keskiviikko 6. toukokuuta 2015
Tanssiva karhu
Huomasin, että olen arvioinut Hesarissa kolme tämänvuotisen Tanssivan karhun
ehdokkaista: Santasen Tekniikan maailmat, Salmelan Jokerin ja Heikkosen Teorian
kaikkein pienimmistä. Näistä Santasen teos on ehdoton suosikkini. Teos on käänne
sekä Santasen omassa tekemisessä että yleisemmin nykyrunouden kentässä. Se saa
kielellään aikaan jotakin mitä ei ole aiemmin ollut olemassa. Ei tosin huonoja nuo kaksi
muutakaan, joskaan Salmelan kohdalla en havainnut laadullista tai esteettistä muutosta
aiempaan, pikemminkin Vanitas oli uusinta parempi. Heikkosessa pidän hyvänä
omaehtoista tekemistä ja yritystä proosarunon herättelyyn. Ehkä peli ei ole tuon lajin
suhteen täysin pelattu. Muihin ehdokkaisiin eli Hannukaisen, Lähteen ja Vanhalan
teoksiin en ole tutustunut. Sanoisin silti, että aika paljon niissä saa tapahtua, jotta
nousevat Santasen tasolle. Ensi vuonna taso on kova, jos Blombergin Valokaaria
ja Salmenniemen Pimeän lehdet ovat mukana. Jo nyt sanon, että niiden pitäisi olla.
PS. En nyt jaksanut kirjoittaa tähän mitään kriittistä itse kilpailusta ja siihen kuuluvista
esiintuloista. Ihan normi touhua taas, samankaltaista ja jokavuotista. Vai onko tässä
taas joku gate kyseessä? En oikein osaa innostua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Olen hämmentynyt tämän kertaisen Tanssivan karhun raatilaisten ja varsinkin Merja Virolaisen ulosantiin kilpailun tuloksista. Voiko joku todella leimata julkisesti nykyrunouden pelkäksi paskaksi.
Olen lueskellut eri runoilijoiden teoksia, vähän vanhempien mutta myös nuorempien julkaisuja.
Merja Virolainenkin on tullut tutuksi runojensa perusteella. Ne ovat olleet minusta hyviä, muttei mitenkään sellaisia jotka nousevat tasoltaan reilusti yli muiden.
Noista mainitsemistasi tutuin on minulle Olli Heikkosen runot. Ne ovat hyviä. Vaikuttavia. Pidän niistä kovasti.
Mutta Poesian välityksellä olen aika paljon seurannut myös ns. kokeellista runoutta. Monet niistä ovat minusta mielenkiintoisia ja omalla tavallaan hyviä, persoonallisia.
En tiedä, oliko Merja Virolainen lystikkäällä päällä (nauroi tämän tästä) vai tosissaan leimatessaan suomalaisen runouden matalatasoiseksi.
Ihmettelen miten yksisilmäisesti hän esiintyy. Ovatkohan muutkin raatilaiset olleet samanlaisia. Toivottavasti ei.
Nuo sinun runosi joita kahden kirjan avustuksella edelleen lueskelen, alkavat tuntua sitä paremmilta, mitä enemmän niihin tutustun.
Moi Liisu,
Mervi Kantokorpi vastasi mielestäni hyvin Merja Virolaisen puheenvuoroon puhelinhaastattelussa, kun Kultakuumeesta soitettiin Fiskarsiin.
Mielestäni Virolaisella oli muutama hyväkin pointti, mutta esitys meni niin yleisellä tasolla ja meni myös haastattelun saaman ylikriittisen suunnan vuoksi sellaiseksi, etteivät argumentit oikein hahmottuneet.
Kantokorpi esitti, että kyse on myös sukupolvenvaihdoksesta ja erilaisten estetiikkojen törmäyksestä. Olen tästä pitkälti samaa mieltä.
Mutta jos oikein tiukkoja ollaan, niin kyllä runouden tekemisessäkin on aina parantamisen varaa eivätkä kaikki teokset ole omassa lajissaan mitään huippuja ilman muuta. Mutta ihan hyvä pöhinä tällä hetkellä runoudessa on. Ei mikään erityisen paska kausi. Paljon lupaavia ja jo lupauksensa lunastaneita tekijöitä.
Lähetä kommentti