tiistai 6. lokakuuta 2015
Päivänavaus
Kun poikani hoilaa "Jeesus raiskaa aasiaan", on selvää, että käsite Jumala on kuollut, käyttökelvoton, paitsi provokaationa. Kuinka paljon meillä on yhä vastaavia käsitteitä, hyvän uskomme turvana, ja kuinka moni niistä lopulta on provokaatiota? Ja miten tämä poikkeaa siitä myötätunnosta, jota Nietzsche osoitti loppuun saakka rääkätylle hevoselle Torinossa ja auttoiko se ketään?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
"Kuinka paljon meillä on yhä vastaavia käsitteitä, hyvän uskomme turvana, ja kuinka moni niistä lopulta on provokaatiota?"
Miten ois demokratia, tasa-arvo, globalismi, yksi ihmiskunta, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, sananvapaus, suvaitsevaisuus ?
Jumala näyttää uskoa vailla kulkevista loistavan pääasiassa poissaolollaan. Nuo mainitsemani (hyvät ja tärkeät) käsitteet ovat sen sijaan koko ajan jokaisen kielen päällä (sananmukaisesti), niiden ei sanota kuolleen, päinvastoin, mutta eivät aiheuta nekään muuta kuin provoa nykyään.
Ja varsinkin demoa, kun niitä opetetaan oikein, kun taivutetaan kieltä niin että opitaan oikea dogma niidenkin käytössä. Omat nais- ja miespiispat on näiden kaiken yhteisen hyvän ja hyvänä pidetyn -tunnustusseurakunnankin piirissä. Kuuntelemme paljonkin näitä deottomia loogeja mediasta ja somesta. Näin opitaan todistamaan ja peukuttamaan oikein. Ja pitämään nollatoleranssit: uudet käskyt. Ja uskomaan hyvässä uskossa.
jope
Jope,
hyviä käsitteitä / arvoja nuo kaikki mainitsemasi. Taitavat olla kristillisiä muut paitsi suvaitsevaisuus (uskonto aksentoituu harvoin täytenä suvaitsevaisuutena, mutta niin on kaiken muunkin ajattelun kohdalla).
Kristinuskon hankalimpia kohtia (jotka ovat myös sen ytimessä) ovat kai ajatukset vihollisen ja Jumalan rakastamisesta. Ne eivät tietenkään näy vesitetyissä yleissosiaalidemokraattisissa muotoiluissa.
Kyllä minun on vaikea rakastaa vihollista ja käsittää miten Jumalaa rakastetaan. Helpompi on kytkeä päälle kostovaihde tai agnostikon rooli ja pitää niitä luonnollisena (ja siten oikeutettuna) asenteena. Mutta näitä pitäisi kristittynä kuitenkin harjoittaa, jos tahtoo oppia jotain siitä, mitä rakkaudella tarkoitetaan.
Ymmärrän pointtisi. Se vaan pitäisi muistaa, että monista kristillisistäkin arvoista on vaikea puhua ilman Jumalan käsitettä, joka tosin on luonteeltaan paradoksaalinen. Mutta on suurin osa ihmisistä tullut jo niin hyviksi, että mitäpä tuolla käsitteellä enää tekisikään. Itse olen ajatellut käyttää vielä.
- Nykymaailmassa hyväksi tullaan joko niin että paha kielletään tai se eristetään. Siis itsestä ja yhteisöstä. Ruotsi on tässä maailmanmestaruusluokan maa. Suomi seuraa perässä. Tarkoitan tällä kielipelejä joita pelataan nykyään, eli oman statuksen jatkuvaa päivitystä "kalliokuplalaiseen" oikeaoppisuuteen ja nähdyksi ja kuulluksi, tunnistetuksi tulemista oikeassa porukassa.
