Poliittinen neitsyys

On hetkiä, jolloin kansalaiset kokevat, että ministeri, kansanedustaja tai kuntapäättäjä menettelee täysin väärin, vastoin yhteisiä sääntöjä. Tapahtumasta seuraavia reaktioita tavataan kutsua moraaliseksi närkästykseksi. Mutta tapahtumalle voidaan antaa toinenkin nimi: poliittisen neitsyyden menetys. On huomattava, että neitsyys ei mene teon tekijältä, vaan närkästyneeltä kansalaiselta, useimmiten vieläpä sellaiselta, joka ei ole äänestänyt, tukenut tai muunlaisin toimin edesauttanut kyseisen poliitikon valtaannousua. Iloinen uutinen on, että neitsyys menee kaikilta. Se on ihan luonnollista, ei kannata välittää. Paljon huvittavampaa on tavata ihmisiä, joilta menee neitsyys toistuvasti ja jotka manifestoivat sitä yhteisöissään. Luulen, että poliitikot, kansanedustajat ja kuntapäättäjät ajattelevat juuri näin. Heidän tehtävänsä on riistää ja raiskata, sotkea moraali yhteisen hyvän vuoksi.

Frankrikes skugga

Jag anar dödens skugga.
Jag vet att våra öden ligga i hopar på något hotellbord.
Jag vet att icke en droppe Bordeaux sig suger i mattan
som icke är skriven i de eviga dimmarnas bok.
Jag anar Frankrikes skugga,
det vet jag så visst, som att solen går upp,
att Frankrike måste på mig sin saliga kust kasta
och den är ingenting annat än mördande sol.

Ainoa mitä älyän poliittisesta teoriasta

Vittu mä vihaan uusliberalismia, sen takia mä en pysty edes hampaitani pesemään


ja sitten saan taas valvoa aftat suussa.

Sieltähän se tuli

No niin, ei muuta kuin kaikkia Finlandia-ehdokkaita ostamaan ja lukemaan.


Ja onnea ennen kaikkea Laura Lindstedtille ja Oneironille voitosta!


Oneiron menee myös itselläni lukuun joulun aikaan. Silloin siitä kokemuksesta enemmän.

Todellisuuden kirjoitus

Mikä eettinen rangaistus kohtaa meitä, jotka emme plagioi toisten, jo kuolleiden tekstejä, vaan esitämme elämän ja sen tekstit omanamme? Mikä tuomioistuin meidät paljastaa ja tuomitsee? Kuinka käy meidän, jotka kopioimme todellisuuden kirjoitusta niin kuin se olisi oma elämämme, päivästä ja viikosta toiseen, emme vaihda edes yksityiskohtia, vaan nekin uskomme omiksemme. Toimi ei ole vähäinen, seuraamukset ovat ankaria. Kun sanon tämän ääneen kadulla kohtaamalleni opettajalle, hän viittaa lumituiskuun ja vastaa ranskaksi: -- Jotain säädyllisyyttä, ystäväni, etkö näe, että paikalla on lapsia?

Onko Finlandia-palkinnossa mieltä?

Onko Finlandia-palkinnossa mieltä? Tällaisestakin heräteltiin keskustelua. Totta kai on, miksei olisi? Paljon enemmän siinä on mieltä kuin esimerkiksi lottoamisessa. Lopputulokseen voi vaikuttaa kirjoittamalla niin hyvän kirjan kuin osaa ja kilvoittelun seurauksena myös lukijat saavat enemmän. Pahaa mieltä tietenkin seuraa niin kuin aina kun joku voittaa ja vieläpä suurilta osin omilla ansioillaan.

Finlandia-kisan yllätys?

