Kysyn orwellilaisesti, voiko tai saako minulla puna-vihertävänä arvoliberaalina olla vihollisia? Saako sitä käsitettä käyttää? Mihin se viittaa tuossa liberaalissa arvokontekstissa? Vai tarkoittaako tämän käsitteen kieltäminen myös jonkin todellisen kieltämistä? Jonkin sellaisen, joka uhkaa noiden tekstisi kahden toisiinsa katoavan tai tuhoutuvan osapuolen lisäksi jotain kolmatta? Mitä tuo tekstisi avatessaan peittää? Millaisen reaalisen? Yrittääkö se antaa symbolisen vastauksen reaaliseen paradoksiin? Mistä joutuu luopumaan mennessään niin lähelle vihollista, ettei vihollisuutta enää huomaa? Jos vihollisuuden kieltää, tarkoittaako se sen luovuttamista jollekin toiselle? Onko tuo kuvauksesi kuvaus platonilaisesta vihollisuudesta, vihollisuuden ideasta, ?
tämä teksti kuuluu kategoriaan henkilökohtaiset kysymykset: runossa on varattu lukijalle paikka, jossa hän voi kysyä itseltään. Lähtökohtaisesti ajattelen, että tämän kysymyksen voi esittää itselleen kuka hyvänsä, sellainenkin jonka maailmaan ei kuulu ajatus vihollisesta.
On elämäntilanteita, joissa meistä kullakin on vihollinen, vaikkemme pitäisi ajatuksesta. Vihollinen voi olla toinen ihminen, se voi olla oma itse, ajatusmalli, traditio, moraalinen dilemma, mitä tahansa. Tämä runo pyytää miettimään vihollisuuden logiikkaa ja sitä miten se voitetaan tai mitä tapahtuu kun oman itsen ja vihollisen annetaan kohdata. Voi olla, ettei tehtävä ole helppo, emmekä tiedä mitä vihollisen lähentymisestä seuraa.
Voi olla, että meillä kaikilla on vihollisia, vaikkemme kyseistä ideaa kannattaisikaan. Ajatus runoon syntyi, kun muistelin, mitä Nietzsche aikoinaan kirjoitti ystävyydestä, "Tähtiystävyydestä" jne.
Mieluummin luen tätä jonkinlaisena koanina, mielenharjoituksena, epävarmuuden sietoon ja edes hetkellisiin ratkaisuihin pyrkimisenä.
Vielä tämä ajatus: Runossa on myös pyöritelty ideaa siitä, että "paha on hyvän puuttumista"; lopussa sanotaan tuota ajatusta edelleen kieputtaen "äkkiä jotain puuttuu väliltänne" ("puuttuminen" jää tässä avoimeksi, lukija voi miettiä mikä puuttuu näiden kahden väliltä ja miksi "äkkiä").
Kyllä. Tämä tekstIsi toimii runousoppini mukaan: vie lukijansa äärimmäisyyden tyhjään aistiin. Kysymys on myös siitä, missä määrin tämä on henkilökohtainen kysymys koska se väistämättä jossain kohtaa koskee myös kolmatta.
Kyse on mielikuvituksen petollisuudesta. Minusta mielikuvitusta arvostetaan ihan liikaa. Siinä suhteessa runosi on hyvä. Se päätyy hahmottomaan ja yhteisimpään tyhjyyteen, joka on eettisyyden ydintä. "Se mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen."
Pasolini halusi tehdä Salostaan elokuvan, joka ei anna mahdollisuuta perustelemattomalle mielikuvitukselle. Juuri näin.
"On jotain, joka äkkiä puuttuu väliltänne."
Koen runosi kuitenkin opitimistiseksi; tarjoat valoisaa vastausta. Väliltämme puuttuvat syyt viholliuuteen? Uskot jaettavaan kielipeliin; ideaan joka rakaisee reaalisen lausumattomuuden? Itselleni puuttuva voi yhtä hyvin (mutta ei sen enempää) olla turva, jonka menettämisen huomaa liian myhään. Se hetki kun illuusiot katoavat ja liha puhuu.
Myönnän, että etsin loppuun jonkinlaista epifaniaa, ilmestystä.
Samalla tajuan, että tämä positiivinen ratkaisu oman itsen ja vihollisen välille on utopia, mutta ehkä sellainen, että sen mahdollisuutta kannattaa pitää elossa. Siitä on kaikissa eettisissä yrityksissä lopulta kyse.
En tiedä, miten tuollainen realisoituisi esimerkiksi nykyisessä maailmantilanteessa suuressa mittakaavassa, mutta yksilöiden välillä näin voisi käydä ja pitäisi käydä, että jotain hyvää syntyisi, tällaiseen suhteeseen pitäisi pyrkiä kaikin keinoin, vaikka kohtaamisessa on aina riskinsä.