-Mitenkähän maamme älymystö selviää Linkolan Hesarissa, jälleen kerran, antamasta iskusta. Varmaan niin että Linkolan (jo ennestään hyvin tuttu, mutta aina unohdettu) ajatus pakolaisaallon ratkaisusta ohitetaan, ja keskitytään nyökyttelemään materialismin kritiikkiä joka on tietenkin aina korrektia. Tällä en tarkoita että minun kantani olisi sama kuin Linkolan tähän ihmistsunamiin, ei ole, mutta olen herkkä aina kaksoispuheelle jota maassamme on aina Pentin suhteen harjoitettu = "on se niin viisas ja suora ajattelija" ( ja samalla Linkolan äärimmäiset käsitykset sivuuteetaan palaamalla turvallisesti aina luontoasiaan).
- Jumalasta voisin sanoa jotain mutta siitä puhuessa tulee aina falski maku. Silti kannattaa muistaa ettei kaikille J ja JK ole pelkkiä käsitteitä tai paradokseja, vaan persoonia joiden kanssa tätä elämää ja kuolemaa eletään. Eikö meidän pitäisi janota heidän osaansa? Jos meitä ei kiinnosta, olemme uskonnollisella kielellä paatuneita. Kalvinismin TULIP-koodi antaa vieläkin radikaalimman selityksen, joka järkyttää aina (niin kuin pitääkin) ainakin minun rauhaani, sekä älyllistä, materiaalista että henkistä. Kysymys valinnasta on niin epätasa-arvoinen kuin olla voi. Ja siksi se tuntuu todelta. Oliko se sinun versoissasi joskus se viite : Hullu, tänä yönä sinulta otetaan..... ? Siinähän se on, fundamenttien fundamentti.
Olipa mulla hajamietteitä sieltä sun täältä.
jope
Tervehdys poijjaat.
Juha the ateisti taas tässä. Minä tietenkin näen nuo arvot lähinnä antiikin kreikkalaisina tai jo kääpiösimpansseissa kytevinä hyväntahtosuuden erinomaisen hyödyllisinä "meemeinä", jotka saavat kulttuurievoluution myötä eri maailmankatsomuksellisia muotoja ja joiden ansiosta olemme näinkin pitkälle päässeet. Ne siis ovat luoneet meidät, emme me niitä. Olette rakkaita ihmisinä ateistillekin :) Mutta vihollista totta kyllä on vaikeampi ateistin varmadti rakastaa, siinä kun tarvitaan yliluonnollisen tukea, tunnetta että koston energian voi luovuttaa jonkin toisen entiteetin kuin itsen käsiin ratkaistavaksi. Koston energia ikään kuin kääntyy kiellettäessä ympäri, hyödyksi itselle transsendenttia vasten (taidan kirjoittaa tästä blogissa lisää). Tässä mielessä tuonpuoleinen on hyvä juttu. Jossain toisessa taas huonompi. Täysin (transsendentista riippumatonta) pyyteetöntä rakkautta ja lahjaa en ajattele mistään löytyvän (tästä yritän kirjoittaa jutussani Puutteen evankeliumi: Derridan lahja).
Mistä tahansa voi tulla provokaatiota eikä arvoisiin käsitteisiin ja tuntemuksiin ole millään ideologialla eikä maailmankatsomuksella copyrightia. Tarkoitan siis että puhua demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta tai hyvyydestä ilman jumalan käsitettä ei tee niistä tekopyhyyttä koska ne voivat perustellusti olla tosia ennen sitä kulttuuria joka kertoo ne itsensä näköisiksi ja tuntuisiksi, omii ne. Se kysymys onko kristinusko käytännöllinen ja moraalia kätevästi koossa pitävä meemi, on kyllä hyvä kysymys joka ei tietenkään liity jumalan olemassaoloon. "Jeesus" vaikuttaa (toivottavasti useimpiin ihmisiin) rakentavasti ja vahvistaa heidän lajityypillistä hyväntahtoisuuttaan.
T. Juha
(Kun luin tämän tuntui että kuulostan sarkastiselta. Pojat: En sitä halua olla!)
" Se kysymys onko kristinusko käytännöllinen ja moraalia kätevästi koossa pitävä meemi, on kyllä hyvä kysymys joka ei tietenkään liity jumalan olemassaoloon."
Kristinusko maallistuneessa, kulttuurisessa mielessä varmaan onkin. Siksi onkin tappio kun se häviää hedonismin, relativismin ja arvoliberalismin hybridille, eli suomeksi sanottuna markkinaglobalismille.