HS:n mukaan on yllätys, että Oksanen, Ollikainen ja Kettu jäivät romaaneineen rannalle Finlandia-kuusikosta. En ole vielä lukenut Ketun romaania, mutta Oksasen ja Ollikaisen romaanien jääminen pois kuuden parhaan joukosta ei ihmetytä. Oksanen kirjoittaa sujuvasti, ammattikirjailija kun on, mutta romaani on keskinkertainen. Ollikainen kirjoittaa hyvin, välillä jopa erinomaisesti, mutta teos jää levälleen, harjoitukseksi. Komposition hallinnassa ja henkilöhahmojen piirtämisessä Ollikainen ei yllä lähellekään Oksasta, olkoonkin, että hänen esteettiset tavoitteensa ovat kunnianhimoisempia ja hän putoaa korkeammalta kuin vain niukasti viihteellisen lukuromaanin ylittävä Oksanen. Jos näiden teosten olisi pitänyt olla voittajaehdokkaita, en tiedä, mitä Finlandialta odotetaan.
   Hotakainen on rutinoitunut kirjoittaja ja lohkaisee aiheesta kuin aiheesta ihmisläheisen ja humoristisen mittatilaustyön. Pienenä ongelmana koen, että Hotakaisen monessa romaanissa rakenteet paistavat läpi silloin kun ei pitäisi eivätkä hahmot kovin paljoa erotu kielen tasolla toisistaan. Varsinaisia yllätyksiä on vähän, jos tuntee Hotakaisen kielen. Hotakaisen vahvuus on terävä lause. Toisaalta lause on manerisoitunut siihen mittaan, että sille pitäisi tehdä jotakin: se jyrää hahmot ja saa ne kielen marioneteiksi, olivatpa nämä sitten naisia, miehiä, poliiseja tai huoria. Luulen, että Köngäksellä on hieman samantapainen kielellinen ongelma kuin Hotakaisella: Hertassa on iso aihe, mutta hahmot eivät kielellisesti erotu kylliksi toisistaan, kuten parhaimmissa historiallisissa romaaneissa, sanotaan nyt vaikka Linnalla, jolla sentään on melkoinen henkilögalleria. Veikkaan, että tämän vuoden kovin kisa käydään Harman päässä Lindstedtin Oneironin ja Hotakaisen Henkireiän välillä.

Tuntematon

Tuo tuntematon tupa,


sen sohvalle hän jää,


on äänetönnä lupa


tupakka sytyttää


ja tuntea sydämen rauta.

Deborddegger

Vieraantuneesti mutta velvollisuudentuntoisesti kuluttaa ihminen maan päällä,


double decker.

Keksintö

Kirjoitin vihkoon että kun idea ja materia ja toiminta sulautuvat yhteen kyseessä on keksintö, mutta pätisikö se muuhunkin.

Kristina Carlson, Herra Darwinin puutarhuri (2009)

Uudet uhkakuvat

Siltä varalta, että joku ei ole kuullut tänä vuonna riittävästi henkevää keskustelua kirjallisuudesta ja uusista uhkakuvista, vinkkaan Harry Salmenniemen ja mun taannoiseen miniesseevuoropuheluun Jaakko Yli-Juonikkaan Uusista uhkakuvista, esikoisnovellikokoelmasta vuodelta 2003. Ehkä maailmantilanne vaatii uhkakuvien päivitystä tulevana vuonna ja jatkamme keskustelua.

Sitaatti

"Me" emme ole koskaan -- koskaan, niin kauan kuin olemme olleet -- emme ole suostuneet mukautumaan sellaiseen mielettömään ilmiselvyyteen, että meidän universumeita syleilevä tietoisuutemme olisi sidoksissa yhteen ainoaan elimistöön, jolle on annettu mitättömän vähän aikaa kaiken kokemiseen ja kaiken ymmärtämiseen.


Pentti Holappa, Ystävän muotokuva (1998)

Kirjailijan kuolema

Kirjailijan maalaaminen asussa, joka muuttaa hänet näkymättömäksi,


saa hänet katoamaan. Miten erinomaisesti se onnistuukaan monilta, ja


mikä vielä ihmeellisempää: onnistuu vain puolittain.

Kuolema-aforismi

Historian kuolema, kirjallisuuden kuolema, Jumalan kuolema.


Täytyy tuntua helvetilliseltä kokea asiat siten.


Kytkeä itsensä irti omasta ainutkertaisesta päättyvästä elämästään.

Luova ja epäluova kirjoittaminen

Minulle ei ole luovaa tai epäluovaa kirjoittamista, on vain kirjoittamista,


joka voi olla onnistunutta tai vähemmän onnistunutta.

Vuodet, kuin lehdet

Olisipa pian vuosi 1971.


Olisipa vuosi 2016 jo takana.

