Lukija tietää enemmän kuin hahmo mutta vähemmän kuin kertoja.
6 kommenttia:
Anonyymi
kirjoitti...
Hahmo -lukija - kertoja -tekijä. Tämä teoksen omistamisen epäsymmetrisyys saattaa olla syy siihen miksi me lukijat olemme välillä niin ikäviä tai käänteisesti palvovia tekijöiden suhteen. Vaikka yksittäisissä kaikkeuksissa teosta ei ole olemassa ennen kuin me synnytämme sen lukemisen aktissa, me olemme silti toiseksi "alempia."
Moni lukija on mieleltään, tai on joskus ollut ikään kuin muka tekijä itsekin. Wannabe-sellainen, tuleva tai potentiaali omasta mielestään. Miten paljon hienoja lukukomemuksia menee hukkaan kun luetaan siinä mielessä, että näinkö minäkin sitten joskus.... kirjaa omiin kirjoittamiskuvitelmiin peilaten. Itselleni kirjallisuus alkoi maistua ihan uudella tavalla kun luovuin omista ajatuksistani tehdä jotakin. Olen tekijäkeskeinen lukija, luen tuotantoja, ja on hienoa saada fanittaa omia suosikkitekijöitä ilman taka-ajatuksia että tuolle paikalle minäkin kerran. (Kertojaa alempana olentona kuitenkin on pyrkimys tietää jotakin tekijästä ja tasoittaa vähän tilejä niin. Harmi vain että monien merkittävien tekijöiden elämänkertoja ei ole suomennettu. Handke ja Sebald esim. kiinnostavat siinä mielessä. Ranskan Miikka Hullupekka myös. Yllättävästä suunnasta on muuten tullut paljon mua kiinnostavaa tekijäanalyysiä, tarkoitan mm. Rax Rinnekankaan esseekirjoja.)
Hyviä keloja, Jope. Siellä toiseksi alimmalla tasolla tosiaan olemme lukijoina, ainakin kun luemme perinteistä kaikkitietävän / muun vastaavan tarinan ulkopuolisen kertojan juttuja. Entä minäkertojan tapauksessa? Yläpuolelle jää vähintään tekijä tai joku ajatuksemme siitä, mutta kiusallinen kumppanuussuhde, jossa asetutaan selkeästi henkilöhahmojen yläpuolelle, jää vähäisemmäksi.
Lukijan valta ja lukija merkityksentuottajana, ok, toki ne ovat jotain ja koskevat etenkin valintaa siitä, keiden kirjoja luetaan, mutta kyllä esimerkiksi kirjallisuusteoria on korostanut suhteettomasti lukijan valtaa itse merkityksentuottajana.
Olen itse vähän samanlainen lukija kuin sinä siinä suhteessa, että jumitan helposti tuotantoihin, varsinkin kun luen proosaa. Runoutta luen laveammalti ja tekijästä toiseen hyppien.
Kirjailijaelämäkerrat ovat oma lajinsa. Ehkä tuontyyppisessä kirjallisuudessa kiinnostavat eniten päiväkirjat ja kirjeet ja muut marginaalisemmat ja repaleiset lajit.
Suosikkikirjailijoideni oheisjutut, juuri nuo mainitsemasi, ovatkin usein melkein kaikkein mielenkiintoisinta tavaraa. Viimeksi luin Joycen kirjeitä vaikkei James ihan ykköskaartiini kuulukaan. Siinä syntyy jo se illuusio että ollaan samalla viivalla,paitsi ei kyllä syntynyt JJ:n tapauksessa, hah, ei tietenkään. Minä-muotoinen avainromaani on myös samsta syystä aina yhtä hauskaa luettavaa, vaikka tietää samalla tulevansa myös huijatuksi.
