Oliko se Aki Kaurismäistä joka sanoi (tai sitten se oli joku muu), että elämä on liian pitkä ja liian huonosti käsikirjoitettu. Pituutta ottaisin kyllä lisää, koska ei täällä vaan ehdi pysähtyä vaikkei ole edes mihinkään kiire, mutta en kylläkään hyvää käsikirjoitusoppiakaan ottaisi tai YLE-draaman ohjausta. Elämän alkua ei muista, keskikohtaa ei hahmota ja loppua pakenee koko ajan. Aika ja paikka ovat väärät, teemaa ja aihetta ei juurikaan ole, mistään tarinasta puhumattakaan. Myöskään höpötys elämästä fragmentteina ei uppoa. Kyllä se sielu tarinassa mukana oloa kuitenkin huutaa vaikkei se "taiteellisempaa" omaa kirjamakua vastaisikaan.
Moi, Jope! Tuo epäsynkka suhteessa siihen mitä missäkin elämänvaiheessa tapahtuu on hyvä havainto. Tarinassa olo on varmasti se mitä jokainen lopulta kaipaa, jos sillä tarkoitetaan sitä, että tapáhtumien kululla oli jokin merkitys, että syntyi sellaisia kohtaamisia, että niistä voi sepittää itselleen jutun johon voi tyytyä.
Minun on äärimmäisen vaikea käsittää, mitä tarkoitetaan hetkessä elämisellä, ellei puhuta esimerkiksi nukkumisesta, kirjoittamisesta, rakastelusta, hyvästä keskustelusta jne. Toki myös syömisestä silloin kun ruoka on hyvää. Mutta eihän elämä voi olla jatkuvasti tällaista intensiteettiä. Sitä tyhjää ja banaalia ja merkityksetöntä on väkisinkin välissä. Se miksi pidämme taiteesta on varmasti sukua sille, että tahdomme olla mukana todistamassa tarinaa. Kaameaa olisi jos oman elämän lopussa (tai tässä välillä jo) huomaisi, ettei mitään tarinaa ole.
Tuo fragmentti jonka rustasin, oli varmasti jonkun pessimistisen kaksoisolentoni aikaansaannoksia. Vastuutonta ajattelua, joka lähti Eeva-Liisa Manner -muistumasta ("Maailma on aistieni runoelma")
2 kommenttia:
Oliko se Aki Kaurismäistä joka sanoi (tai sitten se oli joku muu), että elämä on liian pitkä ja liian huonosti käsikirjoitettu. Pituutta ottaisin kyllä lisää, koska ei täällä vaan ehdi pysähtyä vaikkei ole edes mihinkään kiire, mutta en kylläkään hyvää
käsikirjoitusoppiakaan ottaisi tai YLE-draaman ohjausta. Elämän alkua ei muista, keskikohtaa ei hahmota ja loppua pakenee koko ajan. Aika ja paikka ovat väärät, teemaa ja aihetta ei juurikaan ole, mistään tarinasta puhumattakaan. Myöskään höpötys elämästä fragmentteina ei uppoa. Kyllä se sielu tarinassa mukana oloa kuitenkin huutaa vaikkei se "taiteellisempaa" omaa kirjamakua vastaisikaan.
jope
Moi, Jope! Tuo epäsynkka suhteessa siihen mitä missäkin elämänvaiheessa tapahtuu on hyvä havainto. Tarinassa olo on varmasti se mitä jokainen lopulta kaipaa, jos sillä tarkoitetaan sitä, että tapáhtumien kululla oli jokin merkitys, että syntyi sellaisia kohtaamisia, että niistä voi sepittää itselleen jutun johon voi tyytyä.
Minun on äärimmäisen vaikea käsittää, mitä tarkoitetaan hetkessä elämisellä, ellei puhuta esimerkiksi nukkumisesta, kirjoittamisesta, rakastelusta, hyvästä keskustelusta jne. Toki myös syömisestä silloin kun ruoka on hyvää. Mutta eihän elämä voi olla jatkuvasti tällaista intensiteettiä. Sitä tyhjää ja banaalia ja merkityksetöntä on väkisinkin välissä. Se miksi pidämme taiteesta on varmasti sukua sille, että tahdomme olla mukana todistamassa tarinaa. Kaameaa olisi jos oman elämän lopussa (tai tässä välillä jo) huomaisi, ettei mitään tarinaa ole.
Tuo fragmentti jonka rustasin, oli varmasti jonkun pessimistisen kaksoisolentoni aikaansaannoksia. Vastuutonta ajattelua, joka lähti Eeva-Liisa Manner -muistumasta ("Maailma on aistieni runoelma")
Lähetä kommentti