Aki Ollikaisen Musta satu (koko arvio)

Aki Ollikaisen Musta satu (2015) lähtee yhtenäisemmin lentoon vasta sivun 80 tienoilla. Romaanin kaksi ensimmäistä lukua (s. 7-12) lupaavat paljon. Erityisesti pidän niiden tuottaman montaasin jännitteestä, ja kielikin hehkuu kauniisti. Kahdessa lyhyessä luvussa kuvataan näkymä Tattarisuon lähteeltä, 1930-luvun noitamenoista, sekä isän ja pojan yhteinen hetki nykypäivässä elävän kertojapäähahmon lapsuudenmuistona. Sitten aletaan kehiä kohti näitä kohtauksia ja toisaalta seurataan niistä erkautuvia polkuja. Samalla teksti sukeltaa jonnekin pastissien ja asetelmien yöhön ja intensiteetti katoaa. Kaikesta näkyy, että tässä kirjoitetaan kirjallisuutta ja että kirjailija on asialla, mutta kieli itsessään ei onnistu luomaan maailmaa siten että minä lukijana olisin sen vaikutuspiirissä. Olen lukenut kaiken aiemmin, paremmin kirjoitettuna. Kyse ei ole teemojen tuttuudesta, vaan yksittäisten lukujen yhdistelyn tekniikasta ja tekstin valmiusasteesta lukutasolla. Juuri tällainen olo minulla on suurimmaksi osaksi, kun katson suomalaisia nykyelokuvia. Asioiden referointia, kokonaisia kohtauksia, joista näkee, että tässä on nyt tätä juttua, näin se menee, mutta kuvatut asiat eivät todennu kielen tasolla, ole läsnä.
    Ne Mustan sadun aikatasot, jotka sijoittuvat suvun historiaan ja aiemmille vuosikymmenille, toimivat paikoitellen hienosti (esim. sivut 67-76). Väliin teksti tosin värittää historiallisia epookkikuvia kuin tekijällä olisi vieressä tietokirja. Nykyhetki on pääosin paperinen, vaikka välähdyksiä hyvästä näkyy, etenkin pojan ja isän ja isän ja tämän isän suhteen kuvauksissa (s. 95-). Sellaiset motiivilinkitykset, jotka Nälkävuodessa (2012) menivät suoraan ihon alle, näyttävät nyt asetelmallisilta, usein jopa teennäisiltä. Esimerkiksi hetket saaressa Joonan kanssa ja heräävän seksuaalisuuden kytkentä noitamenojen selvittämiseen (s. 60-), ylipäänsä koko Joona-kuvio.
   Näin lyhyessä teoksessa on liikaa, että kirjan alkupuoli ei kanna. Mielenkiinnosta luen kuitenkin Tattarisuon tarinan loppuun.


PS. Sivua 80 edeltää ikään kuin ponnahduslautana tämä kappale, joka päättää edellisen luvun: "Joten sen sijaan, että olisin mennyt Tattarisuolle kuten olin suunnitellut, nousin junaan ja ravintolavaunussa tapasin sen naisen. Aamulla menin Erkin hautajaisiin haisten vanhalta viinalta ja uudelta naiselta. Vaimo haistoi molemmat. Hänellä on aina ollut hyvä hajuaisti." (Musta satu, 79.) Jotakin tällaista suoraviivaisen lakonista olisi pitänyt saada heti alkuun, varsinkin nykyhetken tasolle, eli tapahtumaa ja jännitettä referoinnin sijaan.
   PS 2. Sivulla 132. Ei tule valmista, palaset kolisevat toisiaan vasten.
   PS 3. Viimeiset 20 sivua ovat sitten synteesi ja yritys koota yhteen teos ja motivoida kerronnan tasot suhteessa toisiinsa. Ihan kekseliästä ja hyvin kirjoitettua. Samalla tulee lunastettua teoksen nimessä kuuluva laji, satu. Lopetus on siis synkkä ja fantastinen. Osin Ollikaisen teoksen rakenneratkaisu muistuttaa samasta Tattarisuon murha-aiheesta ammentaneen Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetin (2015) fragmentaarisuutta. Yli-Juonikkaan tarinaltaan ja kerronnaltaan suhteellisen yhtenäinen teos hajoaa lopussa, Ollikaisen romaani taas yrittää vasta lopullaan saada katkelmat suhtautumaan toisiinsa. Minusta Ollikaisen ratkaisu jää viime tippaan. Vaikka fantasia ylittää ajalliset etäisyydet, pehmentää kerronnan kolhuja lajisysteemin vaihdoksella sekä häivyttää elämän ja kuoleman rajan, ei kerronta motivoidu kylliksi näin takapainoisella ratkaisulla. Yli-Juonikkaan romaanin etu on siinä,  että sen tarinamaailma tapahtuu pääasiassa 1930-luvun viitekehyksessä, jolloin fantastista jumala koneesta -loppuratkaisua ei tarvita. Paukut saadaan kieleen ja tapahtumien virtaan. Toisaalta Ollikainen kirjoittaa itsensä loppuratkaisullaan näppärästi ulos historiallisen romaanin genrestä. Sinänsä virkistävää ja nykyaikaista, mutta lopetus kuuluu kuitenkin lähinnä hätäratkaisujen ja silmänkääntötemppujen kategoriaan. Ratkaisu on liian äkkinäinen ja mekaaninen, nykyversio tyypistä "Sitten heräsin unesta".
   PS 4. Mielestäni lopetus on ennen kaikkea yritys ratkaista rakenteen ongelma hetkellä, jolloin ote lukijasta on jo menetetty. Korostan vielä, että minulla ei ole ongelmia ymmärtää teoksia, jotka sekoittavat realismia ja fantasiaa. Nyt temppu ei toimi. Diiliä olisi pitänyt alustaa paremmin pitkin matkaa. Ollikainen kirjoittaa tässäkin teoksessa hienosti, mutta kompositio ontuu. Tällainen rakenne on vähän kuin sanoisi: On oikeastaan ihan sama, mitä elementtejä tässä on aiemmin käytetty, koska jutun juju on lopussa, ottakaa tai jättäkää.