Kirjallisuusteoria on kyllä jossakin mielessä kyllä oikeassa että lukija on keisari ( kylläkin ilman päällystakkia). Tähän jokainen on törmännyt kun alkaa jutella toisen ihmisen kanssa joka on lukenut saman kirjan: olemmekin lukeneet eri kirjan, eli lukija on lukemalla kirjoittanut toisenlaisen kirjan. Siksi kirjoista on niin vaikea keskustella mutta tekijöistä jo paljon helpompi. Olen toki tietoinen että teksti on se mitä on nykyään pitkään korostettu tekijän kustannuksella. Itse koen kuitenkin niin että tekijää minulle edustaa sen tuotanto, ei sen teksti pilkottuna ja ravistettuna. Tällä en tarkoita että olisin juoni- tai aihevetoisen kirjallisuuden ystävä, harvoin sitä olen. Joidenkin tekijöiden tuotannot ovat vain kovin persoonan makuisia, melkein hengitys haisee (tai tuoksuu), jotkut tekevät irtokirjoja steriilissä ilmassa minun kannaltani. Persoonan tuotannot voivat sitten olla täysin eri laitojen juttuja kirjallisesti, filosofisesti, poliittisesti, taiteellisesti jne. - jonkun tekijän tuotanto alkaa vain kiinnostamaan kokonaisuutena, koko sen elämänkokonaisuuden koossa. Annan yhden esimerkin kotimaisista nimeämieni ulkomaisten rinnalle, Paavo Rintala, ja toisenkin, Matti Pulkkinen. Jälkimmäisestä alkaisi olla jo aika puhua muutenkin kuin Romaanihenkilön kuoleman yhteydessä. (Elämän herrat olisi ihan yhtä tärkeä myös kirjallisuuden opiskelijoille, nuorisolle.) Mutta nuo miehet ovat Tuotantojaan jos ketkä.
1) Mainio esimerkki romaanista, jossa tuo asetelma lukijan, hahmon ja tekijän suhteen menee helposti sekaisin on Sieppari ruispellossa (ks. romaanin tunniste blogissani)
2)Heti kun teksti on kirjoitettu, vaikka pöytälaatikkoon, se on olemassa koska sen tekijästäkin on tullut yksi sen lukijoista;teksti ylittää sillä tavoin kirjoittajansa, virheillään, puutteillaan ja ylimäärällään. Kirjailija ei oikeastaan voi hylätä tekstiään, ehkä teoksensa kylläkin...
minäkertojaan voi ladata tietyn (kirjallisen) intiimiyden kautta monia em. pakkaa sekoittavia juttuja (vaikka tiedetään, että kieli on konstruoitua). Itse huomaan kirjoittajana kohdan 2 vaikutukset konkreettisesti siten että minusta todellakin tulee lukija kun pienikin etäisyys omaan tekstiin on syntynyt: alan korjailla sitä, lukea sitä toisin, pidän kieltä puutteellisena tai liian runsaana, ajatuskulku, jota ajattelin aiemmin pysyväksi, saattaa muuttua: tämä kaikki niin kauan kuin kirjoitus on tekstiä. Mutta kun teos on painettu, jakelussa, matkalla todellisten lukijoiden luo, olen yleensä liian kyllästynyt omaan tekstiini ajatellakseni sitä jonakin jolle voi vielä tehdä palveluksia ("edes" lukea): siitä lähin olen kiinnostunut lähinnä toisista lukijoista, heidän reaktioistaan, tai toisista teksteistä, tekstistä teokseksi muuttunut prosessi on karannut ulottuvilta, olen tehnyt kaiken minkä kirjoittajana ja lukijana voin eikä minua juurikaan kiinnosta.
Tosin olisi hienoa, jos tekstin uskaltaisi jättää olennaisesti tekstiksi, kesken, virheelliseksi. En tosin tiedä millä mielellä palaan omiin kirjoituksiini esimerkiksi viidentoista vuoden päästä. Omia päiväkirjojaan ja sen sellaista lukee korvat punaisina aina kun niihin törmää vintillä talvitakkia hakiessaan.
Sieppari kertoja on kiinnostava kun sitä alkaa lukea niuhottavan tarkasti: uskon että luen sitä ihan toisin mihin salinger pyrkii mutta kuitenkin perustellusti "väärin".
Itse olen yhden pienen kirjan kirjoittanur ja sitäkin luin pitkän aikaa peläten virheitä, jotka tekevät tarkoitteistani hämäriä. Kun aikaa kuluu niin itsestä tulee kyllin vieras lukija huomatakseen oman ajattelun sokeuden ja hämäryyde. Ja kyllähän on sellainen kohta tietenkin löytynyt...
