Oksasen Norma ja Ollikaisen Musta satu (päivitetty)

Fantasiaelementit historiallisia romaaneja kirjoittaneiden tekijöiden uusimmissa teoksissa. Siinä taitaa olla yksi ensi kevään Nykykirjallisuus-kurssini aiheista. Tapausesimerkkeinä Sofia Oksasen Norma ja Aki Ollikaisen Musta satu. Hauska pohtia tarkemmin, mihin fantastista on tarvittu ja millaista se on luonteeltaan.
   Hieman kyllä mietin Normassa päähenkilö Norma Rossin kiihkeän hiustenkasvun tarpeellisuutta. Olisiko ilmankin saatu trilleri aikaan -- sellainenhan teos ennen kaikkea on? Vastaus riippuu tietenkin siitä, mitä Oksanen tahtoi sanoa.
   Nopeasti kasvavat hiukset eivät mielestäni tarjoa ainakaan helposti tulkintaa syventävää lukutapaa, joka levittäisi Oksasen teoksen ihmis-/elinkaupan tematiikkaa. Pikemminkin kyse on ratkaisusta, josta käsin juoni saadaan toimimaan mahdollisimman niukoilla selityksillä.
   Pidin kuitenkin Oksasen teoksesta nopeasti ahmittavana lukuromaanina, vaikkei se mielestäni ollut Stalinin lehmien, Puhdistuksen tai Kyyhkyjen veroinen. Rakenne toimi kuitenkin hyvin.

PS. Toki päähenkilön erikoiset hiukset tuovat teokseen toiseuden ja poikkeavuuden kysymykset, mutta kovin mystifioidussa ja kirjallisessa muodossa, jos ajatellaan elinkaupan ja ihmiskaupan aihepiirejä, joissa teos muuten liikkuu. Lukiessa fantastinen elementti ei kuitenkaan haitannut olihan hiusten arvoituksen ratkaiseminen ja jopa historiallinen taustoittaminen teoksen yksi sivujuonne, joka kutoi motiiveja ja Norman sukulinjaa yhteen.

Aki Ollikaisen Musta satu (koko arvio)

Aki Ollikaisen Musta satu (2015) lähtee yhtenäisemmin lentoon vasta sivun 80 tienoilla. Romaanin kaksi ensimmäistä lukua (s. 7-12) lupaavat paljon. Erityisesti pidän niiden tuottaman montaasin jännitteestä, ja kielikin hehkuu kauniisti. Kahdessa lyhyessä luvussa kuvataan näkymä Tattarisuon lähteeltä, 1930-luvun noitamenoista, sekä isän ja pojan yhteinen hetki nykypäivässä elävän kertojapäähahmon lapsuudenmuistona. Sitten aletaan kehiä kohti näitä kohtauksia ja toisaalta seurataan niistä erkautuvia polkuja. Samalla teksti sukeltaa jonnekin pastissien ja asetelmien yöhön ja intensiteetti katoaa. Kaikesta näkyy, että tässä kirjoitetaan kirjallisuutta ja että kirjailija on asialla, mutta kieli itsessään ei onnistu luomaan maailmaa siten että minä lukijana olisin sen vaikutuspiirissä. Olen lukenut kaiken aiemmin, paremmin kirjoitettuna. Kyse ei ole teemojen tuttuudesta, vaan yksittäisten lukujen yhdistelyn tekniikasta ja tekstin valmiusasteesta lukutasolla. Juuri tällainen olo minulla on suurimmaksi osaksi, kun katson suomalaisia nykyelokuvia. Asioiden referointia, kokonaisia kohtauksia, joista näkee, että tässä on nyt tätä juttua, näin se menee, mutta kuvatut asiat eivät todennu kielen tasolla, ole läsnä.
    Ne Mustan sadun aikatasot, jotka sijoittuvat suvun historiaan ja aiemmille vuosikymmenille, toimivat paikoitellen hienosti (esim. sivut 67-76). Väliin teksti tosin värittää historiallisia epookkikuvia kuin tekijällä olisi vieressä tietokirja. Nykyhetki on pääosin paperinen, vaikka välähdyksiä hyvästä näkyy, etenkin pojan ja isän ja isän ja tämän isän suhteen kuvauksissa (s. 95-). Sellaiset motiivilinkitykset, jotka Nälkävuodessa (2012) menivät suoraan ihon alle, näyttävät nyt asetelmallisilta, usein jopa teennäisiltä. Esimerkiksi hetket saaressa Joonan kanssa ja heräävän seksuaalisuuden kytkentä noitamenojen selvittämiseen (s. 60-), ylipäänsä koko Joona-kuvio.
   Näin lyhyessä teoksessa on liikaa, että kirjan alkupuoli ei kanna. Mielenkiinnosta luen kuitenkin Tattarisuon tarinan loppuun.


