keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Käsitteelliset kyborgit
I
Tulevaisuudessa kirjallisuutta sekä tuottavat että lukevat koneet, sanoo Kenneth Goldsmith ja onnea hänellekin vaan. Ja hän sanoo, ettei kenenkään tarvitse lukea hänen teoksiaan ymmärtääkseen niiden ideaa, mutta minun on kirjoitettava teokseni ymmärtääkseni omat ideani. Kukaan ei tajua teokseni ideaa lukematta itse teosta.
Koneyleisöt, konetuottajat, uudet kriittiset ajatukset, onko kyse yleisestä heikkolahjaisuudesta vai odotetusta utopiasta? Yhä vieraammilta tuntuvat konseptualistiset ajatukset, "here comes everybody", kun työkseen kirjoittaa ja lukee ja ymmärtää, että tämä on työtä, tässä on rajoituksensa, ja jokainen juttu on tehtävä aivan itse, että joku siihen pystyy ja toinen ei, että mitään glooriaa ole eikä kirjallisuus ole ensisijassa käsitteitä, ja että minä koen tämän kaiken niin kauan kuin elän.
Kun en jaksa enää hengittää, ei minua kytketä koneeseen, kyborgin päiväni ovat ohitse niin kuin kirjallisuus on jo kauan sitten heidän unelmissaan ollut.
II
Sisältöä on niin paljon tarjolla, että sen tuottamisen taito on menettänyt merkityksensä. Miten minä näen asian aivan toisin: jakelukanavia ja -paikkoja kyllä löytyy, mutta sisältöä yhä vähemmän, muotoja on, mutta vain vähän kulttuurista merkitystä.
III
Kun koneet sekä kirjoittavat että lukevat tekstit ja laativat kritiikit ja generoivat keskustelut niiden ympärille (monistavat hetkessä meemikulttuurin maailmankaikkeuden mittakaavaan), me voimme keskittyä paremmin meditoimaan elämämme tyhjyyttä.
IV
Joten arvatkaapa, kumpaa minä arvostan enemmän ajattelijana ja kirjoittajana: Kenneth Goldsmithia vai Cormac McCarthya, ja kumpaa prosessin osaa: työssä syntynyttä virhettä vai feikkiä josta ei periaatteessakaan erota virhettä?
V
Ja kumpi osallistaa lukijansa täysipainoisemmin? Minulle osallistamisessa on olennaista, että lukija ei kuvittele olevansa tekijä, vaan että lukija liki poikkeuksetta ja yksityiskohdissakin myöntää, että minä en koskaan voisi olla tällainen tekijä, ettei siitä tulisi mitään: sen sijaan olen vastaantulija, nautin, koen, tunnen ja ajattelen. Tällaiset ajatukset inspiroivat minua kirjoittajana tekemään kaiken hieman paremmin.
Sen sijaan kun päivän lehdestä tai nettipyyhkäisystä tulee taidetta ja taiteen keskeinen kriteeri ilman minkäänlaista ponnistusta (älyllisenä päätelmänä ja institutionaalisesti tällainen on helppoa ja juuri tämä helppous ja älyllinen laiskuus ja kosiskelevuus ärsyttävät minua suunnattomasti), en seuraa artikulaatiota pidemmälle.
VI
Kirjallisuus älyllisenä pelinä ja venkoiluna ja kirjallisuus materiaalisena maailmassaolona ja ristiriitoja todentavana muotona ovat kaksi aivan eri asiaa.
VII
Jos arvostaa itse prosessia ja learning by doing -juttua, niin ei kai siinä paljon jää muita vaihtoehtoja kuin yrittää ja tehdä, ei siinä hirveästi konseptit paina, lajit ja tekstilajit ja kohdennukset kylläkin.
VIII
Vaikka kuka hyvänsä voi nykyään omaksua taiteilijan roolin (suunnilleen samaan tapaan kuin kuka tahansa voi halutessaan avata Facebook-, Twitter- tai Instagram-tilin), väittäisin silti, ettei kuka hyvänsä voi olla kiinnostava (konseptualistinen tai muukaan) taiteilija. On tehtävä työtä, on opittava ammatinharjoittamisen ehdot ja taidot, jotta voi tulla edes jonkinlaiseksi taiteilijaksi. Tässä suhteessa ongelmaton tekijyyden hävittäminen ja ajatus työn luovuttamisesta koneelle eivät sovi ajatukseeni kirjallisuudesta, vaikka näenkin ne mahdollisina osapäämäärinä ja etappeina, keinoina artikuloida identiteettiasemia ja distansseja.