Käsitteelliset kyborgit

I
Tulevaisuudessa kirjallisuutta sekä tuottavat että lukevat koneet, sanoo Kenneth Goldsmith ja onnea hänellekin vaan. Ja hän sanoo, ettei kenenkään tarvitse lukea hänen teoksiaan ymmärtääkseen niiden ideaa, mutta minun on kirjoitettava teokseni ymmärtääkseni omat ideani. Kukaan ei tajua teokseni ideaa lukematta itse teosta.


Koneyleisöt, konetuottajat, uudet kriittiset ajatukset, onko kyse yleisestä heikkolahjaisuudesta vai odotetusta utopiasta? Yhä vieraammilta tuntuvat konseptualistiset ajatukset, "here comes everybody", kun työkseen kirjoittaa ja lukee ja ymmärtää, että tämä on työtä, tässä on rajoituksensa, ja jokainen juttu on tehtävä aivan itse, että joku siihen pystyy ja toinen ei, että mitään glooriaa ole eikä kirjallisuus ole ensisijassa käsitteitä, ja että minä koen tämän kaiken niin kauan kuin elän.


Kun en jaksa enää hengittää, ei minua kytketä koneeseen, kyborgin päiväni ovat ohitse niin kuin kirjallisuus on jo kauan sitten heidän unelmissaan ollut.


II
Sisältöä on niin paljon tarjolla, että sen tuottamisen taito on menettänyt merkityksensä. Miten minä näen asian aivan toisin: jakelukanavia ja -paikkoja kyllä löytyy, mutta sisältöä yhä vähemmän, muotoja on, mutta vain vähän kulttuurista merkitystä.


III
Kun koneet sekä kirjoittavat että lukevat tekstit ja laativat kritiikit ja generoivat keskustelut niiden ympärille (monistavat hetkessä meemikulttuurin maailmankaikkeuden mittakaavaan), me voimme keskittyä paremmin meditoimaan elämämme tyhjyyttä.


IV
Joten arvatkaapa, kumpaa minä arvostan enemmän ajattelijana ja kirjoittajana: Kenneth Goldsmithia vai Cormac McCarthya, ja kumpaa prosessin osaa: työssä syntynyttä virhettä vai feikkiä josta ei periaatteessakaan erota virhettä?


V
Ja kumpi osallistaa lukijansa täysipainoisemmin? Minulle osallistamisessa on olennaista, että lukija ei kuvittele olevansa tekijä, vaan että lukija liki poikkeuksetta ja yksityiskohdissakin myöntää, että minä en koskaan voisi olla tällainen tekijä, ettei siitä tulisi mitään: sen sijaan olen vastaantulija, nautin, koen, tunnen ja ajattelen. Tällaiset ajatukset inspiroivat minua kirjoittajana tekemään kaiken hieman paremmin.


Sen sijaan kun päivän lehdestä tai nettipyyhkäisystä tulee taidetta ja taiteen keskeinen kriteeri ilman minkäänlaista ponnistusta (älyllisenä päätelmänä ja institutionaalisesti tällainen on helppoa ja juuri tämä helppous ja älyllinen laiskuus ja kosiskelevuus ärsyttävät minua suunnattomasti), en seuraa artikulaatiota pidemmälle.


VI
Kirjallisuus älyllisenä pelinä ja venkoiluna ja kirjallisuus materiaalisena maailmassaolona ja ristiriitoja todentavana muotona ovat kaksi aivan eri asiaa.


VII
Jos arvostaa itse prosessia ja learning by doing -juttua, niin ei kai siinä paljon jää muita vaihtoehtoja kuin yrittää ja tehdä, ei siinä hirveästi konseptit paina, lajit ja tekstilajit ja kohdennukset kylläkin.


VIII
Vaikka kuka hyvänsä voi nykyään omaksua taiteilijan roolin (suunnilleen samaan tapaan kuin kuka tahansa voi  halutessaan avata Facebook-, Twitter- tai Instagram-tilin), väittäisin silti, ettei kuka hyvänsä voi olla kiinnostava (konseptualistinen tai muukaan) taiteilija. On tehtävä työtä, on opittava ammatinharjoittamisen ehdot ja taidot, jotta voi tulla edes jonkinlaiseksi taiteilijaksi. Tässä suhteessa ongelmaton tekijyyden hävittäminen ja ajatus työn luovuttamisesta koneelle eivät sovi ajatukseeni kirjallisuudesta, vaikka näenkin ne mahdollisina osapäämäärinä ja etappeina, keinoina artikuloida identiteettiasemia ja distansseja.


