Finlandia-kisan yllätys?

HS:n mukaan on yllätys, että Oksanen, Ollikainen ja Kettu jäivät romaaneineen rannalle Finlandia-kuusikosta. En ole vielä lukenut Ketun romaania, mutta Oksasen ja Ollikaisen romaanien jääminen pois kuuden parhaan joukosta ei ihmetytä. Oksanen kirjoittaa sujuvasti, ammattikirjailija kun on, mutta romaani on keskinkertainen. Ollikainen kirjoittaa hyvin, välillä jopa erinomaisesti, mutta teos jää levälleen, harjoitukseksi. Komposition hallinnassa ja henkilöhahmojen piirtämisessä Ollikainen ei yllä lähellekään Oksasta, olkoonkin, että hänen esteettiset tavoitteensa ovat kunnianhimoisempia ja hän putoaa korkeammalta kuin vain niukasti viihteellisen lukuromaanin ylittävä Oksanen. Jos näiden teosten olisi pitänyt olla voittajaehdokkaita, en tiedä, mitä Finlandialta odotetaan.
   Hotakainen on rutinoitunut kirjoittaja ja lohkaisee aiheesta kuin aiheesta ihmisläheisen ja humoristisen mittatilaustyön. Pienenä ongelmana koen, että Hotakaisen monessa romaanissa rakenteet paistavat läpi silloin kun ei pitäisi eivätkä hahmot kovin paljoa erotu kielen tasolla toisistaan. Varsinaisia yllätyksiä on vähän, jos tuntee Hotakaisen kielen. Hotakaisen vahvuus on terävä lause. Toisaalta lause on manerisoitunut siihen mittaan, että sille pitäisi tehdä jotakin: se jyrää hahmot ja saa ne kielen marioneteiksi, olivatpa nämä sitten naisia, miehiä, poliiseja tai huoria. Luulen, että Köngäksellä on hieman samantapainen kielellinen ongelma kuin Hotakaisella: Hertassa on iso aihe, mutta hahmot eivät kielellisesti erotu kylliksi toisistaan, kuten parhaimmissa historiallisissa romaaneissa, sanotaan nyt vaikka Linnalla, jolla sentään on melkoinen henkilögalleria. Veikkaan, että tämän vuoden kovin kisa käydään Harman päässä Lindstedtin Oneironin ja Hotakaisen Henkireiän välillä.