Kristinusko siinä villeimmässä ja perimmäisessä mielessä, pelastuksen tienä, ei ole mikään kätevä moraalipaketti, sillä siinä muodossa on kysymys elämästä ja kuolemasta, sananmukaisesi, ilman sarkasmivaroitusta. Silloin kaikkeen liittyy tietoisuus: tämä on kohta ohi, maailmassa ei ole pysyvää majaa sen enempää geeneille kuin meemeille. ( Tämän tietenkin tulisi jo sinällään opettaa malttia ja kohtuutta, mutta itsestäni tiedän että ei täällä mitään opi.)
jope
Joo, hyviä keloja kummaltakin.
Perimmiltään usko ja kristinusko on varsinaisesti yksityinen eksistenssisuhde (kierkegaardilaisittain), jossa ovat pelissä Jopen kuvaamat tekijät eli ihmispolot ja elämän isot voimat.
Jumalan / uskon mainostaminen on väärä tapa viestiä tästä eksistenssisuhteesta. Siksi tästä muodostuu käytännössä hankalaa dialektiikkaa. Jos kristinusko olisi minun keksintöni, siitä jäisivät pois kaikki nimet ja se muuttuisi jonkinlaiseksi yleisemmäksi voimien suhteeksi, jossa satunnainen olento eli minä olen syystä tai toisesta mukana. Mutta kristinuskon paradoksi on, että se perustuu erisnimillä esiintyvien persoonien väliseen vuorovaikutukseen (niinku mä ja Jeesus, tai sä ja Jeesus ja muut jumalalliset "olennot"), mitä kulttuurikristityn tai ideoiden tasolla palloilevan kristityn on vaikea niellä (ateistista tai nykynuoresta - kuten pojastani - puhumattakaan): siis että tällä minun eksistenssilläni olisi joku välttämätön suhde jumalahenkilöön nimeltä Jeesus ja hänen tekoihinsa. Kristinuskon viesti on kyllä tosi paksu nieltäväksi, ja nykykontekstissa yhä suurempi paradoksi. (Poikani sanoo, että ihan sama kuin puhuisit Putinista, provokaatiota tämäkin, mutta kuvaa hyvin miten "epäluonnollinen" ajatus Jeesus-hahmosta on.) Tällaiseen kristinusko kuitenkin perustuu ja kehottaa, ja täytyy sanoa, että en oikein ymmärrä miksi näin on ajateltu.
Mutta, kuten Jope sanoi, kyseessä on pohjimmiltaan hyvin konkreettinen asia, ei käsitepeli. Erinäisten käsitteellisten hankaluuksien vuoksi asiasta on vaikea keskustella. Se ei tietenkään vähennä kokemusta uskosta tai sen lahjaluonteesta: minulle on tapahtunut jotakin mitä en ole saanut itse aikaan, minulla on tällainen kokemus olemassaolosta. Kyllä sen voi helposti selittää kulttuurievoluutiolla ja meemeillä, en pane sitä ollenkaan pahakseni. Samoin voi selittää sen, että rakastan vaimoani tai lapsiani. Mutta kaikki, joilla on tällaisia kokemuksia, tietävät ettei asian arvo ole näissä selitettävissä olevissa suhteissa vaan muualla (subjektiivisesti ajatellen). Vaikka Jumalaa ei olisi, arvostaisin yhä kristinuskon aikaan saamia juttuja, aivan samoin kuin muuta antiikin perintöä, joka on antanut meille sen ihmisyyden, joka meillä nyt esimerkiksi Euroopassa on. En sano, että se on ongelmaton esimerkiksi eettisesti, kaikkea muuta, mutta arvostan silti suuresti.