PS. Sivua 80 edeltää ikään kuin ponnahduslautana tämä kappale, joka päättää edellisen luvun: "Joten sen sijaan, että olisin mennyt Tattarisuolle kuten olin suunnitellut, nousin junaan ja ravintolavaunussa tapasin sen naisen. Aamulla menin Erkin hautajaisiin haisten vanhalta viinalta ja uudelta naiselta. Vaimo haistoi molemmat. Hänellä on aina ollut hyvä hajuaisti." (Musta satu, 79.) Jotakin tällaista suoraviivaisen lakonista olisi pitänyt saada heti alkuun, varsinkin nykyhetken tasolle, eli tapahtumaa ja jännitettä referoinnin sijaan.
   PS 2. Sivulla 132. Ei tule valmista, palaset kolisevat toisiaan vasten.
   PS 3. Viimeiset 20 sivua ovat sitten synteesi ja yritys koota yhteen teos ja motivoida kerronnan tasot suhteessa toisiinsa. Ihan kekseliästä ja hyvin kirjoitettua. Samalla tulee lunastettua teoksen nimessä kuuluva laji, satu. Lopetus on siis synkkä ja fantastinen. Osin Ollikaisen teoksen rakenneratkaisu muistuttaa samasta Tattarisuon murha-aiheesta ammentaneen Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetin (2015) fragmentaarisuutta. Yli-Juonikkaan tarinaltaan ja kerronnaltaan suhteellisen yhtenäinen teos hajoaa lopussa, Ollikaisen romaani taas yrittää vasta lopullaan saada katkelmat suhtautumaan toisiinsa. Minusta Ollikaisen ratkaisu jää viime tippaan. Vaikka fantasia ylittää ajalliset etäisyydet, pehmentää kerronnan kolhuja lajisysteemin vaihdoksella sekä häivyttää elämän ja kuoleman rajan, ei kerronta motivoidu kylliksi näin takapainoisella ratkaisulla. Yli-Juonikkaan romaanin etu on siinä,  että sen tarinamaailma tapahtuu pääasiassa 1930-luvun viitekehyksessä, jolloin fantastista jumala koneesta -loppuratkaisua ei tarvita. Paukut saadaan kieleen ja tapahtumien virtaan. Toisaalta Ollikainen kirjoittaa itsensä loppuratkaisullaan näppärästi ulos historiallisen romaanin genrestä. Sinänsä virkistävää ja nykyaikaista, mutta lopetus kuuluu kuitenkin lähinnä hätäratkaisujen ja silmänkääntötemppujen kategoriaan. Ratkaisu on liian äkkinäinen ja mekaaninen, nykyversio tyypistä "Sitten heräsin unesta".
   PS 4. Mielestäni lopetus on ennen kaikkea yritys ratkaista rakenteen ongelma hetkellä, jolloin ote lukijasta on jo menetetty. Korostan vielä, että minulla ei ole ongelmia ymmärtää teoksia, jotka sekoittavat realismia ja fantasiaa. Nyt temppu ei toimi. Diiliä olisi pitänyt alustaa paremmin pitkin matkaa. Ollikainen kirjoittaa tässäkin teoksessa hienosti, mutta kompositio ontuu. Tällainen rakenne on vähän kuin sanoisi: On oikeastaan ihan sama, mitä elementtejä tässä on aiemmin käytetty, koska jutun juju on lopussa, ottakaa tai jättäkää.

Awake My Soul

Jos on aamulla hieman kyyninen olo, pistän soimaan Mumford & Sonsia.


Siitä se lähtee: "Awake my soul
For you were made to meet your maker"


Red Rocksin konsertti on muutoinkin kuuntelemisen arvoinen.

Satu

Olin pieni poikanen silloin.
Tätä Batman-sarjista selasin illoin,
ja se teki niin suureksi pimeyden, se vuoristoluostarin vintti,
sitä pelkäsin eniten, siellä vampyyrinunnat uinui.
Oli myöskin Ra's al Ghul ja suloinen Talia,
hänen kauniita rintojaan ahmin, runkkasin,
minä pieni poika, äh, käsiäni hiljaa häpesin.

