torstai 5. marraskuuta 2015
Miksi pidän Hyrystä
Uskon ymmärtäväni vihdoin, miksi pidän Antti Hyryn kerronnasta niin paljon ja miksi hän ei ole juuri vaihtanut tyyliään. Hyryn kerronta ei rakenna konventionmukaisia, täsmällisesti (ja jälkikäteen ajatellen liian tarkasti) toisensa kohtaavia motiiviketjuja tai henkilöhahmoja jotka melodramaattisesti (tarkoituksellista tai ei) joko törmäävät toisiinsa tai kiertävät toisensa juonen huippukohdissa, se ei tunnista tästä kaikesta seuraavia palapelimäisiä ratkaisuja, vaan virtaa eteenpäin, väliin haltioituneena, väliin monotonisena ja tuskastuneena koko elämään, mutta virtaa kuitenkin eikä yritä temppuja, jotka surkeinkin lukija tunnistaa kirjallisuudeksi. Jos saisin päättää (olisin esimerkiksi kustannustoimittaja), julistaisin kaikki tuollaiset temput hetkeksi pannaan, sillä ne pilaavat monta hyvää teosta, joissa olisi mahdollisuus sanoa ja kysyä jotain aitoa (raja kirjallisuuden ja elämän välillä ei ole ylittymätön). Toki tällöin julkaisuluetteloista katoaisi suuri osa taattuja menestysteoksia ja minä saisin potkut. Tällä kaikella en tarkoita, ettenkö olisi huomannut, että Hyryllä on omat ajatuksen ja havainnoinnin filtterinsä. Puhuin teoksen muodosta alustana, jolta voi kasvaa jotain olennaista, olinpa tuosta olennaisesta lukijana sitten mitä mieltä hyvänsä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Vanhus ja meri on epäilemättä yksi kirjallisuushistorian yliarvostetuimpia teoksia. Metaforista kitsiä ja klisettä alusta loppuun. Kun siitä tulee puhe ohjaan ihmisen heti Maailman laitaan. Jos joku Suomessa on saaut heideggerilaisen tematiikan todella yksinkertaiseen ja luontevaan muotoon, se on tämä pienoisromaani.
Maailman laita on hieno romaani, kyllähän siihen on pelkistetty tietty hyryläinen Dasein. Itseäni kiehtoo Hyryn proosassa myös ahdistuksen kokemus, joka on kirjoitettu mukaan pienin elein, mitenkään alleviivaamatta. Hyry uskaltaa olla ja jättää asiat silleen, mitään ei viimeistellä kirjallisten konventioiden ehdoilla. Kaikki nousee täällä olemisesta, jossa on jokseenkin paradoksaalisesti mukana myös yksilöllisen olemassaolon ääni (tunnistan kohdat joissa tuo oleminen on vierasta minulle, joskin se on samalla vieraanvaraista).
Toi lopun sulkueksti on mahdottoman hyvä.
Maailma laidassa tunnistaa satunnaisesta olemassaolosta kumpuavan Huolen. "Tarvikkeen tarvikkeena oleminen, luotettavuus, kokoaa itseensä kaikki oliot tapansa ja laajuutensa mukaan." Heidegger, Taideteoksen alkuperä. Vene on jotenkin niin naurettavan ilmeinen mutta kainis ja vahva maailmoiva ja maailmaa kokoava objekti tässä Hyryn maisemassa.
Joo, kyllä, huoli on mitä ilmeisin heideggerilainen motiivi, jolla veneeseen liittyvää toimintaa ja Pietarin olemista voi vallan hyvin tulkita. Aitta-romaani tuo mielestäni erittäin hienosti esiin ahdistuksen kokemuksen ja kuoleman. Siinäkin tarvikkeilla ja esineillä on oma roolinsa historian säilyttämisessä ja materialisoimisessa, vaikka nämä projektit nähdään perimmiltään voimattomina olemassaolon (ja nimenomaan yksilöllisen olemassaolon) kallistuessa kuolemaa ja lakkaamista kohti. Minusta Aitassa on erittäin syvällistä olemassaolon ajattelua. Siinä on myös hurja ristiriita uskonnollisten motiivien (olemassaolon takuiden) ja olemassaoloon (ja sitä ylläpitävään toimintaan) liittyvän merkityksettömyyden ja lakkaamisen kauhun välillä. Näistä syistä Aitta on yksi Hyry-lemppareistani. Olen kirjoittanut siitä melko laajan artikkelin teokseen Kiviaholinna (Avain, 2013).
Lähetä kommentti