Elokuvissa

Antti J. Jokisen ohjauksessa Katja Ketun Kätilö on muuttunut rakkausromaanista melodraamaksi. Hienoja kuvia (jotka vastaavat kuvakerrontana kirjan kielellistä materiaalisuutta ja Vikasilmän fokalisoimaa puhetta) juoni edellä, loppua kohden yhä etäämmäs kirjasta (sikäli kuin muistan) ja yhä epäuskottavammin kirjoitettuja kohtauksia, joissa ristiriitoja ja kömpelyyksiä yksityiskohdissa asti.


Todentuntu ei liene melodraaman ydintä, mutta selvät juonen ja henkilöiden rakentamisen epäjohdonmukaisuudet olisi voinut yrittää karsia pois, siitä eivät tunteet ja suuret linjat olisi kärsineet lainkaan.


Näyttelijätyössä ei valittamista (Kosonen, Tilkanen ja Petelius parhaat, Korpelan näyttelemässä Gödelissä aineksia, mutta ohjauksessa ja käsikirjoituksessa ei ole jaksettu ajatella henkilökuvaa loppuun saakka --- pelkkä ristiriitaisuus ei toimi). Lavastus erinomaista, noihin maisemiin, taloihin ja esineisiin on helppo rakastua.


Jos olisin ollut kirjailija tämän elokuvan taustalla, en olisi antanut ohjaajan käsikirjoittaa kaikkia näitä mokia mukaan.


Pienellä huolellisuudella olisi saavutettu huomattavasti ehyempi lopputulos. Elokuvasovituksen genrevalinta jaksaa ihmetyttää.