(En ole käytännössä osannut yhtäkään kirjallista muotoa ennen kuin olen tehnyt ne. Vasta tekemisen kautta olen ollut matkalla johonkin. En kuitenkaan ymmärrä ajatusta, jossa taiteilijaksi julistaudutaan itse, kertakaikkisesti -- paitsi leikkimielisesti, parodiana, mutta yleensä sellainen myös käsitetään leikiksi ja parodiaksi. Minun käsittääkseni taiteilijaksi tai kirjailijaksi aletaan nimittää ihmistä, joka on tehnyt tuohon tehtävänalaan kuuluvia töitä. Ei siinä mitään, voihan sitä kaikenlaista julistaa, mutta yleensä se on vähän samanlaista hommaa kuin se, kun Sini Sabotage julistautui Suomen kovimmaksi naisräppäriksi yhden biisin perusteella joskus pari vuotta sitten... Levikset repes eikä siitä sitten oikeastaan muuta sanottavaa olekaan.)

Kuuluisia pöhinäsanontoja

Huoraamisen syntien välttämiseksi olkoon kullakin oma pöhinäkeskuksensa:
on parempi pöhistä kuin palaa.


*


Oi katso, pöhinäkeskus, sinun päiväs koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois.


*


Tähtitaivas ylläni ja pöhinäkeskus sisimmässäni.


*


Pöhinäkeskukseni, pöhinäkeskukseni, miksi minut hylkäsit!


*


Voi ystäväni! Me tulemme liian myöhään. Jumalat kyllä elävät, 
mutta meidän yllämme pöhinäkeskuksissa.


Sillä aina eivät kaupallistamistarkoitukset voi sopia heikkoon astiaan,
vain aika ajoin ihminen kestää niiden runsautta.


Unta heistä on sen jälkeen elämä. Mutta tuotteistus auttaa
kuin uni ja vahvemmaksi tekevät pakko ja yö.


Sitä ennen tuntuu minusta usein
paremmalta nukkua, kuin olla näin ilman tovereita,


näin odottaa, ja mitä tehdä sillä välin ja mitä sanoa,
en tiedä, ja mitä varten olla runoilija pöhinäkeskusten aikana?


*


Kun olen kuollut,
kun olen kuollut.
Pöhinäkeskus jatkuu, pöhinäkeskus.


*


Ja mitä muita näitä nyt on. . . "Kyllä, teidän armonne. . ."

Vihollisesta

Kuinka lähelle voit päästää vihollisesi,


niinkö lähelle, ettet tunne enää minkään vihamielisen läsnäoloa?


Kuinka lähelle voit mennä vihollistasi,


niinkö lähelle, ettei sinun tarvitse enää pelätä?


On jotain, joka äkkiä puuttuu väliltänne.

Hiljalleen tulee yö

lumihiutaleet  kookoshiutaleet verihiutaleet


hitaasti kääntyy sydämen jalometalli


kammioitsee pallonmuotonsa

Marraskuun aamu

Yö kostaa aamulle päättämättömyydellä. Alastomat puut
talosi ympärillä päästävät taivasta ja ilmaa sisään loputtomasti.

Eräskin alistamisen ja liittolaisuuden muoto

Lukija tietää enemmän kuin hahmo mutta vähemmän kuin kertoja.

Miksi pidän Hyrystä

Uskon ymmärtäväni vihdoin, miksi pidän Antti Hyryn kerronnasta niin paljon ja miksi hän ei ole juuri vaihtanut tyyliään. Hyryn kerronta ei rakenna konventionmukaisia, täsmällisesti (ja jälkikäteen ajatellen liian tarkasti) toisensa kohtaavia motiiviketjuja tai henkilöhahmoja jotka melodramaattisesti (tarkoituksellista tai ei) joko törmäävät toisiinsa tai kiertävät toisensa juonen huippukohdissa, se ei tunnista tästä kaikesta seuraavia palapelimäisiä ratkaisuja, vaan virtaa eteenpäin, väliin haltioituneena, väliin monotonisena ja tuskastuneena koko elämään, mutta virtaa kuitenkin eikä yritä temppuja, jotka surkeinkin lukija tunnistaa kirjallisuudeksi. Jos saisin päättää (olisin esimerkiksi kustannustoimittaja), julistaisin kaikki tuollaiset temput hetkeksi pannaan, sillä ne pilaavat monta hyvää teosta, joissa olisi mahdollisuus sanoa ja kysyä jotain aitoa (raja kirjallisuuden ja elämän välillä ei ole ylittymätön). Toki tällöin julkaisuluetteloista katoaisi suuri osa taattuja menestysteoksia ja minä saisin potkut. Tällä kaikella en tarkoita, ettenkö olisi huomannut, että Hyryllä on omat ajatuksen ja havainnoinnin filtterinsä. Puhuin teoksen muodosta alustana, jolta voi kasvaa jotain olennaista, olinpa tuosta olennaisesta lukijana sitten mitä mieltä hyvänsä.