6 kommenttia:
Hahmo -lukija - kertoja -tekijä. Tämä teoksen omistamisen epäsymmetrisyys saattaa olla syy siihen miksi me lukijat olemme välillä niin ikäviä tai käänteisesti palvovia tekijöiden suhteen. Vaikka yksittäisissä kaikkeuksissa teosta ei ole olemassa ennen kuin me synnytämme sen lukemisen aktissa, me olemme silti toiseksi "alempia."
Moni lukija on mieleltään, tai on joskus ollut ikään kuin muka tekijä itsekin. Wannabe-sellainen, tuleva tai potentiaali omasta mielestään. Miten paljon hienoja lukukomemuksia menee hukkaan kun luetaan siinä mielessä, että näinkö minäkin sitten joskus.... kirjaa omiin kirjoittamiskuvitelmiin peilaten. Itselleni kirjallisuus alkoi maistua ihan uudella tavalla kun luovuin omista ajatuksistani tehdä jotakin. Olen tekijäkeskeinen lukija, luen tuotantoja, ja on hienoa saada fanittaa omia suosikkitekijöitä ilman taka-ajatuksia että tuolle paikalle minäkin kerran.
(Kertojaa alempana olentona kuitenkin on pyrkimys tietää jotakin tekijästä ja tasoittaa vähän tilejä niin. Harmi vain että monien merkittävien tekijöiden elämänkertoja ei ole suomennettu. Handke ja Sebald esim. kiinnostavat siinä mielessä. Ranskan Miikka Hullupekka myös. Yllättävästä suunnasta on muuten tullut paljon mua kiinnostavaa tekijäanalyysiä, tarkoitan mm. Rax Rinnekankaan esseekirjoja.)
jope
Hyviä keloja, Jope. Siellä toiseksi alimmalla tasolla tosiaan olemme lukijoina, ainakin kun luemme perinteistä kaikkitietävän / muun vastaavan tarinan ulkopuolisen kertojan juttuja. Entä minäkertojan tapauksessa? Yläpuolelle jää vähintään tekijä tai joku ajatuksemme siitä, mutta kiusallinen kumppanuussuhde, jossa asetutaan selkeästi henkilöhahmojen yläpuolelle, jää vähäisemmäksi.
Lukijan valta ja lukija merkityksentuottajana, ok, toki ne ovat jotain ja koskevat etenkin valintaa siitä, keiden kirjoja luetaan, mutta kyllä esimerkiksi kirjallisuusteoria on korostanut suhteettomasti lukijan valtaa itse merkityksentuottajana.
Olen itse vähän samanlainen lukija kuin sinä siinä suhteessa, että jumitan helposti tuotantoihin, varsinkin kun luen proosaa. Runoutta luen laveammalti ja tekijästä toiseen hyppien.
Kirjailijaelämäkerrat ovat oma lajinsa. Ehkä tuontyyppisessä kirjallisuudessa kiinnostavat eniten päiväkirjat ja kirjeet ja muut marginaalisemmat ja repaleiset lajit.
Suosikkikirjailijoideni oheisjutut, juuri nuo mainitsemasi, ovatkin usein melkein kaikkein mielenkiintoisinta tavaraa. Viimeksi luin Joycen kirjeitä vaikkei James ihan ykköskaartiini kuulukaan. Siinä syntyy jo se illuusio että ollaan samalla viivalla,paitsi ei kyllä syntynyt JJ:n tapauksessa, hah, ei tietenkään. Minä-muotoinen avainromaani on myös samsta syystä aina yhtä hauskaa luettavaa, vaikka tietää samalla tulevansa myös huijatuksi.
