maanantai 2. marraskuuta 2015
Neljäs kirja on proosaa
Kevät mennään proosalla. Huomasin, että Otava on julkaissut vuoden 2016 kataloginsa, joten asia on nyt julkista: helmikuussa ilmestyy esikoisromaanini Karhunkivi. Teos on suunnilleen taittoa vaille valmis. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaa lukuun ja huomaa, ettei runoilijan proosan tarvitse olla vaikeaselkoista kuvavyöryä tai hajalle repsahtavaa kollaasia. Perusasioiden eli tarkan kerronnan ja perhekuvioiden äärellä ollaan.
Silti sama pätee kuin runoudessani: sisällöt syntyvät kielessä, eikä kieli ole mitään mielikuvitusta, vaan havaintoa, ajatusta ja kaikkialla läsnä olevien asioiden yhdistymistä. En tahtonut laukaista yhtäkään olennaista jännitettä, kun ei elämäkään niitä laukaise. Ja niin kuin elämässä ei ole juonellista kaarta tai toistuvia, loogisia motiiveja, ei tässäkään niitä ole, vaan toisiinsa limittyviä ja rinnastuvia kohtauksia. Tällaisissa suhteissa Karhunkivi on realistinen, todellisuutta jäljittelevä ja mallintava teos, jonka ratkaisut osaltaan nostavat esiin arjen ja ahdistuksen kokemukset, miksei myös iloa ja kauneuttakin, sitähän kaikesta huolimatta enin osa on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Taidan muistaa kun täällä joskus kauan sitten sivulauseessa viittasit kirjoittavasi proosaa ja niinpä se tulos on nyt ulos tulossa. Onnea ei voi oikein toivottaa koska olet jo kokenut tekijämies. Mutta luen, ehkä ostankin teoksesi varmasti.
Et ole mikään Vesan kyselypalsta mutta kysyn kuitenkin (vastaa jos haluat) mikä on suhteesi Jyrki Pelliseen? Olen lukenut sen ntamoita sun muita jonkin verran vuosien ajan, vanhempaakin tuotantoa, pitänyt ja ihmetellyt (ehkä tämä tulikin mieleeni tuosta kuvavirta vääränä odotuksena kommentistasi) ihmetellyt ja pitänyt ja nyt pari päivää sitten lukemani, melkeinpä ahmimani Touko Kauppisen teos Totaalirunoilija Pellinen viimeisteli fanitukseni pysyväksi: sehän ei olekaan mikään pelkkä kokeilija-avantgardisti, vaan sehän on juuri t u o l l a i n e n. Muoto ja mies ovat yhtä. Se on aika harvinaista enkä sellaista ole tietenkään keneltäkään toiselta "vaatimassa", pidän hyvin erityylisistä teksteistä, mutta tuollainen natural born -estetiikka on vain virkistävää, kiinnostavaa ja innostavaa ja jostakin syystä nimenomaan iäkkään tekijän kirjoittamana. Täytyy olla iloinen jo siitä että saa kulkea samoilla kaduilla kuin mitä tuo Pöllönen vielä kulkee.
jope
Moi Jope!
ja kiitos noista melkein onnitteluista (proosassa en ole tekijämies vaan vasta aloittelija, joskin lopputulokseen olen jokseenkin tyytyväinen).
Jyrki Pellinen on yksi kovimmista kotimaisista runoilijoista, ehdottomasti. Itse pidän hänen tuotantonsa alkupuolesta, 1960-luku on varsinkin mieletöntä ja spontaania tavaraa. Ja miksei uudemmatkin. En ajattele itsekään Pellistä ensisijaisesti avantgardistina, joka menee muoto edellä, vaan pikemminkin miehenä, joka kirjoittaa. Hänen Kuuskajaskarinsa ja muut tarjoavat hienon vaihtoehdon esimerkiksi Haavikolle: ekoissa 1960-luvun teoksissa on samanlaista retkeä läpi tunnetun kielen kuin Haavikon Talvipalatsissa, mutta vaihtoehtoista. Väliin tuntuu, että Pellinen kirjoittaa jopa tietoisesti Haavikkoa vastaan, astetta virtaavampaa tekstiä. Hieno runoilija, joka ei tosin ole helpoimmasta päästä.
