutta ei ylety siihen. Ajattele, että sinulta kysyttäisiin:

”Mitä piti tapahtua, että päädyimme tähän?”

 

Jos heidänkin varjonsa avautuu, jos heistä jää

vain katakreesi haudankaivajan silmään,

 

                                          antautuisinko tälle

                           kuin turha catering?

 

Nykyaikainen kuolema

Tie helvettiin on

reunustettu rotkoin ja

selfiekepein.

Viikon väläys

Jos eläimet ymmärtäisivät kuinka paljon ne hyötyvät eläintutkimuksesta,

ne suhtautuisivat tieteenalaan paljon myönteisemmin.

Amor fati

Joko nukahdit

joko heilahtelet väentungoksessa

joko aamun kärhi puhkaisi luomesi

koko maailma on palokaaria

Suurin häpeä

Katsoa peiliin

kummassakin kädessä

suikale lihaa.

Suurin kunnia

Leikata kurkku

amputoidulta

jättiläiseltä.

Vaaliruno

Hiljaisuuden kantamisen työ

kun kasvot ilmestyvät ojanpenkoille

ja lupaavat kaiken.

Vielä neljän vuoden takaa muistan

kuinka vaikea heidän oli hakea hymyjään pois

ladon seinältä Pakkalasta.

Kuin tuhat korkeushyppääjää olisi yhtä aikaa

unohtanut pudonneen riman.

Kusetin koiraani numerorivissä,

hampaisiin se ylti vasta loppukeväästä

revenneitä lakanoita talloessaan.

Halvaus

Elämä niin kuin se oli.



Olen kerännyt menneen

nahkaa kivistä,

istunut viereen

hetkeäkään tajuamatta.



Ne jotka tajuavat

jatkavat toisaalla,

eivät tästä maailmasta piittaa.



Emme ole kohdanneet,

en ole koskaan ollut näin minä.

Sinulla on jo kuoleman kasvot.



Jumala on lukittu tähän maailmaan

ja tästä maailmasta

kuin neliraajahalvaus.



Aivojen kivi huutaa.

Suhdanteita

Yritys tekee taustatöitä

yritys valmistelee strategian

yritys löytää markkinaraon

yritys käy neuvotteluja sopimuksista ja ehdoista

yritys lähettää paikalle parhaat voimansa

yritys on pystyssä

yritys on kova

yritys on valmis

yritys on päällä

nyt yritys on takana

yritys kasvaa entisestään

yritys säätelee toimintaansa

yritys vetäytyy

ja vaihtaa toimipaikkaa

yritys supistaa toimintojaan

yritys sopeuttaa toimintojaan

yritys hakee tukea

yritys on jälleen pystyssä ja kova

yritys kasvaa

yritys jatkaa toimintojaan

yritys on päällä

yritys tavoittelee voittoa

yritys kasvaa entisestään

yritys on valmis

jakamaan osinkoja

tuotoksen on oltava arvokkaampi

kuin käytettyjen panosten

markkinat odottavat

yritys kukoistaa

nyt yritys nimetään uudelleen

yritys kasvaa entisestään

nyt yritys saa lisäarvoa

nyt yritys lähtee lentoon

yritys tulee

tulee ja supistuu

toiminta on vaatinut veronsa

yritys kirjaa alas liikearvoa ja muita aineettomia

yritys vetäytyy markkinoilta

ja järjestelee kirjanpitoa

on täysi syy

ymmärtää väärin

suhdanteita

Yritys

Yritän saada

vähän lihaa

tämän suolan päälle.

Menolippu

On kiehtovaa leikkiä "ehkä tämä sittenkin on samsara",

mutta kädessä on pelkkä repaleinen menolippu.

Ajatus

Mihin muualle he olisivat vieneet ikuisuutensa kuin taivaalle

heidän maansa oli hiekkaa hauraita kiviä ja vesi siinsi niissä vain suolakangastuksina

heidän savunsa hajosivat autiomaahan luut kantoarkuissa ylhäällä he näkivät toiset tulet

vyöryivät kuin okaat monessa kerroksessa läpi loputtomien vesien



Kuka sanoi ettei lohtua ole? Taivaalta voi pyytää apua aina.

Siellä hiekka on vain matalissa kerroksissa.

Luontoruno

Mustarastaat, heti auringon noustua rakentavat äänitikkaat uneen,

lumen rajassa kuin teeret, pyrstöt levällään kuopivat lehtiä

oranssit nokat, nopeat jalat jäätyneiden polkujen vetoketjukuvioita rummuttaen.

Metafysiikkaa 2.0

Aamulla tyttäreni pyysi:


- Voisit sä iskä kiljottaa sinne googlen kuvahakuun "elävä jumala",
   mä en oo ikinä nähny elävää jumalaa.

Matka

Muistan hyvin: astuin kerran ihmispaskaan,

New Yorkissa se oli ja minä olin kolmentoista.