6 kommenttia:
Kysyn orwellilaisesti, voiko tai saako minulla puna-vihertävänä arvoliberaalina olla vihollisia? Saako sitä käsitettä käyttää? Mihin se viittaa tuossa liberaalissa arvokontekstissa? Vai tarkoittaako tämän käsitteen kieltäminen myös jonkin todellisen kieltämistä? Jonkin sellaisen, joka uhkaa noiden tekstisi kahden toisiinsa katoavan tai tuhoutuvan osapuolen lisäksi jotain kolmatta? Mitä tuo tekstisi avatessaan peittää? Millaisen reaalisen? Yrittääkö se antaa symbolisen vastauksen reaaliseen paradoksiin? Mistä joutuu luopumaan mennessään niin lähelle vihollista, ettei vihollisuutta enää huomaa? Jos vihollisuuden kieltää, tarkoittaako se sen luovuttamista jollekin toiselle? Onko tuo kuvauksesi kuvaus platonilaisesta vihollisuudesta, vihollisuuden ideasta, ?
Juha,
tämä teksti kuuluu kategoriaan henkilökohtaiset kysymykset: runossa on varattu lukijalle paikka, jossa hän voi kysyä itseltään. Lähtökohtaisesti ajattelen, että tämän kysymyksen voi esittää itselleen kuka hyvänsä, sellainenkin jonka maailmaan ei kuulu ajatus vihollisesta.
On elämäntilanteita, joissa meistä kullakin on vihollinen, vaikkemme pitäisi ajatuksesta. Vihollinen voi olla toinen ihminen, se voi olla oma itse, ajatusmalli, traditio, moraalinen dilemma, mitä tahansa. Tämä runo pyytää miettimään vihollisuuden logiikkaa ja sitä miten se voitetaan tai mitä tapahtuu kun oman itsen ja vihollisen annetaan kohdata. Voi olla, ettei tehtävä ole helppo, emmekä tiedä mitä vihollisen lähentymisestä seuraa.
Voi olla, että meillä kaikilla on vihollisia, vaikkemme kyseistä ideaa kannattaisikaan. Ajatus runoon syntyi, kun muistelin, mitä Nietzsche aikoinaan kirjoitti ystävyydestä, "Tähtiystävyydestä" jne.
Mieluummin luen tätä jonkinlaisena koanina, mielenharjoituksena, epävarmuuden sietoon ja edes hetkellisiin ratkaisuihin pyrkimisenä.
Vielä tämä ajatus: Runossa on myös pyöritelty ideaa siitä, että "paha on hyvän puuttumista"; lopussa sanotaan tuota ajatusta edelleen kieputtaen "äkkiä jotain puuttuu väliltänne" ("puuttuminen" jää tässä avoimeksi, lukija voi miettiä mikä puuttuu näiden kahden väliltä ja miksi "äkkiä").
Kyllä. Tämä tekstIsi toimii runousoppini mukaan: vie lukijansa äärimmäisyyden tyhjään aistiin. Kysymys on myös siitä, missä määrin tämä on henkilökohtainen kysymys koska se väistämättä jossain kohtaa koskee myös kolmatta.
Kyse on mielikuvituksen petollisuudesta. Minusta mielikuvitusta arvostetaan ihan liikaa. Siinä suhteessa runosi on hyvä. Se päätyy hahmottomaan ja yhteisimpään tyhjyyteen, joka on eettisyyden ydintä. "Se mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen."
Pasolini halusi tehdä Salostaan elokuvan, joka ei anna mahdollisuuta perustelemattomalle mielikuvitukselle. Juuri näin.
"On jotain, joka äkkiä puuttuu väliltänne."
Koen runosi kuitenkin opitimistiseksi; tarjoat valoisaa vastausta. Väliltämme puuttuvat syyt viholliuuteen? Uskot jaettavaan kielipeliin; ideaan joka rakaisee reaalisen lausumattomuuden? Itselleni puuttuva voi yhtä hyvin (mutta ei sen enempää) olla turva, jonka menettämisen huomaa liian myhään. Se hetki kun illuusiot katoavat ja liha puhuu.
Myönnän, että etsin loppuun jonkinlaista epifaniaa, ilmestystä.
Samalla tajuan, että tämä positiivinen ratkaisu oman itsen ja vihollisen välille on utopia, mutta ehkä sellainen, että sen mahdollisuutta kannattaa pitää elossa. Siitä on kaikissa eettisissä yrityksissä lopulta kyse.
En tiedä, miten tuollainen realisoituisi esimerkiksi nykyisessä maailmantilanteessa suuressa mittakaavassa, mutta yksilöiden välillä näin voisi käydä ja pitäisi käydä, että jotain hyvää syntyisi, tällaiseen suhteeseen pitäisi pyrkiä kaikin keinoin, vaikka kohtaamisessa on aina riskinsä.
Olet oikeassa.
Lähetä kommentti