Kuin kasvi elämän kirjassa, jossa
nimiämme poltetaan,
ruosteen syömä maa antaa tutkia
uhrien varjot.
Hajonneet kasvot betonilla,
taivaalla
Johanna Tukiaisen suuret, hyvät,
ajettuneet
ja Stephen Elopin ─ hymyilevät
hetken toisilleen
kuin kuolleet palaisivat pitkältä
matkalta.
Ajattele ilme, idiootin,
kuvittele sitten ihminen
tai Köhlerin apina, joka tahtoo
katosta banaanin,
”Mitä piti tapahtua, että
päädyimme tähän?”
Jos heidänkin varjonsa avautuu,
jos heistä jää
vain katakreesi haudankaivajan
silmään,
antautuisinko tälle
kuin turha catering?
2 kommenttia:
Tämä siis Liisulle, kun kysyit "valmista" runoa, ole hyvä. Yhteiskunnallinen pläjäys.
Kaikkea minä menenkin pyytelemään... No anteeksi ja kiitos paljon!
Häkellyin kun luin tuon runon. Se puhui enemmän kuin uskalsin odottaa. Se on osuva ja hyvä.
Huomenna menemme täältä puiden ja pensaiden keskeltä kaupungin betonipuutarhaan. Oleilemme siellä muutaman päivän. Käyn kirjastossa.
Lähetä kommentti