Niken lenkkarit, valkoista ja hopeaa, mustat pohjat,

joku puisto, juuri muuta en muista.

Me jatkoimme ylös rannikkoa, Massachusetts,

Mayflower, joki Mainessa, ja sitten Kanada, Prinssi Edwardin saari,

meri kiehui. Quebeckin torit ja neulatorni Toronton,

me kastuimme Niagaralla. Kun saavuimme takaisin alas,

oli peilitalot, taksit ja rivissä YK:n liput,

turistijoukot. Menin sisään samoilla lenkkareilla.

Joku jostakin sanoi: Pyhä mies antoi hupparin köyhälle,

juuri se oli piirretty kattoon, haalean sinisellä.



P.S. Tosta hupparista ja Giottosta.

En ole käynyt Assisissa, New Jerseyssä olen,

asuntoauton katolla istunut ja nähnyt naisten

shorsit, sääret. Ja pimeässä huoneessa pyyhkinyt

Wendysin paperiservetillä kireän nahkan alta, vatsalta.

Vaalin hetki

Taas alkaa huoli ihmisistä,

nousee puhe runsaana huulille.

Puvut päällä, korkeat herrat,

putoavat jalantyngilleen.

Kun pystyssä ovat jälleen, hetkessä unohtavat,

toimiin ryhtyvät, aivan hävettää

muistaa omat puheet moiset.

Zombiku*

Talosta taloon
etsittävä on turvaa,
hetken lepoa.

Atlanta mennyt
ja joka muu kaupunki,
raadot hallitsee.

Myös pieni tyttö,
ennen omasi, enää
on hampaita yön.

Kasvot tarttuvat,
kädet repivät lihaa
kirkkopuistossa.

Ja tiedemiesten
laboratoriossa
tulos on varma:

Virus on meissä
kaikissa, altistus on
yhteinen, no cure,

vain pirstomalla
aivorungon sammutat
halun kulkijan.

Talosta taloon
etsittävä on turvaa,
hetken lepoa.

Vaan silti pahin
kaikista ihminen --- hän
yhä elossa,

kuin varjo, kuollut
liikkuu. Jos kohtaat, väistä,
heti pakene.


*Typerä genreruno syllabiseen mittaan, taustalla The Walking Dead, kunhan heräsin ja kirjoitin.

Havainto

Syys-eraus.

Karhu nousee takajaloilleen

ja huuhtelee tuulta.

Mikä hyvänsä

Ensimmäisen kerran

aurinko jota opettelen

yhä uudestaan.

Maanantai

Kaduilla vesi

jota pyhä on

koskettanut.

Samsara 2015

Joskus mietin mitä helvettiä olen tehnyt edellisessä elämässä,

kun talo on täynnä käveleviä persereikiä.

Hyve

Yhä lähemmäs väläystä,

eläimen tiedostumatonta kauhua.

Kysymys runoudesta

Kieli, ajattelu, hiljaisuus, rytmi. Vain kiteiden järjestys vaihtuu.

Onko runoudesta tullut mahdotonta? En usko.

Mutta kieli on kääntynyt esiin ja muut elementit järjestyneet mikrotasolle.

Siksi monesta se mikä ensin näkyy on tyhjää, rakeista, suhteetonta.

Found poem*

"Moni sanoo tulevansa uudestaan ajan kanssa, mutta eivät ne tule.
  Aikaan ei kannata ottaa yhteyttä, sillä aika ei halua tänne."


*Georg Porokara, Malmilla ikkunattomassa peltihallissa käytettyjä legoja myyvä yrittäjä
 kommentoi syitä tulla legotaivaaseen (HS Mesta, 5.3.2015)

Tiedoksi

Niukka vuosi, tuskin yhtään runoa. Proosa rehottaa kuin pakoauto,

lumen sulattama aarre, joka käynnistyy puolimatkassa.

Ajatuksen sana

Ajatuksen sana jonka jätin lauseesta pois.

Hiljaisuus joka hyväili itseään ei hyväillyt sitä.

Toistosta

Toisto, uusi yritys, repetere, etsiä, ei retorinen kuvio, vain etsiä ja yrittää uudelleen.

Toisto, kestävämpi kuin mikään toivo.

My way

Minne tieni viekin, olen tiellä kuin pääkallo.

Found poem

Toinen mustan auton renkaista
kiertää aukkoa vaakatasossa
ja toinen pystyssä.



*Matti Mielonen, Maailmankaikkeus on mallillaan, HS 8.1.2015

Finlandia Grishamille?

Luin joululomalla Jussi Valtosen Finlandia-palkitun romaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Lukijoiden mielipiteet ovat jakautuneet kahtaalle, vähintäänkin, ja niin minunkin mielipiteeni.