Uskoisitko

Uskoisitko, jos sanoisin: Jokaisen aamun merkitys on siinä, että yhä herää, ettei kaipaa mitään muuta kuin heräämistä ja maailmaa, joka meidät jälleen figuroi ja että tässä on elämisen merkitys ja lahja; että pääkallo ei kerro kuolemasta ja katumuksesta, vaan siitä, että meidät on tehty tähän elämään.

Ystävä, vihollinen

Yllättäen hän ottaa esiin liuskan, jossa on minun kirjoittamani runo ja sen ytimessä teoreetikko, josta en ole kuullutkaan. Hän lukee säkeeni monotonisesti, aivan kuin kuivan asiatekstin. Sitten hän mainitsee vahvistamisen teorian, josta myöskään en ole kuullut, ja kysyy, onko niin, että runossa mainitsemani teoreetikon tavoin on keskeistä näyttää maailma kokonaisuudessaan sellaisena kuin sen jokin vääristynyt yksityiskohta on ja mihin tällä vahvistamisella pyritään. Yritän vastata, vaikken tunnista hänen lukemaansa tekstiä, hädin tuskin saan palautettua mieleeni sanoja, jotka hän on runonani lausunut. Kyllä, kyllä minä saan tyydytystä siitä, että kuvaan kauheuksia, niin kuin koko maailma olisi niitä, vastaan, näin on, vaikka todellisuudessa kyse olisi pienestä yksityiskohdasta. Koko sali on hiljaa, yllättyneenä tästä kaikesta. Mutta oudointa on luottamuksen tunne, joka minussa herää tätä ihmistä kohtaan, hänen kiinnostustaan kohtaan, sillä tiedän, että hän olisi milloin hyvänsä valmis syrjäyttämään minut omien suosikkiensa tieltä, pyyhkimään minut kokonaan pois.

Ojat

Täällä purot ovat ojia,
vanhoja, sammaleisia tajuntoja.
Niiden ylitse loikimme
kuin pojat, orjat.

Näetkö kaksi korppiani?
Ajatus ja muisti,
vielä ne jaksavat lentää.

Neljäs kirja on proosaa

Kevät mennään proosalla. Huomasin, että Otava on julkaissut vuoden 2016 kataloginsa, joten asia on nyt julkista: helmikuussa ilmestyy esikoisromaanini Karhunkivi. Teos on suunnilleen taittoa vaille valmis. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaa lukuun ja huomaa, ettei runoilijan proosan tarvitse olla vaikeaselkoista kuvavyöryä tai hajalle repsahtavaa kollaasia. Perusasioiden eli tarkan kerronnan ja perhekuvioiden äärellä ollaan.
   Silti sama pätee kuin runoudessani: sisällöt syntyvät kielessä, eikä kieli ole mitään mielikuvitusta, vaan havaintoa, ajatusta ja kaikkialla läsnä olevien asioiden yhdistymistä. En tahtonut laukaista yhtäkään olennaista jännitettä, kun ei elämäkään niitä laukaise. Ja niin kuin elämässä ei ole juonellista kaarta tai toistuvia, loogisia motiiveja, ei tässäkään niitä ole, vaan toisiinsa limittyviä ja rinnastuvia kohtauksia. Tällaisissa suhteissa Karhunkivi on realistinen, todellisuutta jäljittelevä ja mallintava teos, jonka ratkaisut osaltaan nostavat esiin arjen ja ahdistuksen kokemukset, miksei myös iloa ja kauneuttakin, sitähän kaikesta huolimatta enin osa on.