Meissä on se ero (ja nyt ajattelen ihan omasta tulokulmastani tätä asiaa), että ajattelen uskon meemiksi johoka on tosi vain epäilemättömänä lumeena. Vain absoluuttinen lume voi parantaa esim. sairauksia kuten nykyään jo tiedetään. Jos tietää, että kyseessä on meemi, se ei enää ole lumetta eikä tepsi esim. moraalisena elementaarisuutena: "Mutta, kuten Jope sanoi, kyseessä on pohjimmiltaan hyvin konkreettinen asia, ei käsitepeli." Tätä tarkoitan. Noin se on KOETTAVA että se on meeminä tosi. Usko on "katoamispisteessään" uskottava/tiedettävä ei enempää eikä vähempää kuin - tosiasiaksi; heti kun se on VAIN JA PELKÄSTÄÄN uskoa, se menettää voimansa. Usko on KOETTAVA transsendentiksi. Sellaisena subjektin laajentumana usko on hyödyllinen meemi ja siksi ehkä säilynyt evoluution kuluessa että se antaa voimaa niin taistelussa kuin rauhassakin. Ja vaikka se on hyödyksi myös julmuudessa, tilastollisesti hyväntahtoinen enemmistömme kannattelee sitä. Muuten olisimme tuhonneet itsemme jo alkutekijöihin. Kai kyse on fundamentalismin asteesta. Ääripäiden liukuvasta suhteesta. Suhteellisen maallisen tiedon ja transsendentin keskinäisestä suhteesta. Mutta takaisin fundamentaaliin uskonnolliseen päätyyn en halua palata.
Luin viimeksi eilen Jobin kirjaa pitkästä aikaa ( lopetettuani aivan loistavan Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset, jossa oli taustavärinä ihan avoimesti lähes todistava ateismi eikä siinä mitään...)ja taas kävi ilmi huumorilla ja paatoksella höystettynä, shakespearealais-aleksiskivi tyylillä naputettuna, kuinka kaukana meidän puheemme ovat kaukana sekä Jumalasta tai siitä Jumalasta jota ei reaalisesti ole. Silti Jumala puhuttaa meitä niistä jotka eivät tuohon tahoon usko (kuten Hurmeenkin kirja todisti) että niitä meistä, jotka uskovat tai edes tahtovat uskoa. Jumalan poissaolo tai olemassaolo tuntuu olevan sellainen fundamentti että jokainen ihminen on siitä usein pääsemättömissä. On kyllä niin lahjakkaita ihmisiä jotka eivät tunne mitään vetoa kosmoksen filosofisiin mustiin aukkoihin (hah), uskon kyllä että niin on kun he itse niin sanovat.
Itse uskon suurin piirtein koko paketin, seurakunnallisena outsiderina mutta kuitenkin, en siis missään tapauksessa minään omia mielioppeja sorvaavana rusinat pullasta kulttuurikristittynä tai omatekoisena kerettiläisenä. Uskonnontunnustusten suuria linjoja ei tunnu yhtään vaikealta tunnustaa. Uskoa sen sijaan on niin vähän, kaikkeen muuhunkin, että uskomisen helppoutta en tunnusta. On kuitenkin uskallettava katsoa myös Jumalan taakse, tai oikeastaan eteen, ihmisille annettuun Persoonaan, Kristukseen, jos tahtoo päästä uskonnon-filosofista metafyssaa pidemmälle.
Ugh. Olin näin suorasukainen ikään kuin provokatiivista syistä (hah) kampittaakseni ystävyydellä kielellistä skolastiikkaanne, sillä tiedämme mihin se uskonnon piirissä aina johtaa: käsitteiden määrittelyyn ja lopputulokseen, puhtaaseen tiedolliseen nollaan.
Ja tärkein oma löytö, ikään kuin silta takaisin Vesan ensimmäiseen kommenttiin: kristinusko ei (villeimmillään) ole uskonto, vaan Persoona. Itse en ole kovin uskonnollinen ihminen, mystismiin taipuvainen vielä vähemmin. Kristinusko (villeimmillään) yhdistääkin luonnonlakien maailman ja kokonaan Toisen Persoonan tuoksun niin ettei jää muuta mahdollisuutta kuin alkaa pitää mahdollisena että jospa sittenkin....
jope
Taidamme jope ja Vesa olla nyt juuri siinä paikassa, missä on (levollisin mielin) vaiettava siitä mistä ei voi puhua.
Lähetä kommentti