Käsitteelliset kyborgit

I
Tulevaisuudessa kirjallisuutta sekä tuottavat että lukevat koneet, sanoo Kenneth Goldsmith ja onnea hänellekin vaan. Ja hän sanoo, ettei kenenkään tarvitse lukea hänen teoksiaan ymmärtääkseen niiden ideaa, mutta minun on kirjoitettava teokseni ymmärtääkseni omat ideani. Kukaan ei tajua teokseni ideaa lukematta itse teosta.


Koneyleisöt, konetuottajat, uudet kriittiset ajatukset, onko kyse yleisestä heikkolahjaisuudesta vai odotetusta utopiasta? Yhä vieraammilta tuntuvat konseptualistiset ajatukset, "here comes everybody", kun työkseen kirjoittaa ja lukee ja ymmärtää, että tämä on työtä, tässä on rajoituksensa, ja jokainen juttu on tehtävä aivan itse, että joku siihen pystyy ja toinen ei, että mitään glooriaa ole eikä kirjallisuus ole ensisijassa käsitteitä, ja että minä koen tämän kaiken niin kauan kuin elän.


Kun en jaksa enää hengittää, ei minua kytketä koneeseen, kyborgin päiväni ovat ohitse niin kuin kirjallisuus on jo kauan sitten heidän unelmissaan ollut.


II
Sisältöä on niin paljon tarjolla, että sen tuottamisen taito on menettänyt merkityksensä. Miten minä näen asian aivan toisin: jakelukanavia ja -paikkoja kyllä löytyy, mutta sisältöä yhä vähemmän, muotoja on, mutta vain vähän kulttuurista merkitystä.


III
Kun koneet sekä kirjoittavat että lukevat tekstit ja laativat kritiikit ja generoivat keskustelut niiden ympärille (monistavat hetkessä meemikulttuurin maailmankaikkeuden mittakaavaan), me voimme keskittyä paremmin meditoimaan elämämme tyhjyyttä.


IV
Joten arvatkaapa, kumpaa minä arvostan enemmän ajattelijana ja kirjoittajana: Kenneth Goldsmithia vai Cormac McCarthya, ja kumpaa prosessin osaa: työssä syntynyttä virhettä vai feikkiä josta ei periaatteessakaan erota virhettä?


V
Ja kumpi osallistaa lukijansa täysipainoisemmin? Minulle osallistamisessa on olennaista, että lukija ei kuvittele olevansa tekijä, vaan että lukija liki poikkeuksetta ja yksityiskohdissakin myöntää, että minä en koskaan voisi olla tällainen tekijä, ettei siitä tulisi mitään: sen sijaan olen vastaantulija, nautin, koen, tunnen ja ajattelen. Tällaiset ajatukset inspiroivat minua kirjoittajana tekemään kaiken hieman paremmin.


Sen sijaan kun päivän lehdestä tai nettipyyhkäisystä tulee taidetta ja taiteen keskeinen kriteeri ilman minkäänlaista ponnistusta (älyllisenä päätelmänä ja institutionaalisesti tällainen on helppoa ja juuri tämä helppous ja älyllinen laiskuus ja kosiskelevuus ärsyttävät minua suunnattomasti), en seuraa artikulaatiota pidemmälle.


VI
Kirjallisuus älyllisenä pelinä ja venkoiluna ja kirjallisuus materiaalisena maailmassaolona ja ristiriitoja todentavana muotona ovat kaksi aivan eri asiaa.


VII
Jos arvostaa itse prosessia ja learning by doing -juttua, niin ei kai siinä paljon jää muita vaihtoehtoja kuin yrittää ja tehdä, ei siinä hirveästi konseptit paina, lajit ja tekstilajit ja kohdennukset kylläkin.


VIII
Vaikka kuka hyvänsä voi nykyään omaksua taiteilijan roolin (suunnilleen samaan tapaan kuin kuka tahansa voi  halutessaan avata Facebook-, Twitter- tai Instagram-tilin), väittäisin silti, ettei kuka hyvänsä voi olla kiinnostava (konseptualistinen tai muukaan) taiteilija. On tehtävä työtä, on opittava ammatinharjoittamisen ehdot ja taidot, jotta voi tulla edes jonkinlaiseksi taiteilijaksi. Tässä suhteessa ongelmaton tekijyyden hävittäminen ja ajatus työn luovuttamisesta koneelle eivät sovi ajatukseeni kirjallisuudesta, vaikka näenkin ne mahdollisina osapäämäärinä ja etappeina, keinoina artikuloida identiteettiasemia ja distansseja.


(En ole käytännössä osannut yhtäkään kirjallista muotoa ennen kuin olen tehnyt ne. Vasta tekemisen kautta olen ollut matkalla johonkin. En kuitenkaan ymmärrä ajatusta, jossa taiteilijaksi julistaudutaan itse, kertakaikkisesti -- paitsi leikkimielisesti, parodiana, mutta yleensä sellainen myös käsitetään leikiksi ja parodiaksi. Minun käsittääkseni taiteilijaksi tai kirjailijaksi aletaan nimittää ihmistä, joka on tehnyt tuohon tehtävänalaan kuuluvia töitä. Ei siinä mitään, voihan sitä kaikenlaista julistaa, mutta yleensä se on vähän samanlaista hommaa kuin se, kun Sini Sabotage julistautui Suomen kovimmaksi naisräppäriksi yhden biisin perusteella joskus pari vuotta sitten... Levikset repes eikä siitä sitten oikeastaan muuta sanottavaa olekaan.)