Kirjallisuusteoria on kyllä jossakin mielessä kyllä oikeassa että lukija on keisari
( kylläkin ilman päällystakkia). Tähän jokainen on törmännyt kun alkaa jutella toisen ihmisen kanssa joka on lukenut saman kirjan: olemmekin lukeneet eri kirjan,
eli lukija on lukemalla kirjoittanut toisenlaisen kirjan. Siksi kirjoista on niin vaikea keskustella mutta tekijöistä jo paljon helpompi. Olen toki tietoinen että teksti on se mitä on nykyään pitkään korostettu tekijän kustannuksella. Itse koen kuitenkin niin että tekijää minulle edustaa sen tuotanto, ei sen teksti pilkottuna ja ravistettuna. Tällä en tarkoita että olisin juoni- tai aihevetoisen kirjallisuuden ystävä, harvoin sitä olen. Joidenkin tekijöiden tuotannot ovat vain kovin persoonan makuisia, melkein hengitys haisee (tai tuoksuu), jotkut tekevät irtokirjoja steriilissä ilmassa minun kannaltani. Persoonan tuotannot voivat sitten olla täysin eri laitojen juttuja kirjallisesti, filosofisesti, poliittisesti, taiteellisesti jne. - jonkun tekijän tuotanto alkaa vain kiinnostamaan kokonaisuutena, koko sen elämänkokonaisuuden koossa. Annan yhden esimerkin kotimaisista nimeämieni ulkomaisten rinnalle, Paavo Rintala, ja toisenkin, Matti Pulkkinen. Jälkimmäisestä alkaisi olla jo aika puhua muutenkin kuin Romaanihenkilön kuoleman yhteydessä. (Elämän herrat olisi ihan yhtä tärkeä myös kirjallisuuden opiskelijoille, nuorisolle.) Mutta nuo miehet ovat Tuotantojaan jos ketkä.
jope
Tervehdys pojat.
Kaksi asiaa ihan lyhyesti:
1) Mainio esimerkki romaanista, jossa tuo asetelma lukijan, hahmon ja tekijän suhteen menee helposti sekaisin on Sieppari ruispellossa (ks. romaanin tunniste blogissani)
2)Heti kun teksti on kirjoitettu, vaikka pöytälaatikkoon, se on olemassa koska sen tekijästäkin on tullut yksi sen lukijoista;teksti ylittää sillä tavoin kirjoittajansa, virheillään, puutteillaan ja ylimäärällään. Kirjailija ei oikeastaan voi hylätä tekstiään, ehkä teoksensa kylläkin...
Tervehdys molemmat,
minäkertojaan voi ladata tietyn (kirjallisen) intiimiyden kautta monia em. pakkaa sekoittavia juttuja (vaikka tiedetään, että kieli on konstruoitua). Itse huomaan kirjoittajana kohdan 2 vaikutukset konkreettisesti siten että minusta todellakin tulee lukija kun pienikin etäisyys omaan tekstiin on syntynyt: alan korjailla sitä, lukea sitä toisin, pidän kieltä puutteellisena tai liian runsaana, ajatuskulku, jota ajattelin aiemmin pysyväksi, saattaa muuttua: tämä kaikki niin kauan kuin kirjoitus on tekstiä. Mutta kun teos on painettu, jakelussa, matkalla todellisten lukijoiden luo, olen yleensä liian kyllästynyt omaan tekstiini ajatellakseni sitä jonakin jolle voi vielä tehdä palveluksia ("edes" lukea): siitä lähin olen kiinnostunut lähinnä toisista lukijoista, heidän reaktioistaan, tai toisista teksteistä, tekstistä teokseksi muuttunut prosessi on karannut ulottuvilta, olen tehnyt kaiken minkä kirjoittajana ja lukijana voin eikä minua juurikaan kiinnosta.
Tosin olisi hienoa, jos tekstin uskaltaisi jättää olennaisesti tekstiksi, kesken, virheelliseksi. En tosin tiedä millä mielellä palaan omiin kirjoituksiini esimerkiksi viidentoista vuoden päästä. Omia päiväkirjojaan ja sen sellaista lukee korvat punaisina aina kun niihin törmää vintillä talvitakkia hakiessaan.
Sieppari kertoja on kiinnostava kun sitä alkaa lukea niuhottavan tarkasti: uskon että luen sitä ihan toisin mihin salinger pyrkii mutta kuitenkin perustellusti "väärin".
Itse olen yhden pienen kirjan kirjoittanur ja sitäkin luin pitkän aikaa peläten virheitä, jotka tekevät tarkoitteistani hämäriä. Kun aikaa kuluu niin itsestä tulee kyllin vieras lukija huomatakseen oman ajattelun sokeuden ja hämäryyde. Ja kyllähän on sellainen kohta tietenkin löytynyt...
Lähetä kommentti