On esitetty, että teoksen kieli olisi huonon käännöskirjallisuuden kaltaista, ainakin osin. No onhan se, varsinkin aluksi, reilun sadan sivun verran suunnilleen. Sitten paranee laatukäännökseksi tai ihan hyvin kirjoitetuksi proosaksi, valtaosaltaan. En ainakaan usko, että lukukokemuksessani olisi kyse pelkästään siitä, että olisin turtunut välittämään kielellisistä pikkujutuista ja antanut teemojen viedä.

Joka tapauksessa alku on hieman kömpelön kielen vuoksi kiusallista luettavaa. Kieli herätti minussa muuallakin (mm. Tommi Melenderin blogissa) esiin nousseet kysymykset: Jäljitelläänkö tässä yhdysvaltalaisen päähenkilön ajattelua, puhetta ja tapaa hahmottaa maailmaa ja onko valittu rekisteri onnistunut? Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että tietyt tekstinosat ovat jääneet editoimatta, että jokin käsikirjoituksen vanhempi kerros on mukana sellaisenaan, koska toimii temaattisena ekspositiona kyllin kelvollisesti? Erityisen hankaavan alusta teki se, että ensimmäiset luvut jäsentelevät juuri kielen, kulttuurierojen ja maailman hahmottamisen kysymyksiä (suomalaisen ja yhdysvaltalaisen tiedekulttuurin ja elämänmuodon kohtaaminen, paikoin hyvin tarkkanäköinenkin kuvaus ja analyysi).

Romaanin teemat olivat painavia ja ajankohtaisia eli sellaisia, että varmasti koskettavat potentiaalisesti jokaista ajattelevaa lukijaa (tekniikka, ekologia, neurotieteet, perhesuhteet, tieto). Kyllä ne minuunkin osuivat monilta osin. Joissakin kritiikeissä esiin nostettuun scifiin en nähnyt varsinaisia yhtymäkohtia, ellei sellaiseksi lasketa dystooppista kuvausta siitä, mihin tekniikan hyödyntäminen kaupallistamispyrkimysten, kritiikittömyyden, ahneuden ja manipulaation halun kanssa ihmistä vie. Mutta kun ne yhdistetään jännärijuoneen?

Luulen, että Valtonen on käyttänyt juonirakenteen hiomiseen runsaasti aikaa, ja se on vienyt huomion monista muista, romaanin kielelliseen luonteeseen osuvista seikoista. Toki tällainen jännäripalapeli on kätevä keino sitoa lukija liki kuusisataasivuiseen romaaniin (en odottanut mitään Joycea, vaikkei sekään huono rinnastuskohta olisi Finlandian arvoiselle romaanille, toki epärealistinen, myönnän), mutta juuri teemojen "painavuuden" ja rakenteen arvattavuuden epäsuhta ärsytti minua suunnattomasti. Ja se, että tällainen ennalta-arvattavuus on niin ajankohtaista eli helppoa ja taatusti sellaista, ettei lukijalta odoteta muuta kuin sivujen kääntämistä ja sen unohtamista, että kieli on kaikkialla muuallakin maailmassa juuri tällaista kyllin hyvää käytännön TV-kieltä, jolla kaikki joka kanavalta tulevat dekkarit kirjoitetaan ja joka voidaan kääntää sellaisenaan milloin tahansa ja johon ei siksi tarvitse kiinnittää mitään huomiota.

On esitetty, että henkilökuvaus olisi pinnallista. Minusta se toimii melko hyvin, mutta kun se yhdistyy juonirakenteeseen, jossa henkilöt pakotetaan jo kaukaa lopputulemaltaan arvattavaan kuvioon, ei tehoja saada irti kuin paikoin. En tiedä vaadinko liikoja, mutta kun romaani tuntuu tällä tavoin laskelmoidulta, alkaa tekstiä tihrustaa erityisen kriittisesti. On tosin sanottava, että monessa kohtaa teos pelasti aluksi heppoisilta näyttäneet ratkaisut tai ainakin tarjosi niihin hetkeksi yllättäviä kulmia (osin juonenkäänteiden tai tapahtumien yllättävien paisumisten vuoksi), mutta kaiken kaikkiaan minua jäi vaivaamaan kysymys: Ollaanko jo Finlandiassakin tultu tähän?

Finlandia on toki myynninedistämispalkinto ja suunta on suuria yleisöjä kalastaviin kyllin laadukkaisiin teoksiin, mutta silti. En mahda mitään sille, että mielestäni palkinto ei tee oikeutta Valtosen romaanille, eikä romaani palkinnolle. Luultavasti kyse on vanhanaikaisuudestani ja lukemisen kriteereistä: jokin Valtosen teoksessa häiritsee mielikuvaani siitä, mitä käsitetään Finlandialla palkittavalla romaanilla, jossa jokaisen osan tulisi olla laadukas ja tasapainossa.

Ei romaani ollut huono, ei ollenkaan. Monin osin se oli sujuva, syvällinen, teemojaan osuvasti käsittelevä teos. Silti minusta tuntui kuin Finlandia olisi annettu John Grishamille. Nykyään sellainenkin on ilmeisesti mahdollista.