(En ole käytännössä osannut yhtäkään kirjallista muotoa ennen kuin olen tehnyt ne. Vasta tekemisen kautta olen ollut matkalla johonkin. En kuitenkaan ymmärrä ajatusta, jossa taiteilijaksi julistaudutaan itse, kertakaikkisesti -- paitsi leikkimielisesti, parodiana, mutta yleensä sellainen myös käsitetään leikiksi ja parodiaksi. Minun käsittääkseni taiteilijaksi tai kirjailijaksi aletaan nimittää ihmistä, joka on tehnyt tuohon tehtävänalaan kuuluvia töitä. Ei siinä mitään, voihan sitä kaikenlaista julistaa, mutta yleensä se on vähän samanlaista hommaa kuin se, kun Sini Sabotage julistautui Suomen kovimmaksi naisräppäriksi yhden biisin perusteella joskus pari vuotta sitten... Levikset repes eikä siitä sitten oikeastaan muuta sanottavaa olekaan.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Itse olen ratkaissut, tai siis osaratkaissut, tämän sisältötulvan joka pursuaa kaikista formaateista, sillä että olen jämähtänyt lukemaan vähän vanhempaa kirjallisuutta. Jotain 60,70,80-lukujen juttuja kaikkein mieluiten. Noina vuosikymmeninä synnyin minuksi. Palaan niihin. Lukemaan sitä mitä en silloin lukenut. Joitakin uusia silloin tällön toki. Mutta muuten, vuosi 2016 on jo takana...
Entä jos kirjallisuuden kaanon ja sen marginaliakin on jo valmis, tehty ainakin?
Nää on vaan rentoja heittoja, mutta olen sitä mieltä että rock- ja leffataide tulivat molemmat tiensä päähän molemmat (siis jos reilusti kärjistää) 80-luvulla. Onko kirjallisuudessakaan enää Kurosawaa, Fordia Bergmannia...? (No, ehkä vielä Cormac, Handke) Ehkä tuo kyborgi-kirjalija juttu on sama kuin niin monen muunkin jutun kanssa: digi, digi, digi... Olemme siirtyneet tallenteiden aikaan, pyörittelemään niitä. Omegapiste.
jope
Niin, hyvää kirjallisuutta voi lukea ja kirjoittaa miten paljon tahansa, vaikka ei olisi lukenut yhtään 2000-luvulla tehtyä teosta tai teoreettista kirjoitusta. Kirjallisuuden historia on täynnä hienoa luettavaa. En silti usko, että kirjallisuus olisi kuollut siinä merkityksessä, että kaikki olennainen olisi jo tehty. Jos ajatellaan vaikkapa meidän lyhyttä suomeksi kirjoitetun kirjallisuutemme traditiota, niin kyllä siinä on vielä tilaa mennä vaikka mihin. Enkä minä digijuttujakaan sinänsä kaihda. Toki jos siellä tahtoisi tehdä jotakin olennaisesti uutta ja toimivaa, pitäisi osata ohjelmoida. Sellaisen ihminen, joka hallitsee kirjoittamisen ja jolla lisäksi on asiaa, ei varmasti tarvitse jäädä meditoimaan kirjailijan, historian ja kaiken muun loppua, meditoijat ja lopun tulkit ovat ihan erikseen ja heitä kyllä riittää.
Olennainen ei olekaan tehty koskaan, malja ei täyty, siinä olet oikeassa. Jututhan eivät summaudu sillä tavalla. Konkreettisesti voisi ajatella vaikka niin että unohdamme lukemastamme 90 prosenttia. Sama koskee tiedollis-teoreettista. Sillä tavallaan aloitetaan aina alusta, uutuus ei olekaan kriteeri, uusikin on jo huomenna vanhaa tavaraa. Mutta tuo mainitsemani tallenteiden aika on sitä, että varastoja moni kerää, vaikka määrällinen pula ei kyllä taidekentässä uhkaa eikä saatavuus. Sitä on. Eurolla myy divarit loistavia kirjoja, kirjastot antavat ilmaiseksi. Yritän pitää siksi periaatetta että joka vuosi ostan täydellä hinnalla edes muutaman uuden romaanin, ihan vain kapinan vuoksi, vastalauseeksi kirjojen kilokaupalle, en siksi että se on hienoa tai jotain muuta mitä se ei ole.
jope
Erittäin hyvä periaate! Toki niistä tietyistä kunnon vanhoista kirjoista saa niistäkin pulittaa ihan kunnolla, mutta aivan oikeasta syystä. Olen itsekin miettinyt myös sitä, että jonkun hampurilaisaterian hinnalla saattaa saada divarista todella tymäkkää hengenravintoa moneksi kuukaudeksi.
Uusien kirjojen hinnat ovat palkkatasoon / kehitykseen nähden yhä suhteellisen edullisia, jos vertaa asiaa niin yksinkertaisesti, että katsoo montako uutta kirjaa olisi ostanut 70-/80-luvulla normi kuukausipalkalla ja montako nyt - nyt niitä saisi huomattavasti enemmän. Toki kaikkea muuta rahanmenoa on niin hurjasti, ettei ihmisillä tunnu riittävän yhtä lailla rahaa kirjoihin. Kulttuuri on ihan toinen.
Lähetä kommentti