Outside Lands

kuin tasankojoet silmieni verisuonet


putoavat suometsien reunaan


in these bodies we will live


in these bodies we will die

Neuvo

Antakaa kuolleiden haudata kuolleet.


Antakaa elävien astua yksi askel heitä kohti.


Yksi askel, ei enempää.

Zombiuutisia

23-vuotias mies surmaa ystävänsä, koska luulee tämän muuttuneen zombiksi. He ovat katsoneet saman The Walking Dead -jakson kuin minä, Glenn kuolee siinä, ottaneet muutaman paukun ja pari pilleriä ja kuorsaavat sohvalla. Minä olen nähnyt unta kulkijoista, ne piirittävät autoani moottoritiellä, mikä klisee. Hän on käyttänyt surmatyössä keittiöveistä, sähkökitaraa ja mikroaaltouunia, olemme heränneet molemmat uuteen päivään. Poliisin mukaan tällä kahden lapsen isällä ei ole diagnosoituja mielenterveysongelmia. Kun hän iskee ystävänsä nurin kitarallaan ja paiskaa mikron tämän kasvoille, selaan fanikuvia kuvauspaikoilta, tyhjistä sairaaloista ja julkisista kouluista. Hänen ystävänsä makaa lattialla kasvot murskana, ja hän pistää veitsen ohimosta sisään. Ehkä hän silloin näkee välähdyksen louhoslammesta, jossa Amy ja Andrea kalastavat napsijoita, Andrea pintaperholla, Amy uppoperholla, koska heidän isänsä on tahtonut niin. Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme.

Missä kirjailijoita tapaa Vantaalla?

Missä kirjailijoita tapaa Vantaalla? En tiedä,


katselen, kun marsut heinissä, peilin alla, nukkuvat päiväuniaan.

Muistuma

Jokin ajatus, jota en kertaakaan kirjoittanut ylös, pakenee taas.


Sen sijalle istuu valeajatus merkityksekkäästä päivästä.


Yhä vähemmän kokemista, yhä enemmän ajatuksia, tai kajastuksia niistä,


elämän rauniokävely, yllätyksen odotus kuilussa.

Sivu

Tätä sivua


ei voida näyttää,


kirjoitat vastaan,


vuosien päässä


huojut kuin


meren luut.

Kehrä

Syvemmällä pimeässä, kuin kehrä,

virtaa vastavalo, kaltainen.

Syksyn piirros

Missä käytkin,

syksy, saapas, kytkin,

pimeään piirtyvä ihminen.

Kaksi parvea

Massaa sänkyparin yksinäisyys, zombien parviäly


kummatkin tulvivan taivaan pariutuvaa massaa

Uimari

Aamupäänsärky uimisen jälkeen, palaneiden oksien jälkeen,


fosforin sekaisen valkean sakan jälkeen, kun kädet syvässä vedessä tarttuvat rintoihin.


Olemme kulkeneet häpeän tien, planeetan tien, jolle ei näy loppua.

Päivänavaus

Kun poikani hoilaa "Jeesus raiskaa aasiaan", on selvää, että käsite Jumala on kuollut, käyttökelvoton, paitsi provokaationa. Kuinka paljon meillä on yhä vastaavia käsitteitä, hyvän uskomme turvana, ja kuinka moni niistä lopulta on provokaatiota? Ja miten tämä poikkeaa siitä myötätunnosta, jota Nietzsche osoitti loppuun saakka rääkätylle hevoselle Torinossa ja auttoiko se ketään?

Tähti

Ja auringot, joita on enemmän kuin lehtiä maailmassa.

Syksyn tieto

Suurin iloni, hän sanoi, on maleksia ohi hitaasti valmistuvien kivitalojen, raskaasti aumansa laskevien teräskattojen ja katsella pihojen hyväkroppaisia venäläisnaisia, jotka nostavat kevyesti lapsensa maasta, ihastella: -- Viisi työmiestä, joillakin on tuollaiseen varaa. Miten turhilta tuntuvat silloin kysymykset runouden yhteiskunnallisuudesta ja modernismista. Jos sellaiset asiat olisivat ratkaistavissa, ne olisi ratkaistu aikapäiviä sitten niin kuin tiili leikataan kahtia tai rauta ja laasti kokoavat seinän. Mutta me istumme esittämässä tietävää, tuhlaamme aikaamme pöydillämme lojuvissa jaarituksissa, kutsumme sitä tietoisuudeksi itsestämme, etiikasta ja sensitiivisyydestä. Me emme voi muuta tässä kohoavassa paskassa, sitä hilseen määrää, humanismi, bisneselämä.