Tietysti luen tuon tulevan kirjan, jos satun saamaan sen käsiini. Runoilijana olen "tottunut" sinuun ja pidän runoistasi. Ostan kirjoja nykyisin vain jos olen sen ensin lukenut. Tätä metodia olen joutunut käyttämään jo pitkään, sillä hyllyt jotka ovat kirjoja lomittain ja päällekkäin kirjoja pullollaan täyttävät kohta koko talon (niitä on joka huoneessa kahdessa talossa vieläpä, kaupungissa ja vapaa-ajan asunnossa, vessassakin aina oma pinonsa). Tulen hulluksi niiden kanssa, sillä en pysty edes koulu- ja opiskeluajan kirjoja hävittämään, sillä ne ovat minulle tärkeitä, lisäksi hyllyihin on mahdutettu edellisten sukupolvien hankkimien kirjojen kokoelma, joka on minulle rakas niitä lukeneiden ihmisten takia, olkoon se vaikka sianhoito-opas, joka on ilmeisesti sota-aikana hankittu perheeseen, jossa ei sianhoitoa ole osattu oikein tehdä, eikä meilläkään pidetä sikaa (ellemme ole itse sitä) ja sitä opasta on erittäin hauska lukea. Se on suorastaan viihdyttävä ja onnittelen niitä sikoja, jotka ovat ennen eläneet. Ne ovat olleet melkein perheenjäseniä. Mieheni kodissa, mummolassa, se oli nukkunut jopa sängyssä pirtissä, siitä on olemassa kuva. (Nyt ei enää edes joulukinkkua voi syödä, jos on sattunut näkemään nykyajan sikoja videoissa tv:ssä, ja miten huonosti niitä kohdellaan.)
Se sioista, mutta vähän vielä kirjoista. Kun luin nuo kommentit tuli mieleen, että eikö kirja, jokainen uusi kirja, ole oma itsenäinen elävä olentonsa, jota ei tarvitse lokeroida mihinkään olemassa olevaan genreen.
Eikö se saa olla sitä, mitä se haluaa olla? Olla sellainen joksi se sattuu syntymään!
Inhoan tapaa, millä nykyisin jo ihmiset jaetaan lahkoihin. Oppineisiin ja oppimattomiin, joita pidetään tyhminä. Tätä jakoa käytetään myös varsinkin uskonnoissa, on oikeaoppiset ja vääräoppiset. On uskovaiset ja pakanat. Ja yhteiskunnassa on rikkaat ja köyhät, poliittiset puolueet, vangit ja vanginvartijat (taitaa mennä jo liian pitkälle, olkoot).
Ihminen on outo olento. Se haluaa yleensä kuulua johonkin joukkoon. Annettaisiin edes kirjoille täysi vapaus!
Tulen mielenkiinnolla lukemaan proosateoksesi. Jos sitä ei ole kirjastossa, pyydän, että se sinne hankittaisiin! (Sama purnaus kuin tuolla yläpuolella koskee mielessäni kaikkia taiteenaloja, vaadin vapautta!)
Hei Liisu,
ja kiitos lukulupauksesta. Eiköhän noita tule isoimpiin kirjastoihin ainakin, kun on Otavan tuotos. Viime keväänä tein itse kirjarempan ja kannoin suoraan kierrätyskeskukseen laatikkokaupalla teoksia ja osan työpaikalle. Jotenkin tuli asunnossa väljempää, kun kaikki kirjat menevät nyt suunnilleen kahteen isoon hyllyyn (alkavat taas tosin pinoutua ja pursuilla).
Totta, jokainen kirja on oma olentonsa, ja ehkä vasta vuosien kuluessa näkyy millainen olento siitä tulee, jos on tullakseen ja jos se lukijat löytää. On aina hauskaa, kun syntyy vuosikymmentenkin takaa uudelleen sellaisia löytöolentoja, jotka on jostakin syystä unohtuneet tai jääneet tarkemmin tutkimatta - omassa opetustyössä tätä näkee jopa ilahduttavissa määrin, kun ihmiset tekevät proseminaarejaan, seminaaritöitään ja gradujaan mitä erilaisimmista teoksista.
Teokseni ei ole tekstin tasolla vaikealukuinen, luultavasti. Teemoiltaan se ei kuitenkaan ole varsinaisesti mikään ilopilleri, mutta toivotaan että kirjoituksena olisi.
Hyvä uutinen, että olet romaanille ryhtynyt ja sellaisen julkaiset. Runokokoelmissasi on ollut varsin proosallisiakin jaksoja ja osioita, joten koen että tunnen sinua hieman prosaistina. Siispä odotan romaaniasi.
Hei Tommi,
ja kiitos mukavista sanoista. Totta puhut, kahdessa viimeisessä teoksessani on ollut paljonkin proosaa. Kun Antti Arnkil pari vuotta sitten rohkaisi ja antoi myönteistä palautetta muutamista liuskoistani, ryhdyin hommiin. Hidastahan se on kaiken muun ohessa, mutta tuntuu, että löysin oman ääneni (tätä teosta varten) melko hyvin, sitten piti vaan opetella proosan rytmitystä ja muuta.
Lähetä kommentti