Ystävä, vihollinen

Yllättäen hän ottaa esiin liuskan, jossa on minun kirjoittamani runo ja sen ytimessä teoreetikko, josta en ole kuullutkaan. Hän lukee säkeeni monotonisesti, aivan kuin kuivan asiatekstin. Sitten hän mainitsee vahvistamisen teorian, josta myöskään en ole kuullut, ja kysyy, onko niin, että runossa mainitsemani teoreetikon tavoin on keskeistä näyttää maailma kokonaisuudessaan sellaisena kuin sen jokin vääristynyt yksityiskohta on ja mihin tällä vahvistamisella pyritään. Yritän vastata, vaikken tunnista hänen lukemaansa tekstiä, hädin tuskin saan palautettua mieleeni sanoja, jotka hän on runonani lausunut. Kyllä, kyllä minä saan tyydytystä siitä, että kuvaan kauheuksia, niin kuin koko maailma olisi niitä, vastaan, näin on, vaikka todellisuudessa kyse olisi pienestä yksityiskohdasta. Koko sali on hiljaa, yllättyneenä tästä kaikesta. Mutta oudointa on luottamuksen tunne, joka minussa herää tätä ihmistä kohtaan, hänen kiinnostustaan kohtaan, sillä tiedän, että hän olisi milloin hyvänsä valmis syrjäyttämään minut omien suosikkiensa tieltä, pyyhkimään minut kokonaan pois.